Tarvitsemme peruskertomuksia haavoittuvasta luonnosta 

 

 

 

 

 

 

Suomessa on poikkeuksellista, että näytelmä julkaistaan kirjana ennen kantaesitystä. Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä keskeisimmistä suomalaisen nykynäytelmän kirjailijoista. Näytelmissään Lonka palaa aina uudelleen kysymään, miten voisimme tuoda toislajiset eläimet osaksi näytelmäkirjallisuuden muotoja. Miten ihminen ja muut eläimet voitaisiin kuvata tasaveroisina subjekteina kirjallisuuden keinoin?  

 

Lonka tunnetaan muun muassa näytelmistään Lauluja harmaan meren laidalta, Toinen luonto ja neljän päivän läheisyys. Peräti kahdesti Suomen suurimman näytelmäkirjallisuuspalkinnon, Lean voittanut Lonka käsittelee uusimmassa näytelmässään, Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen, miten ihmisen eläinrakkaus voi tuhota eläimen.  

 

”Lemmikin rakkaus on vaikea aihe, johon voi olla hankalaa koskea, sillä se hajottaa omaa minäkuvaa eläinrakkaana ihmisenä.” 

 

Longan kirjoitusprosessin lähtökohtana oli halu pysähtyä yksittäisen eläinyksilön ääreen. Kun näytelmäkirjailija näki dokumenttielokuvan The Girl Who Talked to Dolphins (2014), aihe alkoi muodostua. 

 

”The Girl Who Talked to Dolphins käsittelee 1960-luvulla tehtyä eläinkoetta, jossa Peter-delfiiniä yritettiin opettaa puhumaan englantia. Delfiini muutettiin asumaan koeavustaja Margaretin taloon, jonka huoneisiin laskettiin vettä. Dokumentissa tulee esiin eläinrakkauden tunteita ja aitoa kiinnostusta delfiinejä kohtaan. Samaan aikaan ristiriita rakentuu hirveistä koeolosuhteista. Dokumentti jäi häiritsemään mieleeni.” 

 

Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen -näytelmässä on samankaltaista temaattista jatkumoa kuin Longan aikaisimmissa teoksissa. Näytelmiä yhdistää pyrkimys nähdä eläin ainutkertaisena oliona. Esimerkiksi Toisessa luonnossa ollaan tehotuotannon kysymysten äärellä, kun taas neljän päivän läheisyydessä halutaan kuvata ihmisten ja lokkien parveilua tasavertaisesti. Vaikka Lonka sivuaa edellisissä näytelmissään myös eläinyksilöä, on rajaus tällä kertaa ensisijaisesti yksittäisen eläimen kokemuksessa.  

 

Näytelmä on muodoltaan puheenvuoro tai ikään kuin antautumista puheelle. Autoteoreettinen kertoja pyrkii ymmärtämään eläinkokeen Peter-delfiiniä, ajoittain tuskastuu ja jää sanattomaksi. Mykkyyttä ja kokemattomuutta täydentävät ajatukset tunnetuilta taiteilijoilta ja tutkijoilta, kuten Antonin Artaudilta, Sarah Kanelta ja Jaques Derridalta. 

 

”Lainaukset ovat tulleet sellaisiin kohtiin, jolloin näytelmän puhujan omat sanat loppuvat. Ne ovat tukikeppejä. Kieli rakentuu lainauksille. Ei ole olemassa pelkkää individualistista kieltä, vaan kaikki on rakentumista jonkin toisen varaan. Sitä ei ole tarpeen häivyttää. Tekstistä avautuu polkuja muihin kirjailijoihin sekä toiseen ajattelun ja sanomisen ehdotukseen. Kaikkea ei tarvitse sanoa itse.” 

 

Lonka on aiemmin kertonut, että pyrkii toislajisia eläimiä kuvatessaan kirjoittamaan kirjallisuuden traditiota ja sen tuomaa eläinten symbolisuutta vastaan. Esimerkiksi neljän päivän läheisyydessä Lonka oli hyvin tietoinen Anton Tsehovin Lokin kummittelusta. Nyt Lonka on nostanut faabelin kysymyksen osaksi aihettaan.  

 

”Ensimmäinen mieli ja tietoisuus usein tukeutuu paljolti eläimeen ihmisen symbolina tai faabelina eli kertomukseen ihmisestä eläimen kautta. Faabeli on houkutus saada kertoa Peteristä jonain rakastettuna ja ihmistä rakastavana. Hellyyden ja rakkauden tunteiden kuuntelu ja vastustaminen tuovat hankaavaa liikkeettä näytelmän puhujan replikointiin. Hyväksikäytön ele on aina jollain tasolla läsnä, kun kerromme eläintä ihmispositiosta ja itseämme vasten.” 

 

Toisen eläimen kärsimyksen kuvauksen yhteydessä tulee pohtineeksi myös kertojan vastuuta. Longan mukaan on tärkeää miettiä sitä, miten asettelemme itsemme suhteessa toiseen. Näytelmäkirjailijan mukaan on yhtä ongelmallista jättää kertomatta kärsimyksestä kuin epäonnistua sen kuvauksessa. 

 

”Näytelmän lähtökohta on, että se tulee epäonnistumaan toislajisesta eläimestä kertomisessa, sillä emme koskaan pysty saavuttamaan tämän kokemusta täysin. Eläimen kärsimys on kivulias piste, johon näytelmä yrittää katsoa väistämättä sen herättämiä tunteita. Millä tavoin eläimen kärsimys tulee koetuksi, tulee yrityksestä ymmärtää olosuhteita, joissa hän elää.” 

 

”Näytelmässä tulemme myös seuraamaan puhujaminän tunneskaalaa kärsimyksen edessä sekä haluttomuutta ja kyvyttömyyttä kohdata synkkiä tunteita syyllisyydestä. Tunneskaala värittyy ihmiskokemuksen kautta. Teksti parhaimmillaan pystyy ottamaan jotain eläimen elinolosuhteista ja löytämään siitä jotain samaistumispintaan.” 

 

Näytelmässä delfiiniä kuvataankin paljon poissaolon kautta. Näytelmän puhuja pääsee delfiinin kohtalon äärelle vain tästä kertovan dokumenttielokuvan kautta, josta näytelmäkirjailija itsekin sai kimmokkeen kirjoittaa näytelmänsä. Teksti on myös suoraan kertomisen ongelman äärellä keskustellen esimerkiksi Derridan ajattelun kanssa. Kun näytelmän puhuja huomaa kalan katsovan itseään, se rinnastuu Derridan kokemukseen hänet näkevästä kissastaan. Longasta on hämmästyttävää, miten vaikeaa ihmisen on ymmärtää, miten toislajiset eläimet katsovat ja lukevat ihmisiä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lonka kuvaa kirjoittamisensa rytmiä herkän intuitiiviseksi. Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen kirjoittaessaan hän mietti myös hengityksen ja sukeltamisen rytmiä. 

 

”Olen pyrkinyt siihen, että teksti etenisi aaltomaisella tavalla ja sukelluksen rytmillä tuoden purkauksen omaista puhetta. Delfiinin on tultava viidestä seitsemään minuutin välein hengittämään veden pintaan. Toisena aaltomaisen liikkeenä kulkee tunteen kuljetus, näytelmän puhujan aaltoilu. Millä tavoin se kehittyy, muuttuu, vyöryy ja pysähtyy? Milloin mennään lähelle ja milloin kauemmas? Miten lähelle uskaltaa tai pystyy pääsemään? Itsemurhan hetkessä aaltoja ei enää ole.” 

 

Kun teatterikirjallisuutta kustantava Teatterin Uusi Alkukirjasto – TUA lähti taittamaan Longan näytelmää, oli tarkoituksena luoda tekstille näyttämö. Kirjaston graafinen suunnittelija Aino Nieminen päätyi lopulta teoksen alareunassa kulkevaan, kirjan lävistävään siniseen värialueeseen. Longan mukaan graafinen ilme toi mukaan kiinnostavan lisän kirjan lukemisen kenttiin. 

 

”Se on voimakas, mutta hyvin perusteltu. Taitto tuo tekstin eleelle uutta tunnelmaa: hajottaa ja vie moneen suuntaan. Ei haittaa, että lukija joutuu tulkintapyörteeseen. Näytelmän (genrenä) liminaalisessa luonteessa on kiehtovaa, miten myös esityksessä lukemisen kenttiä tulee niin paljon, että kaikkea ei voi ottaa täysin haltuun”, Lonka sanoo. 

 

 

 

 

 

 

Eläinfilosofi Elisa Aaltola ja Pipsa Lonka ovat saaneet inspiraatiota toistensa tavasta käsitellä toislajisuuden kysymyksiä ja saaneet käymästään dialogista vaikutteita omaan työskentelyynsä. Aaltolan mukaan tiedämme hyvin vähän toislajisten eläinten tavoista kommunikoida. Länsimaisessa filosofiassa esimerkiksi René Descartes kielsi, että eläimillä olisi sielua, koska nämä eivät puhu ihmisten kieltä. Samoin hän kyseenalaisti eläinten kyvyn tuntea kipua, koska näillä ei ole ”tahtovaa sielua”. Aaltolan mukaan Lonka tutkii teoksissaan kiinnostavasti myös sitä, miten eläimillä on mahdollisuus tarinallistaa olemassaoloaan.  

 

Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen kääntää katseemme myös itseemme ja käsitykseemme siitä, mistä oikeastaan koostuu kielemme merkitystasot. Toislajisten eläinten kommunikaatiotapojen vähättely peilautuu Longan näytelmässä ihmisen omaan sokeuteen, mistä kaikista tasoista kommunikointimme koostuukaan. Helposti unohdamme, että kommunikoimme myös primäärillä tasolla esimerkiksi elein. 

 

Pipsa Lonka haastaa itseään jatkuvasti pohtimaan, mitä voisi olla eläinkeskeinen kieli. Esimerkiksi hän nostaa erilaiset onomatopoeettiset sanat, kuten hirnua tai maukua. 

 

”Näytelmällä on mahdollisuus olla kieltä, jonka taustalla on fyysinen todellisuus sekä täysin sanomaton tieto, jota myös itse luomme toisistamme. Millaista voisi olla eläinkeskeinen kieli on haastava kysymys, johon vastausta voi etsiä vain erilaisilla ehdotuksilla, jotka täydentävät toisiaan”, Lonka pohtii. 

 

Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen -näytelmässä eläinkeskeinen kieli näkyy Peterin oman äänen kuvailussa. Onomatopoeettisia ilmauksia delfiinien kieleen liittyen ei löytynyt – ainakaan suomen kielestä. Longan mukaan vesieläinten kielen ääreen pääsy on myös varsin tuoretta, mikä on voinut vaikuttaa siihen, ettei onomatopoeettisella tasolla löydy samassa määrin sanoja kuin esimerkiksi hevosille tai kissoille. 

 

Longan edellisessä näytelmässä neljän päivän läheisyys käytettiin ornitologien litteroimaa lokkien ääntelyä, jota aseteltiin typografiseksi tekstipinnaksi.  

 

”Kun neljän päivän läheisyyttä käännettiin tanskaksi, kävi ilmi, että Tanskassa ornitologeilla ei ole Suomen vastaavaa perinnettä merkitä lintujen laulua ”tanskaksi”. Lopulta löysimme kuitenkin pienen pätkän lokkien ääntä yhdestä tanskaksi käännetystä lintukirjasta, jota voitiin soveltaa tekstin kääntämisessä.” 

 

Näytelmäkirjailija toivoo, että voisi ehdottaa muutaman vuoden kuluttua seuraavassa näytelmässään uutta tapaa kirjoittaa eläinkeskeisempää kieltä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjallisuudentutkija Elsi Hyttisen mukaan valistuksen ja romantiikan ajan kirjallisuudessa ja taiteessa vahvistui peruskertomus pienestä ihmisestä suhteessa valtavaan, kaikkivoipaan luontoon: 

 

”Luonto oli itseään korjaava voima, jota ihminen saattoi uhmata, mutta luonto oli takuuvarmasti se, joka oli suurempi. Meillä ei ole tarinaa siitä, kun luonto ei korjaakaan itseään. Jylhä luonto ja minä pieni ihminen on peruskertomus.” 

 

Hyttinen näkee, että Longan kirjalliset ehdotukset toislajisten eläinten tuomisesta mukaan kirjallisuuteen subjekteina purkaa vanhaa paradigmaa ja ehdottaa uudenlaista peruskertomusta. 

 

Ilmastoaktivistien näkemykset kuluttamisesta ja ilmastotavoitteista voivat näyttäytyä radikaaleilta suunnanmuutoksen vaateilta. Niin ikään Pipsa Longan muotokokeilut ja toislajisten eläinten kuvaamisen ehdotukset näyttäytyvät radikaaleina suhteessa kirjallisuuden tradition luontokuvaukseen. 

 

Longan mukaan vaikeus ei ole eläinsuhteessamme, vaan ennen kaikkea suhteessamme itseemme: miten olemme suhteessa muihin? 

 

”Identiteettimme hajoaa tämän kysymyksen äärellä. Se on kivuliasta ja se saakin olla sitä. Kun ajattelen esimerkiksi absurdin teatterin syntyä toisen maailmansodan jälkeen, se on pyrkinyt vastaamaan kysymykseen, mikä on ihminen tämän kriisin jälkeen. Olemme jälleen ikään kuin saman paradigman äärellä ympäristökysymyksen kanssa.” 

 

Elisa Aaltolan mukaan eläintutkimuksen saralla on myös alettu tarkastella ihmispoliittisia aiheita suhteessa eläimiin. Niin ikään tieteellisenkin tutkimuksen kontekstissa pohditaan kielen vaikutusta asenteisiimme suhteessa muihin. Voimmeko käyttää ihmispoliittisesta näkökulmasta latautuneita termejä eläimistä, kuten keskitysleiri tai kansanmurha? 

 

Useampi Pipsa Longan teoksista on syntynyt osana poikkitieteellisten ja -taiteellisten hankkeiden dialogia. Kaksi hanketta, Voiko eläintä kertoa? ja Elonkirjon äänettömät ja puhe niiden puolesta ovat mahdollistaneet Longalle dialogin myös tieteellisten näkökulmien ja oman taiteellisen työskentelyn kanssa.  

 

”Elonkirjon äänettömät ja puhe niiden puolesta -hankkeessa kysymys oli siitä, miten tunteet vaikuttavat kieleen ja sitä kautta asenteisiin. Hankkeen premissi on Peter asui talossa - delfiini pisteestä pisteeseen -tekstin avaimia. En ehkä olisi koskaan aloittanut katsoa sinne suuntaan, jos näitä hankkeita ei olisi ollut.” 

 

Lonka kokee, että hankkeissa hän on saanut haastaa itseään. Niiden kautta hän ei ole myöskään joutunut väistämään kysymyksiä, joita eläintutkimuksesta nousee. 

 

”Tyypillisesti kirjoitan kokouksissa muistiinpanoja ja mietin, miten ihmeessä voisin käsitellä teemoja näytelmän sisällä. Toin näytelmän yhden version luettavaksi yliopistolle ja sain kuulla sen ääneen luettuna – siitä seurasi kiinnostavaa keskustelua lukemisen jälkeen. Vaikka teksti on syntynyt kyseisen sisäisyleisön dialogissa, en ole lähtenyt pienentämään sen näkymistä näytelmässä. Mielestäni teos ymmärrettävä ja käsitettävä niin sanotulle perusyleisölle. Toki mukana on sellaisia viittauksia, joissa akateemiselle katsojalle voi olla ylimääräistä iloa.” 

 

Kysymykset toislajisten eläinten ja ihmisten välisestä suhteesta ovat eittämättä ajankohtaisia. Viime syksynä suomenkielisen kantaesityksensä saanut neljän päivän läheisyys toi monenlaisia yleisöjä yhteen Suomen kansainvälisessä &-teatterissa Espoossa. Niinkin paljon, että ensi vuoden tammikuussa päästään nauttimaan lisäesityksistä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

Artikkeli englanniksi: The natural world is vulnerable. That's the story we need to tell

Lue myös: Lokit äänessä Tsekissä ja Puolassa
 

Pipsa Longan näytelmiä esiteltynä New Plays from Finland -tietokannassa https://www.tinfo.fi/en/NPfF-Authors/3/Pipsa-Lonka  

Elsi Hyttisen artikkeli Pipsa Longan näytelmän aiheista, Humans and Seagulls, Paused (2022): https://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:1624077/FULLTEXT05.pdf