21.01.2020
Tätini ja minä
“Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat olleet minulle lapsesta saakka tärkeitä. Olen herkistynyt huomaamaan epäreiluuden kokemista, oli kyse sitten perheestä, muista ihmissuhteista, työstä,” sanoo näyttelijä ja tutkija Riikka Papunen.
“Näyttelijäksi valmistumisen aikoihin 2011 kysyin itseltäni, olenko minä ylläpitämässä tätä epäreiluutta teatterin kentällä. Olenko sulkemassa ulos toisia ei-ammattilaisia vain pelkästään sillä, että olen katsonut itse tarpeelliseksi hankkia taiteilijan pätevyyden työskennelläkseni näyttämöllä?”
Keskustelemme Papusen kanssa inkluusion teemoista teatterialalla. Olin aloittanut kysymällä, mikä hänet toi alun perin askaroimaan aiheen parissa ja johti nyt Tampereen yliopistoon työn alla olevaan väitöskirjaan, työnimeltään Kehitysvammaisen kollegan kanssa näytteleminen.
“Se oli tätini Mervi Papunen, joka vuosien varrella oli ehdottanut jotain yhdessä tekemistä näyttämölle. Mutta minä olin aina vain jättänyt hänen ideansa huomiotta.”
Tutustuminen näyttämöllä
Riikka Papusen väitöskirjan ensimmäinen taiteellinen osio oli vuonna 2016 Teatteri Siperiassa Tampereella ensi-iltansa saanut Toinen katse. Esitys toteutettiin yhdessä kehitysvammaisten toimintakeskuksen Wärjäämön kanssa, ja sen ohjasi ja dramatisoi Aino Kivi. Wärjäämön teatteriryhmästä osa esiintyi, osa valmisti teokseen liittyvän videon.
Joensuussa asuvan ja työskentelevän Mervi Papusen kanssa Riikka Papunen kohtasi vihdoin näyttämöllä, kun idea seuraavaan produktioon alkoi itää:
“Ihan tarkoituksella, suunnittelusta lähtien tehtiin tällit näyttämöllä, ei kotona, kummankaan olohuoneessa, vaan näyttämöllä alusta alkaen. Vaikka Mervi on lähisukulaiseni, emme juuri tunteneet toisiamme, kontaktia lähdettiin harjoittelemaan joensuulaisen toimintakeskus Majakan näyttämöllä,” kertoo Riikka Papunen.
Hiljalleen kahden ihmisen välille alkoi syntyä luottamusta, näyttämöllä olosta tuli luontevampaa. Kävi jopa niin, että häiritsevä ajatus rajasta kehitysvammaisen ja ei-kehitysvammaisen näyttelijän välillä hävisi.
“Kunnes aloin ajatella yleisöä. Heti kun meillä oli yleisöä, tai edes mietin sitä, että meitä katsotaan, tasa-arvoisuus katosi. ‘Että siellä ne muka näyttelee oikeasti, vaikka toinen on kehitysvammainen.’ Tiedostin sen epäoikeudenmukaisen valtarakennelman, josta käsin näyttämöllä olevia arvotetaan,” puhuu Riikka Papunen kolmen vuoden takaisista tuntemuksistaan.
Teos 8 esitystä elämästäni (2017) perustuu Mervi Papusen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, ja musiikista vastasivat pohjoiskarjalaiset muusikot Azra Topcu ja Mammu Koskelo. Esitys on toinen taiteellinen osio Riikka Papusen väitöskirjaan, jonka tutkimuksellinen aines sai pontta hänen omasta avuttomuuden kokemuksestaan kehitysvammaisen kollegan kanssa näyttelemisestä.
“Klovneriasta enemmän kuin muusta teatterista tuttu leikillinen asenne on yksi metodeista, jota läksimme kokeilemaan tätini Mervin kanssa siihen tuskaan, kun en tiennyt, miten olla luontevasti näytellä kehitysvammaisen kanssatekijän rinnalla.”
Esitys, joka on kaikille
Kun puhumme inkluusiosta teatterialalla, puhumme osalliseksi pääsystä paitsi tekijänä myös yleisönä. Nämä kaksi liittyvät likeisesti toisiinsa: tekijäkunnan moninaisuus tuottaa samastumisen kokemuksia yhä useammalle teatterin katsojalle. Lisäksi teatterien erilaiset teot esteettömyyden ja muun saavutettavuuden eteen viestivät siitä, että kaikki ovat tervetulleita.
Erityispedagogiikkaakin opiskellut Riikka Papunen on ollut kehittämässä Rajattoman esityksen konseptia:
“Esteettömyyttä ei ole vain kynnyksettömyys, vaan myös pelkojen hälventäminen. Esimerkiksi autismikirjon ihmisiä auttaa, kun on voinut etukäteen tutustua teatteritilaan, nähnyt vaikka kuvasta, miltä siellä aulassa tai katsomossa näyttää.”
Teatteri Siperian syksyn 2019 ensi-iltaan Apo Apposeen kuuluu yleisön saatavana oleva sosiaalinen kuvakäsikirjoitus, jossa teoksen hahmoihin pääsee tutustumaan ennakolta tekstin ja kuvien avulla.
“Rajaton esitys on sitä, että minimoidaan yllätysten mahdollisuus. Ja annetaan teatteriin tulijalle olo, että saa tulla millaisena vain ja että milloin tahansa voi poistua esitystilasta ja halutessaan palata siihen. Näyttelijät voivat ohjata katsojaa ja sanoa, että on ihan ok siirtyä kauemmaksi ja kurkistaa esitystä vaikka oven raosta.”
Isossa teatterissa katsojan pelkoja uutta ihmeellistä tilannetta kohtaan voi olla hälventämässä vapaaehtoisia, jotka tsemppaavat ja vievät vaikka välillä pois katsomosta tauolle. Tällaiset tukihenkilöt voivat löytyä järjestöyhteistyön kautta, ja usein parhaat tukijat ovat itsekin oudoissa paikoissa ahdistusta potevia.
Rajattoman esityksen -konseptin voi tilata Teatteri Siperialta, jolloin Riikka Papunen lähtee jakamaan omaa tietämystään, kouluttamaan teatterin henkilökuntaa ja tarvittaessa auttamaan yhteistyöjärjestöjen löytämisessä tai vaikka sosiaalisen kuvakäsikirjoituksen laatimisessa.
Asenteena punk
Mistä inkluusion saralla haaveilee teatterintekijä, joka pienin askelin on pyrkinyt omaa toimintaansa kehittämään oikeudenmukaisempaan ja avoimempaan suuntaan:
“Minulla ei ole harhakuvitelmia, että asioita pystyisi juuria myöten parantamaan. Minua kuitenkin turhauttaa näköalattomuus ja pelko uuden edessä niin, että hyvät aikeet vain tyssähtävät johonkin,” tuskailee Riikka Papunen.
Teatteri Siperia yhdessä Neo Omapolun kanssa joka tapauksessa aikoo perustaa inklusiivisen teatterityöpajan, jonka kohderyhmänä ovat kehitysvammaiset nuoret aikuiset. Työpajasta voisi joskus tulevaisuudessa kehkeytyä esityksiä valmistava teatteriryhmä, jos siihen kuuluvassa porukassa intoa piisaa. Halusta näytellä ja tehdä yhdessä, siitä kaikki lähtee:
“Minusta kehitysvammaisten tekemää teatteria ei pidä määritellä lähtökohtaisesti soveltavaksi teatteriksi. Kyllä minä siitä haaveksin, että kehitysvammaiset kollegat luettaisiin kenttään kuuluvaksi. Minulta itseltäni on kysytty, ‘palaanko taas teatterin pariin’, kun olen roolissa jossakin ‘oikeassa’ produktiossa. Kun kuitenkin koko ajan olen tehnyt teatteria, toimintakeskuksissa tai vanhainkodeissa.”
Ei nami-nami-mukavaa-pehmo-vammaisuutta, vaan punkasennetta. Rohkeata ja roisia tekemistä ennemmin kuin varovaista. Riitaa ja erimielisyyttä, kommunikaatiota ja sopimista. Sellaista ihan normaalia teatteritoimintaa ja kanssakäymistä:
“Kun kuvasimme promomateriaalia teosta 8 esitystä elämästä varten, oltiin Joensuun vanhassa kauppahallissa, nyt jo puretussa rakennuksessa, tyhjällä lihatiskillä. Mervi Papunen nosti punaisen mekkonsa helmoja ja paiskasi koipensa siihen kuvan etualalle,” muistelee tilannetta veljentytär ja kanssanäyttelijä Riikka Papunen.
TINFO / Sari Havukainen 20.1.2020
Riikka Papunen on joensuulaislähtöinen, Tampereella asuva ja sieltä käsin työskentelevä näyttelijä ja tutkija. Papunen on Teatteri Siperian jäsen ja on viime vuosina näytellyt myös ainakin Tampereen Liikkuvan näyttämön ja Pyynikin kesäteatterin produktioissa.
Papunen on valmistunut näyttelijäksi Tampereen yliopiston Nätyltä vuonna 2011. Hän työstää väitöskirjaansa, joka käsittelee kehitysvammaisen kollegan kanssa näyttelemistä. Väitöskirjan taiteelliset osiot ovat teokset Toinen katse (2016) ja 8 esitystä elämästäni (2017).
Lue myös: