05.04.2018

Hanna blogikuva

Taiteellisesta teatterista

Teatterikorkeakoulun Alumniklubilla Lavaklubilla keskusteltiin jokin aika sitten taiteellisesta teatterista. Pohjustuksena olivat Ralf Långbackan tutuksi tulleet teesit, joita Långbacka itse tässä tilaisuudessa kehysti ja taustoitti. Kommentoijina olivat Hanna Kirjavainen, Piia Peltola, Janne Saarakkala ja Eino Saari. Kun kuunteli Långbackaa, joka korosti sitä, miten ohjaajalle on tärkeintä olla ”toimivassa kokonaisuudessa” ja miten ohjaaja tarvitsee ympärilleen ryhmän/ yhteisön, ja miten ohjaaja kehittyy ohjaamalla, tajusi kuinka valovuosien päässä me olemme ”suuresta ajasta”. Långbacka luonnehti tätä siirtymää ensembleteatterista projektiteatteriksi.

”Teatteri kuolee, jos se ei saa uutta yleisöä (…) En hyväksy sitä, että yleisö määrää, mitä teatterissa esitetään ja asettaa vaateita ohjelmistolle”, Långbacka tiivisti. Mitä siis tehdä nykyisessä panttivankeuden tilassa?  Långbacka itse totesi viisaasti, että on hyväksyttävä, että teatteri muuttuu. Taiteellinen teatteri voi elää vain jos se muuttuu ja sitä muutetaan, Långbacka totesi. Ei voida ajatella, että nykyrakenteissa, nyky-yleisöillä – nykyisellä demografisella kehityksellä yhtenäiskulttuurin hajottua – voitaisiin toimia kuten 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla.

Tämä tuli viimeistään selväksi, kun kommentoijat pohtivat tilannetta omalta näkökantiltaan. ”Tulevaisuushorisontti on muuttunut sirpaloitumisen myötä”, niin kuin Piia Peltola asian ilmaisi. Eino Saari puolestaan kuvasi, kuinka kuljeskelevan nomadiuden Vaara-kollektiivi toteuttaa rihmastomaista tapaansa työskennellä. Toiminta organisoituu työryhmälähtöisesti. Vaara-kollektiivin jäsenet työskentelevät osittain myös muualla. Hanna Kirjavainen ”Pohjois-Karjalan korpisoturina” katsoi, ettei ole yksin syyllinen siihen, ettei ole osannut muuttaa rakenteita.
 

Ohjaajantaide uhka vai mahdollisuus?
 

Keskustelussa taiteellisesta teatterista esiin nousivat myös sukupuolittuneet rakenteet. Naista ohjaajana tullaan kohdelleeksi naisohjaajana (=vähempiarvoisena). Laman ja ekokriisin sukupolven ohjaaja (Peltola) tietää kovenevan taistelun vähänevistä resursseista. Saarakkala kysyi, olemmeko siirtymässä pseudoteatterin aikaan, ”näemme teatteria, josta puuttuu taide”. Enää ei Saarakkalan mukaan tarvita edes ammattitaitoa. Ruusu Haarla kommentoi sitä, miten ”uskomattoman osaamattomia esityksiä” on nähnyt. Laiska tekeminen myy.  

Ralf Långbackan mielestä kaikki lähtee teatterin johdosta: ”Teatterinjohtaja ilman ohjaajia ei ole mitään.”  Raija-Sinikka Rantalan mielestä kesäkissat eivät ratkaise teatterin ongelmaa johtajina. Kaksi vuotta ei riitä kehittämiseen. Johtajan kipupisteeksi muodostuu se, miten taiteellisen näkemyksen yhdistää relevanssiin, jota yksipuolisesti mitataan katsojaluvuilla, totesi Akse Pettersson.

Miksi nykyisin kuka tahansa voi ohjata? Miksi ohjaaja nähdään ongelmana? Hanna Ojala näki ohjaajan ja ohjaajantaiteen demonisoituneen. Ohjaaja koetaan uhaksi. Miksi ohjaaja ei voisi toimia myös toisin, toimia toisten päämääriin sitoutuen? Idean ja vision ei aina tarvitse tulla ohjaajalta. Miten luoda reilut prosessit uusien tekstien tuottamiselle? Onko taito käsitellä uusia tekstejä rappeutunut? Miten uusia yleisöjä voidaan saavuttaa? Miksi keskeinen luovuus on teattereissa ulkoistettu? Onko meidän mahdollisuus ottaa taloja haltuun? Puhuttiin TESin sudenkuopista. Puhuttiin myös ikääntyvistä ensembleista. Mitä ohjaaja tekee tilanteessa, jossa ”kohtaa ryhmän kehäraakkeja”, jotka ovat kaksi vuotta jäljessä siitä, missä ohjaaja on. 

Miten siis yhdistää kaksi toisiinsa nähden ristiriitaista pyrkimystä, teatterin instituutiona ja talon avaamisen toisenlaiseksi, kysyi Janne Saarakkala. Tarvitaan vallankumousta ja kuolemaa, molempia, muistutti Eino Saari. Kajaanin näkövinkkelistä pääkaupunkiseudun ahdinko ja ahdistus näyttää toisenlaiselta. ”Kajaanissa kaikki on mahdollista”.  ”On myös vastuu rakenteista, miten vapauttaisimme yyberisot talot muuhun käyttöön, miten saada resurssit toimimaan siten, että mahdollisimman moni saisi niistä nauttia”, kysyi Hanna Kirjavainen.

”Let´s make theatre great again”, näihin toiveikkaisiin sanoihin ja yhteiseen hankesuunnitelmaan päätti tilaisuuden Piia Peltola pohtien sitä, mitä me voimme tehdä yhdessä. Meillä on eettinen vastuu ja kansalaisvelvollisuus mennä katsomaan kollegoiden töitä, myös Helsingin ulkopuolelle.

Niin, ja entä mitä tähän Ralf?  ”Olen oppinut suomalaisen teatterin asemasta paljon.”  Jes!
 

Finland school of contemporary drama – made by women

Pääsiäisen tienoolla mietiskelin meidän nykydraamaamme. Mietin naisten kirjoittamia vahvoja nykytekstejä. Voisiko sanoa, että meillä on ”Finland school of contemporary drama” – made by women.  Kyse ei tíetenkään ole mitään yhdestä ja yhdenmukaisesta, ei voi puhua yhdenmukaisesta liikehdinnästä. Silti löytyy se, mikä monissa teksteissä näkyy yhdistävänä: tietoisuus kielestä materiaalina, kirjailijoiden halu tutkia draaman mahdollisuuksia.

Näiden naiskirjailijoiden teokset muokkaavat suomalaisen draaman DNA:ta uuteen uskoon. En ole niputtamassa näitä erilaisia kirjailijoita yhdenlaisen tekijyyden, toimijuuden tai feminismin muottiin, mutta väitän, että jokainen heistä omalla tavallaan käyttää dramaturgisia kielistrategioita, jotka ovat yhteydessä draamaan materiaalina. Kirjoittaminen on tietoista omasta kielellisestä konstruktiostaan.

Jälkiviisautta olisi puhua #MeToo -liikkeestä. Se eittämättä on lisännyt liikehdintää. Paljastetaan ja puretaan patriarkaalisia, sukupuolittuneita tai rodullistuneita maailmankuvia ja rakenteita. Teksteissä puretaan myös koloniaalista katsetta ja horjutetaan ihmisen oletettua ensisijaisuutta posthumanistisesta näkökulmasta. Ruumis tai keho näyttäytyy tilanteena (body as situation / de Beauvoir). Myös muita kuin ihmisen ruumiita.

Jonkin sortin uusmaterialismista tai materiaalisesta dramaturgiasta on paradoksaalisesti kyse. Näytelmät purkavat omaa olemustaan eivätkä suostukaan ”katsomaan ulos todellisuuteen” tai jos ne sen tekevät, ne tekevät sen tietoisena omasta fiktiivisestä luonteestaan ja esittävyydestään. Näytelmät ylittävät oman representaatioluonteensa. 

Tällainen draama ei tuota subjekti- ja ihmiskeskeisyyttä. Irtautuessaan narratiivisen struktuurin vankiloista uusmaterialistinen teksti luo häiriötä, se huojuttaa merkityksiä, se tuo tasa-arvoisuutta eri elementtien välille. Se kirjoittaa näyttämölle uudenlaisia tila-aikasuhteita, se leikittelee ajalla, se yhdistää eri medioita, on mediatietoinen.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät