Tatu Hämäläinen, mitä kuuluu?  

 

Tatu Hämäläinen: Hyvää kuuluu. Olen kotonani Helsingissä ja suunnittelen parhaillani Jon Fossen Draum om hausten -näytelmää Norjan Moldeen. Meillä on käynnissä roolituksen eli castingin vaihe. Olen myös etsinyt tuotantoon valosuunnittelijaa – tai oikeastaan koko visuaalisen tilan suunnittelijaa. Vakituinen suunnittelija-partnerini ei pysty osallistumaan projektiin ja uusien yhteistyökumppaneiden mukaan tuominen on aina pelottavaa ja itselläni melko intuitiivinen prosessi. Mutta nyt tuntuu hyvältä, kun olen löytänyt hienon taiteilijan mukaan projektiin. Tältä freelancerin arki näyttää: taukoja, odottelua, uuden valmistelua ja pelottavia ja ihania prosesseja.

 

Olen alun perin kotoisin Kuopiosta. Halusin ryhtyä muusikoksi, mutta teatteri vei minut sattumalta mukanaan. Toimin Turun taideakatemian musiikkiteatterilinjalta valmistumisen jälkeen viisi vuotta näyttelijänä ja myös tanssinkentällä. Tuona aikana ymmärsin haluavani tarkastella teatterin tekemistä toisenlaisesta näkökulmasta ja päätin hakeutua ohjaajakoulutukseen Tukholmaan.

 

Minulla oli tuolloin puolenvuoden taiteilija-apuraha, jonka aikana valintani kirkastui ja jonka avulla pystyin valmistautumaan monipuolisesti pääsykokeita varten.

 

Kuopiosta tulleena, ruotsin kielen taitoni oli tietysti aluksi surkea. Suomenruotsalaiset ystäväni auttoivat minua kielen opettelussa pääsykokeita varten. He nauroivat aluksi kippurassa lukiessaan kirjoittamiani hakemustekstejä, mutta kova työ kannatti.

 

Opiskeleminen ruotsiksi oli aluksi raskasta. Ensimmäisten kurssien aikana luimme kaksi näytelmää päivässä ja keskustelimme niistä seuraavana päivänä. Kun muut lukivat näytelmät tunnissa tai kahdessa, minä luin niitä aamukolmeen tai -neljään saakka.

 

Nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin, olen ohjannut ympäri Pohjoismaita ja työskentelykielinäni ovat suomen lisäksi ruotsi ja norja. Tanskassa olen käynyt opettamassa. Näinä vuosina olen pohtinut paljon sitä, mihin ja minkälaiseen kenttään esittävän taiteen koulutusohjelmat meitä valmistavat.

Ruotsissa käymäni ohjaajakoulutuksen ja suomalaisen ohjaajakoulutuksen suurin ero oli, että Ruotsissa me opiskelijat työskentelimme  ammattinäyttelijöiden kanssa ja koulutus valmisti meitä instituutioissa työskentelyyn. Suomessa opiskelijat ohjaavat toisia opiskelijoita – omaa yhteistä taiteellista kieltä etsitään yhdessä alusta asti. Parhaassa tapauksessa tämä Suomen malli voi synnyttää sukupolviteatteria, joka ruotsalaisessa mallissa jää syntymättä mm. koulutuksien sekä työroolien etäisyyden vuoksi. 

 

Itselleni työskentely ammattinäyttelijöiden kanssa oli osa houkutusta Ruotsiin lähtemiseen. Jo koulussa luotiin ammattimainen työilmapiiri ja kommunikaatio näyttelijöiden ja ohjaajien välillä oli selkeää; vierailevat näyttelijät, jotka olivat alansa huippuja, antoivat palautetta meille opiskelijoille ja kertoivat tarpeistaan, mikä auttaisi heitä työnsä tekemisessä.

 

Toivoisin suomalaiselle (ja myös ruotsalaiselle) kentälle laajentumista, monitaiteellista koulutusta ja avarakatseisuutta. Katsetta ulos kotimaasta muutenkin, kuin estetiikan perässä – sen, miltä joku esitys näyttää. Kiinnostua ja tulla osaksi isompaa diskurssia. Kaikki alkaa kouluista. Minua kiinnostaa, miten on tällä hetkellä esim. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa – millä tasoilla yhteistyötä harjoitetaan eri taiteenalojen välillä? Voisimmeko olla vielä enemmän kiinnostuneita ja avarakatseisempia toisia taidemuotoja kohtaan? Voisimmeko kuunnella toisiamme vielä paremmin? Entä nyt, kun kuvataideakatemia on saman katon alla. Tässä on valtava mahdollisuus ajattelun ja teatteritaiteen laajentumiselle!

Norjassa tämä muutos on jo käynnissä isossa mittakaavassa, joka näkyy laajana ja kansainvälisesti verkostoituneena esittävän taiteen kenttänä, johon kuuluu dialogissa kriitikoita, tutkijoita, teatterin, tanssin, sirkuksen musiikin, kuvataiteiden ja performanssin tekijöitä ja joiden tekemistä tukee laaja, maantieteellisesti kattava ja eri taiteenmuotoja yhdistävä plattformien verkosto. Tässä auttaa tietysti raha ja erityisesti poliittinen halu siitä, minkälaista toimintaa halutaan rahoittaa. Myös instituutiot ovat ottaneet eri taiteenalojen ryhmiä sisäänsä ja nuo yhteistyöt vaikuttavat ja jättävät jälkensä myös instituution omien näyttelijöiden työhön sekä talon sisäiseen ajatteluun. Surullista kyllä, mutta budjettileikkaukset ovat myös Norjassa osuneet taiteeseen ja erittäin merkittävä koulutus tällä cross-over -alueella, Akademi for scenekunst, Fredrikstadissa lakkautetaan kokonaan tämän vuoden aikana.

 

Uskon prosessuaaliseen lähestymiseen teatterin tekemisessä. 

 

Minulla ei ole kaikkia vastauksia, kun aloitan työn näyttelijöiden kanssa ja vastaan usein kysymyksiin “en tiedä, vielä”. Uskon vahvasti, että kaikki ratkeaa, kun uskallamme olla kiinni itse työssä. Kun aikuiset ihmiset etsivät, tutkivat tai leikkivät täydellä kapasiteetillaan taiteellisessa prosessissa, se voi tuntua välillä epämukavalta tai hankalalta. Taiteen tekeminen yhdessä ei välttämättä ole kokoajan kivaa tai helppoa, mutta sen on oltava aina turvallista. Tähän työhön kuuluu osana se, että ollaan välillä vaikeiden asioiden äärellä, haastetaan itseään ja toisia ja etsitään jotain merkityksellistä. 

Prosessuaalinen lähestyminen tarvitsee tukea myös tuotantomalleista. Voisimmeko siis kehittää teatterien sisällä erilaisia tuotantomalleja, jotta ne olisivat erinäköisiä prosesseja tukevia? Malleja, jotka tukisivat toiseuden tutkimista tai ajoittaista hämmentyneisyyttä, eikä mahdollisesti säikähtäisi niitä.

 

Minulta on kysytty usein, eikö minua kiinnosta perustaa omaa ryhmää? 

 

Haluan syventää ja kehittää työskentelymetodiani ja etsin työssäni jatkuvuutta, mikä freelancerina työskentelyssä ei ole itsestäänselvyys. Usein tässä työssä kohdataan ensimmäistä kertaa, aloitetaan alusta - niin henkilökemiallisesti kuin taiteellisesti.

 

Olen ollut onnekas, että minulla on ollut upeita, kaiken ikäisiä suunnittelijoita sekä näyttelijöitä työpartnereina, joiden kanssa olen saanut jatkaa yhteistyötä ja joilta olen oppinut äärettömän paljon. 

 

Unelma olisi tietysti vielä jonain päivänä koota pohjoismainen ryhmä noiden ihmisten ympärille, mutta juuri nyt keskityn freelancer-ohjaajana työskentelyyn niin Norjassa, Ruotsissa kuin Suomessakin.

 

Kun kysyt, mitä neuvoja voisin antaa nuorille tekijöille, jotka katsovat Suomen rajojen ulkopuolelle - minulla ei ole siihen lyhyttä vastausta. Koulutusohjelmat tekevät tärkeää työtä, samoin ryhmät, ja eri alustat. On ollut hienoa nähdä miten teatterin puolelta esim. Jakob Höglund, Jussi Sorjanen ja Akse Pettersson ovat ohjanneet ulkomailla, W A U H A U S ja Blaue Frau ovat kiertäneet festivaaleja teoksillaan ja miten suomalaisia näyttelijöitä on nähty viimeaikoina vierailijoina isoissa ruotsalaisissa teatteritaloissa.