18.10.2018

Hanna blogikuva

Taiteen arvostuksesta ja taiteilijan toimeentulosta

Taiteen arvostusta tulee lisätä ja taiteilijan toimeentuloa parantaa. Kumpikaan ei tapahdu ilman tekoja. Tästä kaikki ovat takuulla yhtä mieltä. 1 % taiteelle ja kulttuurille on useammalta taholta kuuluva viesti tuleville päättäjille. Eduskuntavaalit voisivat olla paitsi ilmastovaalit myös kulttuuri- ja taidevaalit.

Taiken blogeissa OKM:n Taide- ja taiteilijapolitiikan suuntaviivat -työryhmän puheenjohtaja Paula Tuovinen ja viimeksi Suomen Kuntaliiton erityisasiantuntija Johanna Selkee pohtivat taiteilijan toimeentuloa. Työryhmän ehdotuksia koskevassa kuulemistilaisuudessa yksi ehdotus koski taiteilija-apurahojen muuttamista kilpailluiksi taiteilijapalkoiksi. Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki on useissa kirjoituksissaan esittänyt konkreettisia toimenpiteitä valtion taidepolitiikkaan. 
 

Taiteilija – yrittäjä?

Jokainen taiteilija tarvitsee ”työelämävalmiuksia” tai ”toimintavalmiuksia”.  Mutta mitä se tarkoittaa? Kuka voi/haluaa toimia yrittäjänä? Mikä on eri esittävien taiteiden taiteilijaprofessioiden työmarkkina-asema, miten ne asemoituvat työmarkkinoilla ja miten taiteilijat järjestävät oman tulonhankintansa? Miten esimerkiksi näyttelijänä, esiintyjänä, ohjaajana, dramaturgina, lavastajana, puku-, ääni, valo- tai videosuunnittelijana työskentely ja yrittäjyys ovat yhdistettävissä?

TINFOn tekemästä Teatterikorkeakoulusta ja Nätyltä valmistuneet näyttelijämaistereiden työllistymisselvityksestä (2017) kävi ilmi, ettei opiskelu kovin hyvin valmistanut freelancerin/itsensätyöllistäjän/ elämään ja toimimiseen työmarkkinoilla. Tästä ja tekemästämme toisesta selvityksestä (Teakin näyttelijäopiskelijoiden tulevaisuusorientaatioista 2017) ei suoraan saanut vastauksia siihen, millaiselle arvo-pohjalle näyttelijyyttä ja taiteellista toimijuutta rakennetaan. Mutta suuntaa kuitenkin.

Taiteilijatutkimuksissa on taiteilijuutta tarkasteltu hybridisaationa (Karttunen 2017). Meillä on uudenlaisia taiteilijatyyppejä ja rajoja rikkovaa moniammatillisuutta. Kaikki tämä on haurastuttanut ja haurastuttaa modernien taiteilijaprofessioiden rajoja. Taiteilija-ammatit muotoutuvat uudelleen tilanteessa, jossa autonominen taiteilijuus on mahdollista entistä harvemmille. Samaan aika taideinstituutioiden autonominen asema on purkautunut. Samoin on käynyt/käymässä taide-erityisyydelle. Tässä tilanteessa taiteilijan selviytymiskeinoja ovat tutkijoiden mukaan joustavuus, kaupallisuus ja monitaitoisuus.

Näyttelijöiden ja näyttelijäopiskelijoiden vastauksista ilmenee kuitenkin vahvana autonominen näyttelijyys. Näyttelijän uudenlaisia työorientaatioita (kaupallisuus, yrittäjyys) ei ainakaan vielä ollut hahmotettavissa. Mutta kaukana tässä ollaan 1800-luvun taiteilijamyytistä.

Näissä selvityksissä kyse oli rajatusta joukosta – näyttelijöistä. Juuri näin. Taiteen kenttä on erilaisiin alakenttiin fragmentoitunut ja pirstaleinen, minkä vuoksi pidän ongelmallisena taiteilijoita koskevia yleistyksiä, myös suhteessa yrittäjyyteen. Me tarvitsemme myös erityisyyttä. Juuri siksi Bourdieun kenttäajattelulle on edelleen käyttöä. Bourdieuhan muistuttaa siitä, miten kullakin kentällä on aivan omat toimintarakenteessa, instituutionsa, järjestelmänsä ja käytänteensä. Niin, ja Bourdieuhan muistuttaa myös siitä, että taide on kulttuurin puhtain olomuoto, ja taidekenttä toimii talouden ja vallan suhteen toisin kuin muut kentät.
 

Taide elinkeinotoimintana?

Raija Sinikka Rantala sekä Temen Suomen teatteriohjaajien ja -dramaturgien liitto STOD on useissa eri yhteyksissä nostanut esiin valtion yrityksille suuntaamat miljardien yritystuet muistuttaen siitä, että sisällöntuotanto ja taide ovat elinkeinotoimintaa ja tuottavat yhä kasvavan osuuden BKT:stä.  .

Huomaan kaipaavani käsitteiden selvennystä ja seuraamusten pohdintaa.

Ymmärrän, mihin retoriikalla taiteesta elinkeinotoimintana tähdätään. Näen tässä kuitenkin myös uhkia. Mitä seuraa siitä, jos taiteen tekemistä tarkastellaan elinkeinotoimintana.

Käynnissä olevasta harmonisoinnista on esimerkkinä valmisteilla oleva veroesitys siitä, että yleishyödyllisten yhteisöjen kiinteistöliiketoiminta nähtäisiin elinkeinotoiminnaksi. Elinkeinotoimintana sitä myös sitten verotettaisiin huomattavasti korkeammalla veroprosentilla, mikä tarkoittaisi noin 15-50 miljoonan lovea apurahasäätiöiden tieteen ja taiteen apurahoihin, samoin yliopistoille.  

Entä kilpailulainsäädäntö? Yritykselle myönnettävä julkinen tuki voi antaa sille muihin, kilpaileviin yrityksiin verrattuna valikoivaa taloudellista etua, mikä voi vääristää sisämarkkinoiden toimintaa ja kilpailua. Meitä ohjaa EU:n valtiontukisäännöstö, jonka sääntöjä sovelletaan, kun julkisia varoja kanavoidaan julkisiin tai yksityisiin yrityksiin, etu on valikoivaa tai vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua. Kymmenisen vuotta esimerkiksi elokuvan julkisia tukia jouduttiin vääntämään uuteen muotoon.  
 

Henkilökohtaisuus paljaana ja etsivänä kuin runo

Goodbye to All That -teoksessa Ian Hannon on kaikkea paitsi teoksen valosuunnittelija ja videosuunnittelija eli hän on käsikirjoittaja, ohjaaja, äänisuunnittelija ja osittain myös teoksessa kuullun musiikin säveltäjä, soittaja, lavastaja. Ei teoksen henkilökohtainen tunnustuksellisuus muutoin esityksellistyisikään. Sen hiljainen tunnustuksellisuus ei piiloudu ironiaan, ei aggressioon. Se on vailla minkäänlaista mahtipontisuutta. Sen esityksellinen ele on paljas ja etsivä kuin runo. Sen muoto on kirkas. Se on esityksellinen vastine Kihlmanin Ihminen joka järkkyi -romaanille. 

Esitys risteyttää kahden Ian Hannonin tarinat. Irlantilaisen, ensimmäisessä maailmansodasta kuolleen sotilaan ja Teatterikorkeakoulun ohjaajaopiskelija Ian Hannonin, joka ruumiillistaa tämän toisen minänsä elämäntarinan ja käy videokatkelmissa lävitse omaa elämäänsä. Teoksen nimi viittaa Robert Gravesin, toisen ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneen omaelämäkerralliseen muistelmateokseen. Haavoittumisesta, sisäisestä rikkonaisuudesta, päihteistä, väkivallasta, turhasta kuolemasta ja hengissä selviämisestä.
 

Metsäsotaa, kirjoittamisen ja esittämisen kamppailua

Heiner Müllerin, Elfriede Jelinekin ja Sarah Kanen hengessä e l i n v o i m a  on kirjoitettava juuri noin. Nuo välit pitävät sisällään kehkeytymisen, etsinnän ja itsereflektion prosessin, joka näyttäytyy sekä tekstissä että esityksessä. Se juuri on kiehtovaa. Miten kirjoittaa ja tehdä esitys metsästä ajassa, miltei metsän jälkeen -tilanteessa, jossa olemme? Miten välttää metsäjulistuksellisuus, ekopornoksi väljähtyvä aihelähtöisyys. 

Silloin pitää tehdä juuri niin kuin e l i n v o i m a n  tekijät. Otetaan tyhjä tila, annetaan äänet viidelle esiintyjälle, kuorolle, otetaan kymmeniä kopiokoneita, jotka syytävät paperia toisensa jälkeen paperikoneina ilmasta ja esiintyjien sylistä. Hajotetaan, kerrotaan fragmentteja, tuodaan kuuluviin äänien, näkökantojen moninaisuus ja ristiriitaisuus, asetetaan pääosaan itse metsä, jota tapaillaan. Luodaan historiallinen, poliittinen ja ideologinen maisema. Annetaan esiintyjille (ja heidän kauttaan katsojille) suvantoja ja raivon paikkoja, ollaan kurinalaisia. Siinä se sitten on – teksti, teos, esitys ja esittäjät kaikessa elinvoimaisuudessaan.
 

Ketkä kodissani asustavat?

Kotiesitys tekee minulle heti tepposet. Tulen tilainstallaatioon, joka tuntuu muuttuvan epäselväksi. Hitto, sumeneeko tajuntani? Esitys alkaa salakavalasti ja jatkuu samoin rajoiltaan epämääräisenä, yksinkertaisina arkisina toimintoina. Mies soittaa pianoa/kitaraa, laulaa, mies asettautuu osaksi jääkaappia, piiloudutaan maton alle, nainen siirtää viherkasvin toisensa jälkeen paikasta A paikkaan B, pestään astioita, keitetään kahviautomaatilla kahvia, istutaan sohvalla. Ihmiset ovat kuin Kantorin bioesineitä – kaiken yllä on jokin pohjaton surumielisyys – ”tää ei oo kenenkään meistä koti”.

Niin, täällä oleilevat nämä luonnosta vieraantuneet ihmiset ja sitten ne todelliset asukit pölypunkit, torakat, koiperhoset, madot/lierot, kaikenlaiset ötökät. Fasinoivaa. Me näemme miten toukasta kuoriutuu koiperhonen.
 

Suomi potenssiin kolme kiittää

Ulkomaalaistaustaisten esittävien taiteiden taiteilijoiden tutustuminen /verkostoituminen suomalaisiin teatteri-instituutioihin käynnistyi. TINFOn vetovastuulla, Suomi3 -kerhon puitteissa käydään esityksissä, tutustutaan taloihin ja tavataan teosten taiteilijoita.

Ensimmäinen kohteemme oli Helsingin Kaupunginteatteri ja Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Kiitokset teatterille, on teatterilta arvokas vastaantulo ja kädenojennus tarjota taiteilijaryhmälle ilmaisliput. Pohdiskeluista kuulette myöhemmin. Erityiskiitokset teoksen lavastajalle Markku Hakurille, joka kertoi omasta lavastusajattelustaan ja taiteellisesta työskentelystään laajemminkin ja johdatti porukan Puntilan maailmaan. Tässä kuvia.

Sattumaa ja johdatusta. Vaistonvaraisesti ajattelin, että olisi hienoa käynnistää tämä verkostoituminen juuri Helsingin Kaupunginteatterin suurelta näyttämöltä ja niin suomalaiskansalliselta, ajankohtaiskriittiseltä ja karnevalistiselta visuaalisesti yltäkylläiseltä pohjalta kuin mitä Brecht (Wuolijoki) ja Puntila tarjoaa.

Prosessia kehitetään! Ei olekaan itsestään selvää saada käsiinsä englanninkielisiä käännöksiä tai synopsiksia. Nyt väänsin hikitukassa suomikässärin pohjalta pikakelauksena viime tingassa. Varaan seuraavan kerran enemmän aikaa.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät