Tashi Iwaoka, mitä kuuluu?  

 

 

Olemme tehneet teosta ystäväni, koreografi Susanne Montag-Wärnån kanssa jo jonkin aikaa. Olen käynyt Suomessa useiden vuosien ajan ja tunnen Susannen pitkältä ajalta. Mutta jossain kohtaa tavatessamme kahvilla totesimme, että meidänhän täytyy tehdä jotain yhdessä, ja ehdotin että tekisin hänelle soolon. Kun Tehdas Teatterin ja Läntisen aluetanssikeskuksen järjestämä Bodybuildning-festivaali tarttui ehdotukseemme, ryhdyimme todenteolla töihin. Meillä oli viime vuoden toukokuussa viikon residenssi täällä Turussa, sitten vielä viikko tammikuussa ja kaksi helmikuussa ja nyt maaliskuussa olemme työstäneet teosta melkein päivittäin. Olemme myös saaneet mukaan Amita Kilumangan ja Antti-Juhani Mannisen näin harjoitusten loppumetreillä.   

 

Meitä kaikkia yhdistää maahanmuutto. Susanne on kotoisin Saksasta, mutta asettui Paraisille jo kaksi vuosikymmentä sitten. Kilumanga syntyi Venäjällä suomalaisten ja tansanialaisten maahanmuuttajien lapsena ja muutti Ruotsista Suomeen 1980-luvulla. Mannisen perheessä on inkerinsuomalaisia kahden sukupolven takaa, ja minä puolestani lähdin Japanista jo vuonna 1997 opiskelemaan Eurooppaan, ja vaikka olen täällä käynyt useaan otteeseen, muutin lopulta Suomeen pysyvästi vasta vuonna 2021. Meitä kaikkia yhdistää jonkinlainen kotoutuminen vieraaseen paikkaan, juurten kasvattaminen, yhteisön ja kodin luominen paikkaan, jossa sitä ei ole ollut. Olemme kaikki eri vaiheessa tätä prosessia, mutta siitä huolimatta näin maahanmuuttajataiteilijoina tuntuu kuin esityksemme olisi erityisen ajankohtainen tällä hetkellä, etenkin näiden juuri käytyjen eduskuntavaalien jälkeen.  

Itseäni kiinnostaa kysyä miten taiteilija, joka muuttaa toiseen maahan voi edesauttaa ja kehittää paikallista taidetta. Pystymmekö luomaan minkäänlaista muutosta, onko meillä mahdollisuus vaikuttaa? Miten voimme luoda välillemme hyödyllisen suhteen esittävän taiteen kentällä? Miten rakennamme yhteisöä tyhjästä? Sitä tämä teoksemme kysyy, välttämättä vastaamatta siihen mitenkään. Teos on monella tavalla omaelämänkerrallinen, perustuen tositapahtumiin olematta dokumentaarinen. 

 

Opiskellessani Amsterdamissa tutustuin moneen suomalaiseen tanssijaan, jotka tulivat opiskelemaan hollantilaiseen alan korkeakouluun. Minulla oli ikään kuin yhteisö valmiina muuttaessani Suomeen. Tunsin ihmisiä, pystyin tekemään omaa taiteellista työtäni. Minulle yhteisöllisyyden tunne tarkoittaa myös tietyn ilmapiirin arvostamista. (Nauraen) Mannisen mukaan suomalaiset ovat joko masentuneita tai maanisia – vuodenajan mukaan.  

 

Mielestäni suomalaisesta esittävän taiteen kentästä on tullut aiempaa kansainvälisempi viime vuosina. Samalla se on pitänyt kiinni jostain ”suomalaisesta” – kaikilla kulttuureilla on tietenkin omat ominaispiirteensä. En pysty tarkalleen hahmottamaan, mitä tämä ”suomalaisuus” on. Ehkä se on jonkinlainen mielenlaatu? Mitä taiteelliseen moninaisuuteen tulee, kenttä ei ole sitä niin paljon kuin voisi olla. Amsterdamissa on esimerkiksi mahdollista nähdä hyvin toisistaan erilaisia teoksia, kun taas täällä teoksissa toistuu usein tietynlainen “muoto” tai “raamit”. Ulkomailta otetaan kyllä vaikutteita, mutta sen jälkeen työstetään vaikutteet sopimaan omaan työskentelytapaan – sen sijaan että radikaalisti ja perusteellisesti muutettaisiin omaa tapaa tehdä työtä ja esittää. Ehkä täällä voi puhua jonkinlaisesta konformismista? Minua kiinnostaisi tuoda uusia ja vieraitakin näkökulmia taiteen kentälle, sekä oman työni kautta että toimimalla tässä yhteisössä. Muuten on mahdollisuus, että muutos ei pääse vaikuttamaan, vaan hiljalleen palataan takaisin mukavuusalueelle. 

Itselleni buto on tuonut omaan praktiikkaani fyysisyyttä ja fyysistä ilmaisua. Buto sijaitsee teatterin ja tanssin välimaastossa, siinä on paljon eri vaikutteita, riippuen sen harjoittajasta. Olin pitänyt jo monia työpajoja, mutta välttelin pitkään buto-nimen käyttämistä, kunnes muutama vuosi sitten ymmärsin, että se antaa minulle pohjan, jonka kautta voin luoda yhteyden uuteen ympäristööni. Kaikki lähtee kehosta. Työskentelen harvemmin puhutun tekstin kanssa, mutta myös teatterintekijöille buto tarjoaa menetelmiä live-esityksen tekemiseen. Buton lisäksi taistelulaji budolla on ollut omalle työlleni hyvin merkittävä vaikutus. Akira Hino, joka työskenteli pitkään William Forsythen kanssa sai minut ymmärtämään miten kaikessa, mitä teemme, on kyse suhteista. Me olemme maailmassa suhteessa toisiin ihmisiin.  

 

Täällä jatkamme harjoituksiamme – työstämme videoprojisointeja ja käännämme tekstiä. Ensi viikon ensi-illan jälkeen tulen esiintymään Dancer-nimisessä teoksessa Helsingissä. Kiirettä pitää näillä näkymin töiden kanssa syyskuuhun saakka.