31.01.2019

Hanna blogikuva

Taideinterventio Englannissa

Briteissä on käynnistynyt ainutlaatuinen seurantatutkimushanke Talent25. De Montfort University Leicesterin (DMU) ja Arts Councilin yhteishankkeessa 100:aa Leicesterissä syntynyttä lasta tullaan seuraamaan koko heidän elinikänsä ajan, jotta saataisiin vankkaa tutkimustietoa siitä, millaisia vaikutuksia on sillä, että ihminen on jatkuvasti kulttuurin kanssa tekemisissä. Tämä edellyttää sitä, että ihmiselle annetaan mahdollisuus: tehdään taiteen ja kulttuurin äärelle tulosta entistä saavutettavampaa ja pitkäjänteisesti, kestävällä tavalla, toisin sanoen peruspalveluna. 

Britannian kaltaisessa luokkayhteiskunnassa kulttuurisen inkluusion ja saavutettavuuden epäkohdista on kannettu huolta erityisesti tilanteessa, jossa koulujen taideopetusta on heikennetty ja kulttuuri ja taide ovat yhä enemmän harvojen etuoikeus. Hankkeen taustalla on vankka usko ihmisessä olevaan luontaiseen kulttuurisen luovuuden haluun ja tarpeeseen, jota kuitenkin tulee ravita. Tutkimuksen tulokset tuskin jäävät poliitikkojen pöytälaatikoihin. Voin kuvitella, että jo hankkeen käynnistymisellä tulee olemaan vaikutusta.

Meillä oli Pohjois-Karjala -projekti, Leicesterissä nyt jonkinlainen henkinen sydän -projekti. Vuosina 1972–1997 Pohjois-Karjalassa toteutettiin kansanterveyden edistämishanke. Aika olisi tehdä vastaava kulttuuri- ja taideinterventio?

Taideyliopiston koordinoima Arts Equal -hanke (2015-2021) tähtää tähän. Hankkeessa on tuotu esiin kulttuurin hyvinvointivaikutuksia. Uunituore julkaisu Tanssi liikuttaa sisältää toimenpidesuositukset opetushallitukselle, opettajille, opettajankouluttajille, rehtoreille, kunnille ja poliittisille päättäjille. Se muistuttaa, että tanssi on paitsi kulttuuria ja taidetta myös kokonaisvaltaista, fyysistä toimintaa. Sellaisena se voi tukea peruskoululaisen oppimista, fyysistä aktiivisuutta, kulttuurista osallisuutta ja itseilmaisua.

Noo, meillä ollaan huolissaan nuorten talousosaamisesta… mutta antaako koulu riittävää osaamista taiteeseen ja kulttuuriin?

Ahnasta halua

Uuden näytelmän ohjelman (UNO) taiteellis-toiminnallinen konsepti on nerokas. Perusasioita: ohjelma antaa kirjailijalle työrauhan ja henkisen tilan kirjoittaa. Se antaa kirjailijoille tukea kirjoittamisprosessissa. Se saattaa kirjailijat ja heidän työn alla olevat teoksensa yhteyteen teattereiden kanssa. Sen lukuteatteritapahtumat avaavat tekstejä, niiden potentiaalisuuksia rajaamatta tai sulkematta. UNO raivaa tilaa uudenlaiselle ymmärrykselle ja sitä kautta takuulla uudenlaisille rakenteille.

Vuoden 2019 UNO-työ keskittyy tekemään dramaturgien työtä näkyväksi ja saattamaan näytelmän lukemisen ja sanoittamisen taitoa kunniaan. UNOn tuella työskentelee tällä hetkellä 15 näytelmäkirjailijaa.

Tällaista mietin, kun olin Viiruksessa, jossa UNO esitteli tulevaa ja tarjosi lukuteatterikattauksen, uteliaisuutta ja ahnasta lukemisen halua herättäviä annospaloja UNOn Hautomo-ohjelmaan valittujen kirjailijoiden työn alla olevista teksteistä. Jos olisin teatterinjohtaja, tarttuisin näihin teksteihin kuin sika limppuun.
 

Mitä tapahtuu Puolan Dialog-festivaalille?

Paweł Adamowiczin murha kertoo karmaisevaa Puolan ilmanalasta. Adamowiczhan oli juuri se, joka pyrki tekemään Gdańskista solidaarisuuden hengessä avoimen kaupungin siirtolaisille ja LGBTQ-ihmisille, ylipäätänsä kaikille niille, joita Puolassa pidetään ”toisina”. Varsovassa ja Wrocławissa pormestarit ovat käynnistämässä kouluihin suunnattua vihapuhetta estävää kampanjaa. Toivottavasti ei vain poliittis-eettistä pintapesua.

Samaan aikaan tulee Dialog-festivaalin Tomek Kirenczukin pelottava uutinen. Wrocławin pormestari ilmoitti tylysti marraskuun lopussa, että kaupungin oma, kansainvälisesti merkittävä ja maineikas festivaali Dialog siirtyy syksystä 2019 vuoteen 2020. Festivaalin ohjelmistoa kunnianhimoisesti kuratoinut Tomek Kirenczuk ei saanut vastauksia kysymyksiinsä tulevaisuudesta ja rahoituksesta ja pian hänelle ilmoitettiinkin, ettei hänelle enää ole sijaa festivaalilla. Tomek siis erotettiin!

Festivaalin ohjelmistositoumuksia on tehty ja tehdään pitkäjänteisesti. Vuonna 2001 alkaneesta festivaalista on tullut pelottomasta rohkeudestaan ja ennakkoluulottomuudestaan tunnettu ainutlaatuinen taiteellisen teatterin kohtauspaikka. Halutaanko tämä ”ikävä häiriötekijä ja poliittisten tunkioiden tonkija” poistaa ja hiljentää? 
 

Black Box mediamyrskyn silmässä

Hyvää ei kuulu Norjastakaan. Black Box -teatteri on toipumassa marraskuusta alkaneesta myrskystä, jonka esitys Ways of Seeing. Tätä rumbaa teatterin taiteellinen johtaja Anne-Cécile Sibué-Birkeland kutsui tv-sarjaksi, jossa jokainen päivä tuotti uuden episodin. Äärioikeisto esitti jopa julkisen tuen epäämistä Black Boxilta ja oikeusministeri syytti teatteria moraalisesta vararikosta ja pormestarin vaimo painosti poliisia ryhtymään toimiin.

Pia Maria Rollin, Marius von der Fehrin, Hanan Benammarin ja Sara Babanin Ways of Seeing  käsitteli valvontaa, rajaa laillisen ja laittoman valvonnan, yksityisen ja julkisen tilan välillä tutkien samalla rasistisia rakenteita, postkoloniaalisia teemoja, ihmisten taistelua oikeuksiensa ja vapauksien puolesta kotimaissaan. Esityksessä oli kuvattu poliitikkojen, investoijien kotitaloja ja äärioikeistoa rahoittavien järjestöjen ja muiden organisaatioiden sekä NATOn rakennuksia. Mistään yksityisen tai intiimin paljastamisesta ei ollut kyse. Kotitalojen kuvaaminen – laillisen etäisyyden päästä – provosoi ja synnytti kiihkeät keskustelut taiteilijoiden etiikasta ja ilmaisuvapaudesta. 

Kapeneeko häiritsevän, kiistoja synnyttävän poliittisen teatterin ilmaisutila kaikkialla?
 

Tahtoa ja Bitchcraftia 

Sattumalta viikkooni mahtuivat juuri nämä kaksi teosta, Tahto ja Bitchkraft, jotka tuotantorakenteensa, esityskielensä ja kontekstinsa puolesta ovat kaukana toisistaan, mutta joita yhdistää kysymys naisen voimasta, juuri tuosta bitchcraftista, vähemmän hyväksyttävästä ja torjutusta. 

Aina Bergrothin ja Sini Pesosen Tahdossa minua kiinnosti se, miten kansallista (hiihto)sankaria ja (naisen) sankaruutta esityksellistettiin. Kansalliseksi aiheeksi harvemmin kelpaa nainen. Minusta tämä on hieno ”löydetty aihe ja materiaali”, teos ei hukkaa dokumenttipohjaansa, se virittää meidät oikeaan moodiin Aino-Kaisa Saarisen kuvauksella flow’staan, taiteentekemisen nautintoon vertautuvasta tilastaan. Mutta sitten esitys irtautuu omille teatteriteilleen groteskin ja surrealismin leikittelyllä katsomaan myös mentaliteettien tasolla sitä, mistä suomalais-kansallinen voitontahto sikiää, miten sitä siirretään sukupolvelta toiselta, mitä ilmiöitä se levittää ympärilleen – ja tietenkin, mitä kamppailua tahdon sisäistänyt hiihtäjäsubjekti käy sisällään. Tahto tulee leikkimielisesti, kohdettaan kunnioittaen lempeänironisesti ottaneeksi etäisyyttä ja purkaneeksi sankaruutta.

Konepajan Bruno on jumalainen tila, täydellinen viritys Anna Krogeruksen ja Eero-Tapio Vuoren sekä viiden naisen rituaaliesitykselle Bitchkraft.  Olen tulossa löydettyyn rituaalitilaan, katson kattoikkunoista ja näyttämötilan taustan ikkunoista tihkuvaa hämäryyttä. Tähän sakraalitilaan alkaa piirtyä maagisia ympyröitä, ympyröille kynttilänvaloa ja ääntä.

Maagiset ympyrät syntyvät erilaisin tarveainein, kuin suojaksi. Ympyrä ja syklisyys, myös äänimaailmassa, toistuvat läpi esityksen. Esiintyjät rakentavat naisvoimahahmojaan. Kehollistettu voima luo uudenlaista havaintoa ja ymmärrystä elämän, kuoleman, jatkuvien siirtymien ja muuttumisen syklistä. Minua puhuttelivat vanhat viisaat, kiroilevat, ronskit akat ja heidän pelkäämättömyytensä kuoleman edessä.

En ole rituaalin asiantuntija, tuskin tunnen naisjumalia tai arkkityyppisiä voimahahmoja. Jo tämä havaintoni nolostuttaa, niin syrjään voimaannuttava kokemustieto on tungettu. Naisen voimahan on aina hankalaa, vastenmielistä tai vähintäänkin vaivaannuttavaa – bitch mikä bitch. Havuja perkele!
 

Kohti Kuusimukkaa Runebergin ja Elinvoiman kautta

J.L. Runeberg: ”Ei mikään voi valtavammin vaikuttaa matkustajan mieleen kuin noiden äärettömien sydänmaan metsien syvyys. Niissä vaellat ikään kuin meren pohjalla, muuttumattomassa, yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, ja kuulet vain korkealla pääsi päällä tuulen humisevan kuusien tahi pilvenkorkuisten honkain latvoissa.”

Elinvoiman voi nähdä vielä kerran Teatterikorkeakoulussa, jossa 17.2. keskustellaan taiteesta ekokriisin ajassa

Tinfolaisten syksyn 2019 koulutus- ja tulevaisuussessio tapahtuu junassa matkalla Kuusimukkaan, josta ostimme palan pohjoisinta havumetsää joululahjaksi kaikille universumin olioille. Henkilökunnan ja hallituksen tulevaisuusverstailusta myöhemmin.

 


Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät