Taija Helminen, mitä kuuluu?  

 

Taija Helminen: Hyvä kysymys. Teatterikesää odotellessa! Tässä mietin haastatteluun valmistautuessa, että ei vielä oikein kuulu mitään. Vaikka tässä on tullut kesällä kirjoitettua ja oltua töissä, niin se, että teatterit ovat kiinni ja muut ihmiset lomalla, mahdollistaa itsellekin ettei tarvitse olla täydessä terässä.  

 

Freelancerille tietoisuus, ettei kukaan odota kesällä nopeaa reagointia, on tärkeä asia. Vaikka on yrittänyt olla ajattelematta to do -listaa, päässä vähintään on raksuttanut koko ajan, että mitä tämä työ oikein on ja miten sitä voisi tehdä kestävällä tavalla. Ja sit samalla metsäpalot yleistyvät Euroopassa. Eli kun yrittää palautua vuodesta, ympäristöasiat muistuttavat kipeästi olemassaolostaan. Kesästä on nykyään tällaiset kaksijakoiset fiilikset: ihanaa, kun on hetken vapaampaa, mutta samaan aikaan tulee niin konkreettisesti silmille se, miten kiire meillä on ilmaston kanssa ja että oikeastaan ei ole vapautta.  

On hienoa päästä Tampereen Teatterikesään – edessä on jotain konkreettista, jonka eteen on tehnyt työtä. Tässä vuoden aikana mulla on ollut kaksi suurta urakkaa, Teatterikesän taiteellisessa johtoryhmässä työskentelyn lisäksi Teatterimuseon uuden ydinnäyttelyn käsikirjoituksen kirjoittaminen. Vuoden aikana ei ole ollut vielä oikein mitään konkreettisia tuloksia, joten se että vihdoin näkee, miltä meidän kuratoima kokonaisuus festivaalilla näyttää, on tosi kivaa.  

 

Festivaalityö on sinänsä ollut varmaan juuri sellaista kuin mitä ajattelin sen olevan. Katsotaan paljon esityksiä ja keskustellaan niistä. Näin menneen vuoden aikana reilut 120 esitystä ympäri Suomen ja neljällä festivaalilla. Esitysten kestot vaihtelivat seitsemästä minuutista viiteen tuntiin.   

 

Tavallaan kirjo on liian suuri, jotta voisi tehdä julistuksia siitä millaista esittävä taide on nyt. Kun vilkaisin äsken katsomispäiväkirjaani, totesin että kyllähän siellä on luettavissa jotain linjoja. Mutta toisaalta esitykset on myös jonkinlainen otanta siitä, mitä olen valinnut ja ehtinyt katsoa. Paljon olisi vielä ollut katsottavaa. Monimuotoista tämä laji on.   

 

Kun minut kutsuttiin taiteelliseen johtoryhmään, ajattelin heti, että minulle tärkein asia on päästä puhumaan näytelmäkirjallisuudesta ja seuraamaan sitä, mitä kentällä tapahtuu. Huoleni näytelmäkirjallisuuden puolesta on valitettavasti osoittautunut aiheelliseksi.   

Yksi vuosi on toki vain yksi vuosi pitkässä juoksussa, ehkä tarvittaisiin viiden vuoden otanta ja tilastollisempi ote – mutta kyllä vuodessakin näkyy paljon sellaista, jonka juuret juontaa edellisten vuosien päätöksiin. Esitysten ja ohjelmistojen tekeminen on hidasta puuhaa ja vuodet erilaisia keskenään, joten ei pidä lyödä vielä kaikkia nauloja näytelmäkirjallisuuden arkkuun.   

 

Mutta huoleni näytelmän nykytilasta vahvistui, ja sen asema taloissa ja ryhmissä aiheuttaa surua. Katsomispäiväkirjani mukaan 120 esityksen pohjalla oli ehkä noin 20 näytelmää. Kirjoitettuja näytelmiä, ja nimenomaan näytelmän kirjoittamiseen erikoistuneen tekijän teoksia on vähän, saati että kirjoittaja ei olisi myös oman teoksensa ohjaaja. Ohjelmistoista puuttuu esimerkiksi oma sukupolveni ja sitä uudempi. On toki ollut ilon pilkahduksiakin! Lukiessani näytelmiä vuoden Lea-palkinnon esiraadissa törmäsin ilahduttaviin, todella hyviin draamoihin. Nuoressa polvessa on hienoja uusia teoksia ja mielenkiintoisia tekijöitä! 

 

Teattereiden ovet ovat näytelmäkirjailijoille ja dramaturgeille ahtaat, ja talot vaikuttavat kelpuuttavan mieluummin ohjaajan kuin näytelmäkirjailijan esityksen tekijäksi. Nämä saattavat olla omia projisointejani ja ennakkoluuloja, yleistystäkin, mutta onhan se fakta, että dramaturgeja on hyvin vähän kiinnityksellä ja näytelmäkirjailijalähtöisyys vähenee. Luulen, että osin on kyse myös sellaisesta ”kirjailijat tarjoaa taloille”- kulttuurin vähäisyydestä, mutta erityisesti siitä, että johtajat eivät ehdi lukea näytelmiä.   

 

Tekstejä toki käytetään teattereissa käsikirjoituksina ja niitä työstetään prosessin ehdoilla. Mutta ennen kaikkea katsomissani 120 esityksestä näkyy usein tekstille varatun ajan vähyys ja dramaturgisten resurssien puute. Mietin usein, miten hienot ainekset esityksillä oli, mutta teos olisi hyötynyt teksti- tai produktiodramaturgista ja työstämisajasta. Tuntuu, että ani harvoin huolehditaan tekstin työstämisen resursseista. Miten systemaattisesti taloissa säästetään näytelmäkirjailijasta tai dramaturgista! Melko paljon on nähnyt romaanisovituksia, joiden tunnettuus on vienyt ne näyttämölle, tarinasta ja toiminnasta viis. Olen näytelmäkirjailijana hirtehisesti ajatellut, että pitäisi itsekin ruveta kirjoittamaan menestysproosaa, jotta saisin oman teoksen näyttämölle. Tietysti tajuan, että proosa on omistautumista vaativa laji, mutta niin on myös näytelmäkirjallisuus.  

Sitä on näytelmäkirjailijana hirveän turhautunut ja vihainen, ettei asiat ole ammatissa olon 13 vuoden aikana mennyt eteenpäin. Toisaalta on ollut voimaannuttavaa museokäsikirjoituksen historia-taustatöiden myötä ymmärtää, että tilanne on sama kuin 100 vuotta sitten. Tämä on meidän näytelmäkirjailijoiden ikuinen asema, ulkopuolisuus teatterista. Samasta on kärsinyt Hella Wuolijoki ja moni muu. Toisaalta se on myös meidän supervoima, koska juuri etäisyys on kirjailijan ja dramaturgin paras työkalu. 

 

Historiassa on ollut lyhyitä väliaikaisia hetkiä, jolloin näytelmäkirjailijat on tulleet osaksi teattereiden koneistoja. Se on edellyttänyt usein johtajan tai dramaturgin panosta ja monesti myös johtanut katsoja-menestyksiin. Anniina Holmbergin kirjoja vanhemmistaan lukiessani oli virkistävää hahmottaa, miten Ritva Holmberg halusi aktiivisesti tarttua tiettyihin teksteihin ja tehdä töitä kirjailijoiden kanssa. Ja Kalle Holmbergin omissa muistelmissa ilmeni, miten turhautunut hän oli siihen, kun teattereiden tuotantotahti kiihtyi ja taiteellinen ajattelu oheni. Ohjelmistojen viihteellistyminen rajoitti myös häntä uran loppuvaiheilla. Tällaisen aaltoliikkeen havaitseminen tuo lohtua siitä, että tekstien aika ehkä jossain vaiheessa taas tulee, koska tilan antaminen kirjailijoille on sekin toistunut historiassa. Kaikki lopulta lähtee arvostuksesta.  

 

Arvostuksesta puheenollen. En voisi ikinä kuvitella näin ammattilaisena, että puhuisin kollegoista ja kollegoille samaan tapaan kuin johtajat ja ohjaajat puhuvat näytelmäkirjailijoista ja näytelmistä. Ammattilaiset puhuvat tavalla, joka osoittaa arvostuksen puutetta koko ammattikuntaa kohtaan. ”Älä kirjoita niin montaa roolihenkilöä, ei me näihin kotimaisiin laiteta niin montaa näyttelijää”, ”Miksi ohjaisin tuntemattoman teoksen, jota kukaan ei tule katsomaan”, ”Teen mieluummin klassikkoja, etten joudu neuvottelemaan kirjailijan kanssa”. Tämä varmasti liittyy yleiseen ilmapiiriin ja resurssien vähyyteen. Kaikki taistelevat samoista tuotantopaikoista, ja huomiotalouden logiikka jyllää. Toivoisin, että silti tekisimme enemmän yhteistyötä ja arvostaisimme toistemme työtä. Taiteelliset onnistumiset ovat yhteisiä.  

 

Mua on tosiaan viime aikoina tukenut museotyötä varten lukemani historia. Esimerkiksi Kaisa Korhonen kirjoitti aikanaan, miten oman sukupolvensa miesohjaajat saivat parhaat virat, parhaat ohjaukset ja isoimmat näyttämöt. Naiset samaan aikaan loivat maailmansa pienille näyttämöille, kellareihin ja studioihin. Kun naiset vihdoin alkoivat päästä kaupunginteattereiden suurille näyttämöille ohjaamaan, niin mitä tapahtui? Alkoi keskustelu hierarkioiden vahingollisuudesta. Kun naiset sai teattereissa jalansijaa, alkoikin keskustelu työryhmälähtöisistä teoksista ja ei-hierarkkisista prosesseista. Loistavia teoksia voidaan tehdä sekä työryhmälähtöisesti että ohjaajan alaisuudessa, mutta Korhosen näkemyksessä vallasta on jotain tarkkaa. Tällä vuosikymmenellä kysymys ei ole enää naisten ja miesten välinen, vaan pitää puhua myös rodullistamisesta, kolonialismista, sukupuolesta, luokasta ja oikeasta moninaisuudesta – ketkä otetaan kentällä tosissaan.  

Meillä on Suomessa laaja, valtakunnallinen esittävän taiteen kenttä ja kunnianhimoisia ohjelmistoja. Kaikkea emme Teatterikesän johtoryhmällä ehdi nähdä. Meitä on tänä vuonna kiinnostanut aiheena eriarvoisuus ja polarisoituminen sekä monimuotoisuuden puolesta puhuminen. Ne kysymykset näkyvät valinnoissamme. Samoin ohjelmistossa ollaan ympäristöasioiden äärellä. Yhteiskunnallisten kysymysten rinnalla ja ytimessä on ollut myös puhdasta naurua. Huumori ja tunteet istuu pandemian jälkeen hyvin teatterisaleihin.  

 

Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin Ystäväni Pelikaani, KOM-teatterin ReeaRuu, Unga Teaternin 35. toukokuuta ja DuvTeaternin Sense of Hope oli esityksiä, jotka käsittelivät myös vaikeita asioita ja tunteita – eikä niitä selitetä pois, vaan niiden kanssa ollaan. Opitaan elämään. Ne oli eräitä omia helmiäni vuoden aikana. Teattereiden bulevardisoiminen ja viihteellistyminen toki näkyy kentällä, mutta on ihanaa löytää puhtaita tunteita ja huumoria, kuten näissä esityksissä.  

 

Odotan festivaaliviikolta innolla, millaisia kohtaamisia Teatterikesässä tulee olemaan. Ja sitä, että saisinkohan vihdoin leirikokemuksen? Ajattelin nimittäin lapsena, että aikuisena kesät tulevat olemaan jonkinlaisia päättymättömiä hevosleirejä. Sellaisia tosin vaan on ollut hirveän vähän freelancer-ammattilaisuuteni aikana, joten ehkä nyt vihdoin koittaa se oma leirini, jossa aikataulut on valmiina ja voin vain hetken nauttia elämästä! 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

Lue myös aiemmin ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut