07.03.2019

Hanna blogikuva

Taantumia uhmaten: tasa-arvotyö jatkukoon!

Vielä on pitkä matka sukupuolten tasa-arvoon. Eivät teatterit vielä ole aidosti tasa-arvoisia yhteisöjä. Sukupuolten tasa-arvon puutteessa, rakenteellisessa epätasa-arvossa riittää vielä korjattavaa. Kansainvälistä naistenpäivää ennakoiden julkaisemme Teatteri naisissa laskettuna -laskelmia. Metelissä Piia Peltola ja Alma Lehmuskallio ovat kiinnittäneet epäkohtiin huomiota.

Miten on luottamuselinten laita? Kuka teattereiden hallituksia johtaa? Mitä suurempi teatteri, sen suuremmalla todennäköisyydellä johtopalleilla istuvat miehet. Isot teatterit ja näyttämöt vieläkin miehisiä linnakkeita. Lasikattoja on teatterissakin.

Tarvittaisiinko sittenkin positiivista syrjintää, kiintiöajattelua? Näin ainakin vähennettäisiin rakenteellista syrjintää. Ainakin niin kauan kuin tilanne on se mikä on. Sukupuolittunutta segregaatiota tutkineen Inkeri Tanhuan mielestä kysymys on makro- ja organisaatiotason ongelmista. Sukupuolijärjestelmästä, hoivavastuun epätasa-arvoisesta jakautumisesta, hyvinvointivaltion rakenteista, sukupuolittuneesta organisaatiokulttuurista ja käytännöistä, joissa toisille annetaan etuoikeus ja toisia syrjitään.

Suomi pitää Pohjolan jumbosijaa, kun kyse naisten asemasta työelämässä.

Teattereilla on vastuu tasa-arvon rakentajina. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat ovat yksi asia, mutta ei siinä vielä kaikki. Irlannissa suurimmat teatterit ja festivaalit ovat julkistaneet tasa-arvopoliittiset toimenpiteensä  – huomio – toimenpiteensä! Konkretiaa!


Vastaisku Ruotsissa

Svenska Dagbladetin Ivar Arpi on viimeiset vuotensa käyttänyt sukupuolentutkimuksen sukupuoli-ideologian vastustamiseen. Arpi on kirjoittanut ”sukupuolihysteriasta” kirjan. Huh!
 

Ohittamaton avaus

Geoffrey Eristan N.E.G.R.O. on poliittinen ele nimenomaan puheteatterin ja näyttelijäntyön kontekstissa. Merkittävänä tekona se vertautuu Anna Paavilaisen Play Rapeen. Erista näyttää mustan ihmisen valkoisella näyttämöllä, jossa musta on toinen. Teos on rodullistamisen representaatiosta. Tämän esitysesseen dramaturgisen tekstikehyksen muodostaa kokemusasiantuntija Eristan henkilöhistoria sekä Laura Eklund Nhagan teksti sekä queer-feministinen Paris is Burning -leffaklassikko.

Näyttelijäntaiteen perusopetuksessa on vallinnut hiljaisuus, Eristan teos puhkoo hiljaisuuden. Hän tekee sen itse, esityksellistää toiseuden arvet. Esiintyjä, näyttelijä, tanssija Eristan catwalk-voguing on intersektionaalisten representaatioiden huikea pikakelaus. Roland Barthes pohdiskeli äänen rosoa (grain), sitä erityistä, joka alitajuisesti ja affektiivisesti resonoi meissä. Eristan teoksen nähtyäni mietin ruumiin rosoa, sen ainutlaatuista ja korvaamatonta materiaalisuutta. Sen Erista näytti.   

Teos on enemmän kuin esitys. Se on ääni- ja tilainstallaatio. Nam June Paikin teoksista muistuttavat televisiomonitorit näyttävät rasistisia mainoksia, ihmisen mustaa ihoa, sen eri vivahteita, uurroksia, arpia, kuin maisemaa. Valkoisessa lattiassa mustat mustetahrat, ja taustaseinässä negaatio; mustalla valkoiset roiskahdukset.
 

Yhdestoista hetki ratkaisuille

Yhdestoista hetki on journalistista dokumenttiteatteria, sen on poliittista teatteria, menneisyyden tekoja ja tapahtumia tutkivaa esityksellistä historiantutkimusta ja myytillistämistä tai myytin purkua. Myytit ovat niitä, jotka meissä ajattelevat ja luovat, selittävät ja siloittavat kulttuuria. Merkittävintä minulle oli tuo yhdistäminen, hyppy dokumenttiteatterista myyttiin.

Esitys tekee wagnerit ja barthesit. Nibelungin ahneuteen ja vallanhimoon syöksevä sormus on nyt musta kulta, öljy. Sen humalluttamina ja sokeuttamina kohtalokas erheemme on se, että kuvittelimme itsemme kaikkivoipaisiksi mutta loimme samalla tuhon. Globaalin kasvun taloususkossamme tuhosimme demokratian, sallimme epätasa-arvon ja tuloerojen kasvun.

Tässä ovat läsnä hybris, nemesis ja koros. Yhdennentoista hetken ylimmät jumalat ovat VM:n virkamiehet, poliittinen, taloudellinen ja mediaeliitti ja heidän vaihtoehdottomuus- ja leikkausretoriikkansa ja -politiikkansa. Vastavoimina me kuulemme Pikettyä, Simone Weilia, Paavo Järvensivun, Antti Salmisen ja Tero Vadénin ajattelua.

Esitystä kannattelee Foulcault´n ajatus vallasta. Yhdestoista hetki on esityspoliittista infravallan tutkimusta. Fossiilikapitalismi on ottanut haltuunsa uuden luomisen, esitys näyttää ne toimet ja mekanismit, joiden kautta finanssipoliittista valtaa harjoitettiin. Yhdestoista hetki ei ole hiljaa siitä, miten demokratiaa rapautettiin, miten öljyt ja muut fossiiliset polttoaineet vetävät viimeisiään ja ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan.

Nyt on yhdestoista hetki tehdä ratkaisuja. Mietin esityksen loppua: valonsäde leikkaa nuoreen naiseen – nainen yksin on näyttämöllä. Ehkä tämä ei olekaan maailmanloppu vaan uudenlaisen jälkifossiilin maailman ja ajan alku.

Kansallisen päänäyttämön suuri näyttämö on aina jo lähtökohtaisesti poliittinen, aivan toisella tapaa kuin pieni näyttämö tai ryhmämuotoisen teatterin näyttämö. Suuri näyttämö on agora, ja Yhdestoista hetki todistaa, miten teatteri kykenee edelleen toimimaan moraalisena kasvatuslaitoksena Schillerin hengessä.
 

Lohduttoman ajan kuiluissa

Voiko olla ällistyttävämpää ajatusta kuin naittaa Tsehovin Kolme sisarta, Linnan Tuntematon sotilas ja Pauli Tapion runoutta?

No, sellaisen teon tekee Tehdasteatteri free jazz- tai punkhenkisellä tapahtumallaan Kolme sisarta ja tuntematon sotilas. Mikä kokemus! Musiikillis-runollis-ruumiillinen kokemus. Kummallista, miten esitys toi ruumismuistoja 70-luvun klubi-illoista, joissa kaikki tuntui olevan mahdollista. Tapahtuma oli ennakoimattomana tässä ja nyt, ei tiennyt mihin muusikoiden impro vie. Jotain tällaista koin nyt Tehdasteatterissa. Hienoa esiintyvien ruumiiden jammailua, upeaa musisointia. Tadeusz Kantorin esineruumiit 2010-luvun kontekstissa, ja mikä luikerteleva tai ryömivä kollektiivinen ruumisklöntti – voiko paremmin kuvata ihmisolentojen keskinäisiä riippuvuuksia ja sidoksisuuksia.

Eikä tässä vielä kaikki. Esitys fyysistää olemisen ajassa, joka aukeaa kaikkiin suuntiin. Se fyysistää epätietoisuuden, pelon, kaipuun ja odotuksen. Tässä me olemme ajan kuiluja ylittämässä. Mitä kauneutta lohduttomuudessa.
 

Ei sattumaa

Ei varmaan sattumaa: Kirsikkapuisto Helsingin Kaupunginteatterissa ja Hamlet Turun kaupunginteatterissa. Esitysten estetiikka poikkeavat toisistaan, mutta yksi on yhteinen: näissä esityksiä ei katsella lempeästi ja elämistä elämistä.


Hyvä uutinen Unkarista

Unkarin arvostettu dramaturgian grand dame Zsuzsa Radnóti on Kossuth-valtionpalkintorahoillaan perustanut säätiön ja nykydraamapalkinnon. Säätiö suuntaa varoja yhteiskuntakriittiseen, vaiettujen ja tabuäänten esiintuomiseen nykyteksteissä.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät