Mikropistoja itsenäisen Suomen teatteriin

Itsenäisyyden juhlavuonna Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) tekee mikropistoja itsenäisen Suomen teatterivuosiin. Mikropistot ilmestyvät viikoittain TINFO-tiedotteessa käyden läpi vuoden, pari kerrallaan, jotta joulukuussa päästään vuoteen 2017.  

Tältä sivulta pääset lukemaan kaikki ilmestyneet Mikropistot. Alta löytyy myös kirjallisuus- ja lähdeluettelo.

Nykyteatterit muistavat 100-vuotiasta Suomea monin tapahtumin ja esityksin. Kerrytämme myös näistä listaa.

1917 | 1918 | 1919 | 1920 | 1921 | 1922 | 1923 | 1924 | 1925 | 1926 | 1927 |1928 | 1929 | 1930 | 1931 | 1932 | 1933 | 1934 | 1935 | 19361937 | 1938 | 1939 | 1940 | 1941 | 1942 | 1943 | 1944 | 1945 | 1946 | 1947 | 1948 | 1949 | 1950 | 1951 | 1952 | 19531954

1954

Suomen Näyttelijäliitto keskustelee taiteellisesta kurista. Ritva Arvelo alustaa aiheesta: ”---Kysymys kurista ei tietenkään ole eikä saa olla taiteen syvin kysymys, mutta sanon, että se on tällä hetkellä tärkein ja polttavin, koska mitkään syvemmät kysymykset eivät voi edes astua esiin, ennen kuin tämä kysymys on ratkaistu. --- Ajattelutavan, suhtautumisen näyttelijän työhön on muututtava. Sitä on niin kauan pidetty pyhänä ihmeenä, joka taivaasta sataa meidän yllemme, että on jo korkea aika alkaa pitää sitä myös ammattina.

Kiila julkaisee kuudennen albuminsa Brecht contra Stanislavski. Se on Ritva Arvelon manifesti teatralismi-keskustelusta ja ”teatralisoinnista”.

1953

Teatterin ”teknilliset” saavat ensimmäistä kertaa valtion apurahaa. Tarkoitus on edistää teatterialan teknistä osaamista. Valo ja äänet ymmärretään teknisinä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto perustelee tekniikkaa: ”Maamme lukuisten taiteellisesti jatkuvasti kehittyvien teattereiden palveluksessa toimii huomattavan lukuisa teknillinen henkilökunta, jonka ammattipätevyyden kohottaminen on täydellisesti unohdettu. Puhumattakaan siitä, miten ratkaisevasti teknillinen henkilökunta vaikuttaa teattereiden taloudelliseen asemaan - muodostavathan teattereiden teknilliset menot, dekoratiot, valaistus, puvustus, erikoislaitteet, tehosteita ym. varten huomattavan suuren osan teattereiden talousarviossa. -- Näyttämö- ja valaistusmestarilta vaadittava tietomäärä poikkeaa niin suuresti lavastajalta vaadittavasta pätevyydestä, että lavastajan esim. ulkomaisilla opintomatkoilla saamat kokemukset eivät suurestikaan auta näyttämö- ja valaistusmestareita heidän työssään.”

Sam Besekow on sitä mieltä, että teattereiden ohjelmistojen on aina oltava astetta parempaa kuin mitä yleisö haluaa. Besekow uskoo yleisön kasvattamiseen.

Kiihkeästi keskustellaan ”teatralisoidusta” teatterista.

Suomen Teatterikoulun opetusohjelmaan suunnitellaan ohjaaja- ja lavastajalinjaa. Wilho Ilmarin, Arvi Kivimaan, Jalmari rinteen ja Sakari Puurusen suunnitelman mukaisesti Teatterikoulussa tulisi olemaan näyttelijälinjan lisäksi ohjaajalinja ja lavastajalinja.

Teatterissa kannetaan huolta siitä, miksi nuoriso on vieraantunut teattereista. Teattereille ehdotetaan käytännön toimia: paikkojen varaamista elokuvalipun hinnalla nuorille. Teattereiden ohjelmistoissa kritisoidaan sitä, että nykynäytelmiä on vähän ja ohjelmisto on ”tarkoitettu enemmän tai vähemmän älylliseksi nautinnoksi tietylle ahtaalle intellektuellille piirille, missään tapauksessa se ei ole kokoperheen ohjelmistoa”. Nuoriso kaipaa ”uutta, oman aikansa ja henkensä mukaista teatteriohjelmistoa”. Hakusessa on nykyhetken Ibsen, Tsehov tai Canth.

Moralistikirjoittaja uskoo nuorison kirkasotsaiseen moraaliin: ”Heidän vaistonsa sanoo – on jo kauan sanonut – etteivät nykyajan näytelmät kaikkine porttoineen, teurastajineen, himomurhaajineen ja muine sairaalloisine ilmiöineen ole heitä varten. Ja niin he kääntyvät elokuvien puoleen etsien sieltä korviketta halpahintaisesta romantiikasta ja typerästä tähtipalvonnasta, jonka urheilu ja filmi ovat maailmaan lanseeranneet.” (Teatteri 9 / 25.4.1953 ”Teatteri ja nuoriso”)

1952

Sam Besekow Tanskan Kuninkaallisesta Teatterista on Suomen teatteriguru, jolle vuodatetaan ylistyssanoja. Hänen vierailuohjauksensa Gozzin Vihreän lintu Suomen Kansallisteatterissa on yksi vuoden esityksistä. ”Ihmeellinen” Besekow opettaa Sääksmäen kesäkursseilla. Ritva Arvelo suomentaa hänen teoksensa Kirjailijan kynästä näyttämöesitykseen. Kuusi luentoa näyttämötaiteesta. Besekow puolustaa näyttämötaiteen itsenäisyyttä kirjallisuudesta ja dramaturgia saa oman osansa.

Besekow tarttuu myös poliittiseen: ”Poliittinen! Siinä taas eräs väärinkäytetty sana. Poliittinen asennoituminen merkitsee sitä, että omaa todellisen kosketuksen aikaansa. Jokaisella aikakaudella on omat kasvonsa ja meidän aikakautemme kasvot ovat politiikan kasvot, Päivittäisestä vaikuttamisessamme on tuskin ainoatakaan haaraa, jota politiikka ei sävyttäisi. Oli kysymyskäytännöllisistä tai henkisistä kysymyksistä, aika antaa niille automaattisesti poliittisen leiman. Siis on teatterin oltavapoliittinen, mikä se ei halua jäädä estetiikan pilviin leijumaan. Eikä tämä ole edes mitään uutta, sillä teatteri ja näyttelijä ovat aina olleet suhteessa poliittiseen elämään joko poliittista mahtia palvellen tai sitä vastustaen, siksi teatterin historiallisesta asennoitumisesta kuvastuu aina ajan sosiaalipolitiikka.”

Gallup-maailma ja suoritusajattelu rantautuu teatteriinkin. Teatteri-lehti pyytää kriitikoita listaamaan kuluneen näytäntövuoden parhaita esityksiä, parhaita mies- ja naisnäyttelijäsuorituksia, parasta yhteisnäyttelemistä, menestyksellisintä ohjaajaa, ohjaajien ja myös lavastajien läpimurtoja sekä vuoden fiaskoa. Eugen Terttula muistuttaa, että teatterisuoritukset eivät ole urheilusuorituksia:” Silti ei liene aivan rikoksellista vastata kiertokyselyynne. Joillakin anglosaksisilla teatterikriitikoillahan on suorastaan tapana laatia tällainen tulostaulukko näytäntökauden päätyttyä. Läpimurtoja ja vuoden fiaskoa.

1951

Teatteri-lehdessä (4/1951) kannetaan huolta näyttelijöiden ylikuormituksesta. Näyttelijä on se, joka vetää väkeä teatteriin, ja teatterit käyttävät sitten suosikkinäyttelijöitään rajoituksetta, kuten elokuva, joka laskee, ”mitkä esiintyjät tuovat uhratut varat takaisin korkoineen”. Ryöstöviljely on kohtalokasta sekä teattereille että näyttelijöille: ”Tämän ylikuormituksen seurauksena on useimmiten luonnollinen vastavaikutus: asianomaiseen totutaan ja vähitellen kyllästytään, eikä ankaran paineen alainen lahjakaskaan ihminen jaksa tämänmittaisen työn ohella kehittää ja syventää itseään. --- Syntyvä kriisi voi olla hyvinkin vaikea ja joskus asianomaisen uralle suorastaan kohtalokas.”

Onko teatteri taidelaitos vai liikelaitos, pohdiskelee Verneri Veistäjä tehdessään havaintoja siitä, miten ”saadaan täydet huoneet”. Veistäjä kehottaa ottamaan oppia Ruotsista:” nykymaailman aikaan ei ammattiteatteri ole pelkkä aatteellinen yritys, vaan järkevästi hoidettava ”firma”, joka myy asiakkailleen ei maallista mammonaa, vaan hengen aareita.”

1950

”Päällysvaatenäytännöistä”, joita jotkut kutsuvat ”hattupäänäytännöiksi”, tulee muoti-ilmiö teatterissa. Toiset vastustavat, toiset kannattavat. Eräs kannattaja kyselee: ”Onko teattereiden ei-kaupallisuus vietävä todellakin niin pitkälle, ettei sen sallita hitustakaan poiketa vanhoista homehtuneista kaavoista? Eikö elokuvateattereiden tehokas mainonta ja alati paraneva yleisönpalelu ole mainiona esimerkkinä siitä, mihin suuntaan kehityksen olisi teatterielämässämmekin kuljettava?”

”Sama palkka samasta työstä”. Sopimusneuvottelujen aikaan nimimerkki J.R. muistuttaa sukupuolten palkkatasa-arvosta teatterissa. Toivomisen varaa on: ”Kuka voi näyttää naisnäyttelijän työtä vähempiarvoiseksi kuin miesnäyttelijöiden. Ja kuitenkin teattereissa naisten palkat ovat yleisesti katsoen pienemmät – vieläkin pienemmät – kuin miesten?! Ja kuitenkin naisilla on suuremmat ammattimenot.”

1949

Lapsianarkisti Peppi Pitkätossu on ilmestynyt Ruotsissa vuonna 1945, ja Peppi-kirjoja seuraa vuosittain. Suomessa Huvikummussa Herra Tossavaisen kanssa asustava Peppi astuu ensi kerran näyttämölle Lahden kaupunginteatterissa. Ei maailman vahvimman tytön näyttämöllistäminen vielä ole mikään suuri suksee. Mutta pikkuhiljaa Peppi-buumi alkaa vaikuttaa. Suomalaisilla näyttämöillä on sittemmin nähty 63 eri Peppi-esitystä. Ronja Ryövärintyttäriä 25, Veljeni Leijonamieltä 15 ja Mio, poikani Mio -dramatisointeja 10. Lagom ei kiehdo: Melukylän lapsia tai Saariston lapsia ei ole näyttämöllä nähty.

24-vuotias Covent Garden -oopperan ohjaaja Peter Brook kirjoittaa Shakespeare-ohjauksista Teatteri-lehdessä (n:o 18/2.4.1949):

”Viidenkymmenen vuoden kuluttua tulevat nämä minun näyttämölleasetukseni vaikuttamaan vanhanaikaisilta. Ja niin pitääkin olla. Nykyajan ohjaajan on tehtävä selväksi itselleen, että aikojen mukana muuttuu myöskin regiataide. Hänen näkemyksensä tulee alati vaihtua. --- Minä annan siunaukseni ohjaajille, jotka ovat sijoittaneet jonkun Shakespeare-näytelmän kokonaan toiseen aikakauteen kuin mistä alkuteksti puhuu. Minä puolustan näyttämölleasetuksia ilman dekoratioita tai moderneissa puvuissa, edellytettynä että ohjaaja työskentelee ainoana päämääränään pyrkimys tehdä näytelmän tarkoitus katsojille läheisemmäksi ja selkeämmäksi.

Kirjailija Toivo Pekkanen muistuttaa juhlapuheessa Kotkan teatteripäivillä siitä, että teatterit ovat maaseutukeskusten sivistystekijä ja ihmisille on annettava sitäkin, mitä he eivät luule tarvitsevansa.

1948

Kylmä sota puhaltaa teatterissakin, ja kylmässä sodassa kulttuuripropaganda on vaarallinen ase. Pariisin rauhansopimus on solmittu edellisvuonna. YYA-sopimus solmitaan keväällä. Heinäkuussa Suomessa pidetään vaalit, ja K-A Fagerholm muodostaa sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Pääministeriä pidetään rautaesiripun toisella puolella anglo-amerikkalaisen blokin miehenä.

Suomen Kansallisteatteri esittää Jean-Paul Sartren Likaisia käsiä. Työkansan Sanomissa Armas Äikiä syyttää Sartrea yrityksistä hyökätä Neuvostoliittoa vastaan Jugoslavian sovittelu- ja kansallisuuspolitiikalla. Näytelmää hän pitää neuvostovihamielisenä. Eikä siinä vielä kylliksi. Äikiän mukaan näytelmän päähenkilö Aku Korhosen näyttämöhahmo Hoederer muistuttaa epäilyttävästi Stalinia. Äikiän mukaan teatteri haluaa tarjota suomalaisille näyttämöllä toteutettuna talvisodanaikaisen unelmansa, Stalinin murhan. Vasemmistoälymystöä edustavan Vapaan Sanan Raoul Palmgren sen sijaan puolustaa näytelmää ja syyttää kritiikkiä dogmatismista. Neuvostoliiton suurlähetystö kiinnostuu esityksestä. Neuvostoliiton lähetystö esittää itsenäisyyspäivän aattona 5.12.1948 nootin suomalaisten harjoittamasta vihamielisestä progapandasta näyttämöillä. Nootti koskee Likaisten käsien lisäksi Sam Sihvon Jääkärin morsianta Punaisessa Myllyssä. Likaisista käsistä jää viimeinen esitys esittämättä.

1947

”Miten pitkälle teatteri voi ja saa mennä tässä osayleisön toivomusten noudattamisessa on asia, josta tavallisesti ollaan eri mieltä, on aina muistettava, että teatterin tehtävänä on ennen kaikkea kasvattaa ja kehittää yleisöään”, jyrisee toimittaja Olavi Vesterdahl (Veistäjä) Aamulehdessä Tampereen Työväen Teatterin keventyneen ohjelmiston kirvoittamana. Kalle Aaltosen morsian on se silmätikku – vuoden 1947 suursuosikki ympäri Suomen. Näyttämötaidelautakunta epää jo esityksessään valtionapua TTT:lle perustellen esitystään sillä, että varjoon on jäänyt varsinainen taiteellinen ohjelmisto. Opetusministeriö tekee näyttämötaidelautakunnan esityksestä poikkeavan päätöksen, ja teatterin valtionavustus säilyy ennallaan.

Tampereen Työväen Teatterissa esitetään muutakin. Caldwellin Tupakkatie on katsojille liikaa, monessa muussa kaupungissa esitetty Satren Kunniallinen portto tai Aymén Portto ja pyhimys järkyttävät myös. ”Turmeltuneisuutta”, ”rivoutta”, ”karkeutta”, ”pornografiaa”!

Hella Wuolijoen kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt ja esitetty Juurakon Hulda löytää itsensä Hollywood-tuotannoksi. H.C. Potterin ohjaama Farmer´s Daughter nimiroolin esittäjä Loretta Young saa parhaan naispääosan Oscarin.

Suomessa on oikea synnytysbuumi. Uusia kansalaisia syntyy kaikkien aikojen ennätys: 108 168.

1946

Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalima käsittelee kauden avajaispuheessaan näyttämötaidetta ja ajankohtaisuutta suomien teatterikomiteaa. Suuri taide ei Kaliman mielestä harjoita mitään propagandaa: ”Ainoa, mitä sen voi sanoa palvelevan, on ihmisyys, koska sen pohjana on elämäntunto loppumattomine vivahteineen…” Kaliman mukaan kumoukselliset ajat synnyttävät harvoin suurta ja kestävää dramatiikkaa. Ajankohtaisuus ei ole pitkäikäistä. ”Näyttämötaide – niin kuin kaikki taide – menettää valtijatarasemansa, jos sitä käytetään välikappaleena propagandatarkoituksiin – niin kuin kumouksellinen aika mielellään tekee, olivatpa ne tarkoitukset kuinka hyviä ja tärkeitä tahansa. Mutta yhtä kohtalokas on teatteritaiteen lankeemus myös silloin, kun se myy itsensä palvelemaan yleisön matalaa, hengetöntä huvittelunhalua – mikä valitettavasti taloudellisista syistä tapahtuu varsin usein.”  Kaliman mukaan se vieroittaa yleisön oikeasta, itsenäisestä taiteesta.

1945

Sodan päätyttyä maan politiikkaa rakennetaan uusiksi. Eduskuntavaalien tuloksena syntyy Paasikiven III hallitus SDP:n, SKDL:n ja Maalaisliiton kesken. Hallituskumppaneiden ulko- ja sisäpoliittinen ohjelmanjulistus kertoo missä mennään. Jotta selvitään, otetaan käyttöön varovainen ennakkosensuuri. Ollaan varautuneita ja varovaisia. Kaikkea ei voi eikä pidä käsitellä, ei teatterissakaan.

Kansandemokraattinen opetusministeri Johan Helo asettaa teatterikomitean, joka määrittelee teatteripolitiikan uusia suuntaviivoja. Päämääränä on muun muassa valtiollistaa Suomen Kansallisteatteri. Teatteri sovittaa uutta kuosia pois Saksasta. Ylimääräisessä kokouksessaan 11.6.1945 teatterin johtokunta toteaa: ”Taiteen vapaus on taiteen perusedellytyksiä. Totalitäärisen Saksan tarjoama räikeä esimerkki siitä, minkälaiseen ohjelmistoon ja esitystyyliin valtionvallan valvontaan joutunut teatteri voi sortua, on tuorein kokemus tältä alalta. Myönteisen vastaesimerkin taas siitä, millaiseksi taiteellisenluomisinnon ja vastuuntunnon yllykkeeksi valtion sallima holhoukseton vapaus saattaa kasvaa, saa Moskovan Taiteellisen Teatterin työstä, jota Helsingissä parhaillaan esitellään.”

Komitea myös arvioi teattereiden ohjelmistojen laatua ja taiteellisuutta. Tämä tehdään näytelmien, ei esitysten perusteella. Taiteellista arvokkuutta halutaan, onneksi kaupallisia operetteja esitetään vähemmän kuin aiemmin. Komitean mukaan ohjelmistoissa ei kuitenkaan ole riittävästi näytelmiä, jotka käsittelisivät ”ajankohtaisia yhteiskunnallisia ongelmia ja edistyksellisiä aatteita”. Komitean valvovat silmät kohdistuvat myös ”fasistisiin ja diktatuuria propagoiviin” näytelmiin.

Kansallisteatterin valtiollistamisesta tai pakkolunastuksen mahdollisuudesta poliittisesti arveluttavana ja taloudellisesti kalliina luovutaan.

Ei keveyttä silti saada hengiltä. Eino Salmelainenkin halunnut jo aiemmin kunnostautua revyyn saralla. Vuonna 1942 Eino Salmelainen ja Pallena ja Reino Hirviseppänä tunnettu Reino Palmroth tekivät yhteistyötä Kansojen talkoot operetissa. Palle oli konkari, hänen Palle ystävineen -radiorevyitä esitettiin vuoteen 1945 saakka. Propagandatoimistossa työskennellyt Palmroth järjesti useimmat sodanaikaiset aseveli-illat. Nyt on toinen ääni kellossa. Pallen ”Silmien välliin ryssää” -sotakupletti kielletään sodan jälkeen. Nyt Palle siirtyy teatteriin ja on perustamassa Iloista Teatteria yhdessä Ossi Elstelän kanssa. Lilla Teaternin revyiden rinnalla nähdään Pallen kynästä syntyneitä revyitä. Lähtölaukaus-revyy kerää väkeä. Tarvitaan isompi tila, Kampinkadulla Hämäläis-Osakunnan talon tilat käyvät ahtaaksi ja siirrytään Messuhalliin. Sen puutarhateatteriksi loihditussa tilassa esitetään Sateenkaarta. Kesän aikana puutarhateatterissa käy 40 000 ihmistä 53 revyyesitetyksessä. Huviveroa maksetaan 40 %, saman verran kuin valtio maksaa avustuksina teattereille.

1944

Pääsiäisviikolla pidettäväksi suunnitellaan 17. teatteripäiviä, nyt Keskusliiton järjestämänä Tampereella. Pääkaupungista pitää lähteä maakuntaan. Päivät uhkaavat kaatua sotaan. Helmikuussa Neuvostoliitto taivuttaa Suomea rauhaan Helsingin suurpommituksilla. Sitten päiville tuottaa ongelmia hotellien ja matkustajakotien puute Tampereella, mutta tästäkin selvitään. Osallistujat nukkuvat yksityisasunnoissa, joita tamperelaiset tarjoavat pitkämatkalaisille. Ohjelma on komea. Teatterikoulun voimistelunopettaja Hilma Jalkanen luennoi Uudenaikaisen liikunnan alkuperästä ja olemuksesta, tohtori Väinö Juntto valaisee näyttelijäntyön psykologiaa ja psykiatriaa. Eino Kalima puhuu, on esityksiä, näyttelyitä.

Hilma Jalkanen demonstroi näyttelijäopiskelija havainnollistajana mm. kestojännityksestä ja sen vaaroista, epävireisyystilasta, jota tulee ehkäistä rentoutusharjoituksilla. Liikunta syntyy mielikuvituksesta, elämänsykkeestä ja liikuntavaistosta. Ei mitään pakotettua luonnonvastaista liikuntaa, kertoo Hilma Jalkanen.

Päivät onnistuvat hyvin. Illalla 400 osallistujaa kokoontuu Osuusliike Voiman suurravintolaan.

1943

Suomen Teatterikorkeakoulu aloittaa toimintansa syyskuussa. Kouluun pyrkii yli 60, joista oppilaiksi hyväksytään 15. Opiskelijat opiskelevat viikoittain yhteensä 47 tuntia: 8 tuntia näyttelijäntyötä Wilho Ilmarin johdolla, 15 tuntia puhetekniikkaa, 6 tuntia äänenmuodostusta, 4 tuntia psykologista elekieltä, 4 tuntia improvisointia, 6 tuntia voimistelua, 2 tuntia fonetiikkaa, 2 tuntia teatteri- ja kulttuurihistoriaa.

Näyttämöväen Vanhuudenturvarahasto muuttuu Näyttämöväen Vanhuudenturvasäätiöksi, säätiö saa verovapauden. Säätiöön kertyy vuoden kuluessa teatterimarkkoja yhteensä 353 674 markkaa.

1942

Talvisodan aikana oli solmittu ns. tammikuun kihlaus, jossa suurin Suomen työantajajärjestö Työnantajain Keskusliitto ja suuri työnantajajärjestö Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto tunnustivat toisensa tasavertaisiksi neuvottelukumppaneiksi. Teattereissa vietetään omanlaistansa kihlausta, kun kaikki teatterialan järjestöt liittyvät yhteen Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitoksi 24.5.1942. Keskusliiton teatterikoulujaosto, teatteripäivien jaosto, vanhuudenturvajaosto, teatterimuseojaosto ja propagandajaosto tarttuvat toimeen. Vanhuudenturvajaoston mietinnössä ehdotetaan, että alan taiteilijoiden eläketurvaksi perustettaisiin eläkerahasto vuoden 1943 alusta. Kaikissa ammattiteattereissa ryhdytään keräämään pääsylipun yhteydessä eläkemarkkaa.

1941

Jatkosota syttyy 25.6.1941. Pian sodan sytyttyä Valtion tiedotuslaitoksen yhteyteen perustetaan viihdytysosasto. Ensimmäinen viihdytyskiertue lähetetään sotatoimialueelle 17.7. Mistään salamasodasta ei olekaan kyse, ja asemasotaan juututtaessa viihdytystoiminta siirretään Päämajan tiedotusosaston yhteyteen ja sitä organisoidaan syksyllä uudelleen. Enää eivät pelkät viihdytyskiertueet riitä. Viihdytystoiminnan pitää estää toimettomien sotilaiden turhautumista ja pitää joukot taistelukuntoisina. Valloitetuille alueille Itä-Karjalassa, ensin Aunukseen, sitten Äänislinnaan ja Karhumäelle sekä vielä Rukajärvelle ja Kannukseen perustetaan vakinaiset kiinteät teatterit. Ruotsinkielisiä viihdyttää Frontteatern. Melkoisen poikkeuksellista. Sotateattereiden 17 pykälän ohjesääntö kirjaa näyttelijöiden velvollisuudet. 2§:ssä todetaan: ”Näyttelijä on velvollinen oppimaan kaksi kirjoitusarkkia vuorokaudessa ja erittäin pakottavissa tapauksissa sopimuksen mukaisesti enemmänkin.”

Aunuksessa ensimmäinen esitys on kaksi vuotta talvisodan syttymisestä 30.11.1941, Äänislinnassa keväällä 1942, Karhumäessä kesällä 1942, Rukajärvellä syksyllä 1942, Kannaksen teatterin toiminta jää lyhyeksi. Sen toinen ensi-ilta on 8.6.1944 ja seuraavana päivänä alkaa Kannaksen suurhyökkäys läpimurtoineen. 2500 näytäntöä, 70 näytelmää. Puolesta miljoonasta miljoonaan katsojaa. Viihde toimii tulivoimaisena propagandana. Populaaridraama yhtenäistää, sosiaalistaa ja mukauttaa.

1940

Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmä Syntynyt terve tyttö tarjoaa häpeilemätöntä väestöpropagandaa. Rouva Ireene Helasvuo haluaa elää lapsettomana vastoin aviomiehensä toiveita. Lapsettomuus on puute ja äitiys jokanaisen velvollisuus. Miehen sisar kuolee synnytykseen ja tyttövauva päätyy hoitoon Helasvuon talouteen. Lapsettomien yhdistyksen varapuheenjohtajana toimiva Ireene vastustaa uutta tulokasta, mistä seuraa aviokriisi.

Haikarapoliittista näytelmää esitetään välirauhan ja jatkosodan vuosina tiiviiseen tahtiin ja vielä sodan jälkeenkin. Siitä tehdään myös elokuva. Sukupuoli-identiteetit kiinnostavat Rislakkia. Ruma Elsa (1946) leikittelee stereotyyppisillä mies- ja naiskuvilla ja luo uudenlaista naiskuvaa sotien jälkeen.

Osa Helsingin Kansanteatterin näyttelijöistä perustaa Sotateatterin.

1939

Teattereista miesnäyttelijät kutsutaan syyskuussa ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Epätietoisuutta ja odotusta. Hagar Olssonin Snöbollskrigetistä tulee ulkopolitiikan pelinappula. Eino Salmelainen on vieraillut kevättalvella 1939 kirjailijan luona ja kertonut poikien lumisodasta. Pieni poika oli huutanut, ettei ole mukana ja saanut kaikki muut pojat hyökkäämään kimppuunsa. Harjoitukset keskeytetään. Teksti tulee liian lähelle todellisuutta. Näytelmä esitetään vasta vuonna 1981 Lilla Teaternissa Kaisa Korhosen ohjauksena.

1938

Kosti Elo tekee 65-vuotiaana viimeisen suuren ohjaustyönsä Elävä ruumis Tampereen Työväen Teatteriin, nyt jo väsyneenä ja sairaana miehenä. Esikuvana kangastelee Moskovan Taiteellisen Teatterin esitys. Ohjaaja ei kelloista piittaa. Harjoitukset kestävät rajattomasti, ohjaaja saattaa nukahtaa kesken harjoitusten, valmistavia harjoituksia jatketaan aamuun, ja iltanäyttelijät menevät teatterista suoraan tehtaaseen töihin. Elävä ruumis osoittaa Elon kykyä käsitellä suuria joukkoja ja hitsata ammattilaiset ja avustajat kokonaisuudeksi vellovaksi kansanmereksi. Liki satapäinen mustalaiskuoro laulaa verhojen takana. Nyt Fedjana ansioituu Edvin Laine. Aiemmin oli Fedja kuulunut Aarne Leppäsen ja Eino Jurkan bravuureihin.

Kosti Elolle teatteri oli koti, johon hän halusi palata vielä kuoleman kielissä talvisodan päätyttyä. Teatterilta näyttelijät kuljettavat Eloa kottikärryillä Hatanpään sairaalaan. Työväentalon portilta huikkaa humalainen nuori mies Elolle: ”Kosti perkele, herroiksi vaan, kyllä orjat työntää.” Elo ottaa sen arvostuksena.

Edvin Laine suitsuttaa tamperelaisten teatterirakkaudelle: ”Tamperelaiset rakastavat teatteria kuin omaa lastaan. Tällaista yleisöä ei ole Suomessa millään muulla teatterilla. Se on herkkää ja vastaanottavasita, mutta samalla vaativaa ja arvostelukykyistä. Sen parempaa yleisöä ei näyttelijä saata toivoakaan. --- Meidän yleisömme ei käy teatterissa vain muodollisen velvollisuudentunnon käskystä, kuten monella muulla paikkakunnalla, vaan todellinen teatterinnälkä ratkaisevana vaikutteena.”

1937

28-vuotias kirjailija alkaa heittäytyä vanhaksi ja samastuu itseään huomattavasti vanhempaan omien lastensa dissaamaan professori Varavaaraan kirjoittaessaan satiiria kurittomasta nuorisosta. Waltari oli tarjonnut Kuritonta sukupolvea Kansallisen Eino Kalimalle, joka ei ollut syttynyt. Sen sijaan Wilho Ilmari Tampereen Teatterissa tarttuu näytelmään. Waltarilla on onnea. Tampereelta Wilho Ilmari saa kiinnityksen Kansalliseen ohjaajaksi ja apulaisohjaajaksi ja uusii Kurittomat.

Kansallisessa yleisö osoittaa suosiotaan seisten. Menestystä juhlitaan Waltareilla Tunturikatu 13:ssa puoli kahdeksaan aamulla. Rahaa palaa trahteereihin. ”Saavat esittää aika monta kertaa ennen kuin saan omat menoni takaisin.”

Tästä alkaa Waltarin menestysputki teatterissa. Tampereella esitykselle kertyi 27 esityskertaa, Kansallisessa 54. Erityistä suosiota herättää kohtaus, jossa professori herää hotellihuoneessa krapulassa samasta sängystä vieraan miehen, johtaja Huitun kanssa, eikä muista mitään. Kansallisessa dramaturgi Rafael Koskimies pitää kohtausta sopimattomana ja olisi halunnut sen pois. Kohtaus säilyy ja siitä tulee Uuno Laakson ja johtaja Huitua esittäneen Aku Korhosen bravuuri. Bravuuri se oli myös Tampereella. Waltarille kohtaus ja yleisön nauru on vapauttavaa balsamia haavoihin. Omat juomaputket kovien työputkien jälkeen tuntuivat nyt vähemmän häpeällisiltä.

1936

Helsingin Kansanteatterissa tehdään Juhani Tervapään Niskavuoren naisia. Ei näytelmään juuri kukaan usko, paitsi ohjaaja Eino Salmelainen. Taloudenhoitaja pihtailee, lavastukseen ja rekvisiittaan ei rahaa panna. Tarpeistonhoitaja lähetetään Hella Wuolijoen luokse lainaamaan mattoja ja verhoja. Teatterikettu Salmelainen tietää, mitä tekee antaessaan punakynän käydä. Hän saa vapaat kädet, kun salanimen taakse piiloutuva Wuolijoki ei voi olla harjoituksissa. Nyt ei kuulla Wuolijoen korkojen kopinaa eikä falsettiin kohoavaa kiljuntaa. Ilona saa antaa enemmän tilaa vanhalle emännälle.  ”Usein oli pakko yhdistellä kohtauksia, siirtää niitä toisiin paikkoihin ja armottomasti tekstiä lyhennellä. Mutta kaiken vaivan korvasi ylenpalttisesti hänen sanottavansa elämänläheisyys, tuoreus ja iskevyys.” Niskavuoren naisista Helsingin Kansanteatterista tulee suuri suksee. Menestyksen raja on yleensä 30-40 esityskerrassa. Niskavuoren naisille niitä kertyy parin vuoden kuluessa 100. Äkkiä se on monien teattereiden ohjelmistossa. Ja jatkoa seuraa. Juurakon Huldaan taloudenhoitaja hellittää jo kukkaronnyörejään seuraavana vuonna.

Toukokuussa 1936 kansanrintama voittaa Ranskan kansalliskokouksessa 40 lisäpaikkaa ja sosialidemokraattien Léon Blumista tulee pääministeri. Suomessa EK:n (etsivä keskuspoliisin) muistiossa ollaan huolissaan kansan- ja kulttuuririntama-aatteen kannattajista. EK:n mukaan ”nuoret yltiöpäät, jotka eivät myöskään hyväksy useimpien sos.dem. puolueiden johdossa valtaan päässyttä reformistista sosialidemokratiaa”. EK:n raportti tuli julkisuuteen. Vaarallisia järjestöjä olivat mm. Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, Filmistudio Projektio, Tulenkantajain Seura, Nuortasavaltalaisten Liitto, Suomen Pienviljelijäin puolue, Esperantistien Rauhanliitto, Muhoksen pulapuolue. Vaarallisten henkilöiden lista oli vaikuttava.

Helsingin Kansanteatterin toinen suosikkikirjailija on Serp eli Seere Salminen, joka kirjoittaa revyyoperetin Lennokki, jonka iskelmäkuningas Georg Malmstén säveltää, kuten säveltää myös Serpin seuraavan revyyn Vetoketju. Lennokissa Lemminkäinen kyllästyy eloonsa Ateneumin seinällä Gallen-Kallelan maalauksessa ja lähtee viihteelle. Musiikkia Lennokista   Sinä olet maailmain ja Vetoketjusta VetoketjuFord autoilijan laulu Vetoketjusta. Pian Serpin kynästä sauhuaa myös Herrat ovat herkkäuskoisia.

1935

Aleksis Kiven juhlavuosi (1934) on saanut näytelmäkirjailijat tekemään elämäkertanäytelmiä. Elsa Soinin Kirves iskee kiveen (Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät) osoittautuu porilaiseksi menestykseksi ja Porin Teatteri ilmoittautuu vuonna 1935 Suomen Näyttämöiden Liiton 10. teatteripäiville esityksellään.

Seurauksena on skandaali liiton evätessä Porin Teatterin vierailun, näytelmää liiton portinvartija pitää ”vähemmän arvokkaana ja lisäksi paikoittain suuren runoilijan muistoa häpäisevänä”. Kirjailija Soini perää lisäselvityksiä ja niitä tulee: näytelmä on nähty jo useissa teattereissa Helsingissä ja oli ”äärettömän kiusallista nähdä runoilija, joka on antanut meille kaiken sen suuren ja kauniin runouden, mitä me Kiven teoksissa ihailemme, teutaroimassa päihtyneenä näyttämöllä.”

Asiaa puidaan lehdistössä. Kansallisteatteria syytetään ”kotimaisten näytelmien kauhusta” – tässä teatteri sanoutuu irti. Vaikea on sulattaa pääkaupungin tapaa valikoida sitä, mitä maakunnasta saa tulla esittämään. Porin Teatteri ja Tampereen Teatteri jättäytyvät kokonaan pois päiviltä, mutta Porin Teatterin esitys nähdään kuin nähdäänkin Helsingissä, päivien ulkopuolella Suomalaisessa Oopperassa ja saa pääkaupungin lehdistössä kiitosta. Porin Teatteri luetaan esityksen jälkeen maan johtavien teattereiden joukkoon.

1934

Helmer Adler kirjoittaa Suomen Sosialidemokraatissa (2.10.1934), miten ”porvarillisia teattereita kiertäneet loppuunkuluneet farssit ja operetit antavat valheellisen romantiikan ja sentimentaalisuuden siirappivedellä

valellun kuvan”. Vastaperustettu vasemmistoälymystön vetämä Helsingin Työväen Näyttämö aikoo tehdä asialle jotain. Sen ohjelmistoon tulee sosialistisia näytelmiä. Teatterin toiminnassa ovat mukana Nyrki ja Tapio Tapiovaara, Helmer Adler, Elvi Sinervo-Ryömä, Toini Aaltonen, Arvo Turtiainen ja Maija Savutie. Näyttämön avajaisesityksenä Nyrki Tapiovaara ohjaa ja Tapio Tapiovaara lavastaa Goldenin dokumenttinäytelmän Lakonjohtaja, joka kertoi syyttömänä vankilaan tuomitusta yhdysvaltalaisesta ammattiyhdistysjohtajasta. Tässä ryhmässä on myös kulttuuriliberaaleja Tulenkantajat-lehden ympärille keskittyneitä. Myöhemmin Kirjallisuuslehti on se, jonka sivuilta voi lukea Helmer Adlerin poliittista teatteria puolustavia kirjoituksia.

Suomeen on vuoden alussa astunut voimaan ns. kiihotuslaki. Sen mukaisesti ”…kiellettiin esittämästä lausumia tai perättömiä tietoja, jotka ovat omiansa halventamaan eduskuntaa, hallitusta, julkisia viranomaisia tai voimassaolevaa valtio- tai yhteiskuntajärjestystä tai törkeästi loukkaamaan uskonnollisia tai siveellisiä periaatteita taikka häpäisemään kansallisia muistoja”. Sanan- ja ilmaisuvapaus menivät kortille. Tulenkantajat-lehti olikin saanut painokanteen heti keväällä 1934. Se oli julkaissut Pentti Haanpään Pulamiehet-novellin, jonka katsottiin halventavan julkista viranomaista ja laillista yhteiskuntajärjestystä.

Tapiovaaran veljekset ja Helmer Adler olivat EK:n luupin alla. Etsivä keskuspoliisi seuraa heitä aktiivisesti:”3 veljestä – Tapiovaara Hgissä - yliopistossa, 2 ateneumissa asuvat jossain matkustajakodissa kaikki yhdessä. 2 vanhinta kommunisteja, kirjoittelevat näytöskappaleita, joita toisen johtama kom.teatteri Sörnäisissä esittää, toinen maalaa kulissit.”. Etsivät saivat tietää Ilmarin tuttavalta, joka ”28/10 kävi asunnossa, että siellä on kom.kirjallisuutta”. Myös Adler on tarkkailun alla. EK merkitsi raporttiinsa: ”Adleria pidetään seksuellisti abnormina (lie ollut Kailaan ”rakastajatar”)”. Hänen uskottiin olevan ihastunut myös Nyrkiin.

Helsingin Työväen Näyttämön ensi-illoissa istuu kaksi EK:n etsivää, jotka tulevat teatterilaisille tutuiksi, heidät toivotetaan kätellen tervetulleiksi ja ohjataan vakiopaikoille. Toisinaan poliisi kuitenkin tekee kiusaa ja pidättää jonkun ’työläisnäyttelijän’ juuri ennen ensi-iltaa.

1933

Työväenteattereilla on tyly kohtalo. Kaksoisteatterijärjestelmää puretaan tutulta kuulostavien taloudellisten perustelujen varjolla. Pakko on yhdistyä. Porissa yhdistyminen oli tapahtunut jo vuonna 1931. Nyt ovat vuorossa Viipuri ja Kansannäyttämö ja Koiton näyttämö Helsingissä. Tampereella teatteri näyttäytyy jokamiehen oikeutena, vaikka teattereiden julkisesta tuesta kiivaasti valtuustossa keskustellaankin.

Turun Työväen Teatteri sinnittelee. Se ottaa ohjelmistoonsa Friedrich Wolfin agitaationäytelmän Cyankali. Näytelmä oli saanut kantaesityksensä nuoren näyttelijäkollektiivin esittämänä Berliinin Lessing-teatterissa. Tekijät kertoivat, ettei mihinkään pitkiin harjoitusaikoihin ollut mahdollisuutta, oli vain esitettävä ajankohtainen teksti. Vuonna 1928 Wolf oli liittynyt kommunistiseen puolueeseen ja julkaissut esseekokoelmaan Taide aseena. Cyankali on osa Wolfin poliittista taistelua ns. aborttipykälää (§216) vastaan. Siviiliammatiltaan lääkärinä Wolf tietää, mikä ongelma abortti on. Näytelmä johtaa Wolfin pidätykseen, ja vuonna 1931 hänet pidätetään pykälän rikkomisesta. Tällöin hän saa tuekseen mm. Bertolt Brechtin ja vapautuu. Kommunistina ja juutalaisena Wolf joutuu pakenemaan Hilterin noustessa valtaan. Hitler on nimetty valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933.

1932

Agapetuksen (Yrjö Soini) Onnellinen Sakari pelastaa monen teatterin pulavuosien taloutta kuten Olenko minä tullut haaremiin ja Syntipukki joitain vuosia aiemmin. Agapetus osaa kirjoittaa kaupunkilaiskomedioita, näitä kevätilotteluja ja ilopillereitä. Hei, heipparallaan Helsinki -revyy oli ollut suuri hitti. Onnellisessa Sakarissa meillä on romanttinen komedia. Agapetuksen tehtaasta tulee sitten lisää tavaraa. Kaiken kaikkiaan 11 kokoillan näytelmää. 260 Agapetuksen näytelmien tuotantoa suomalaisissa ammattiteattereissa, painii samassa sarjassa kuin Hella Wuolijoki (266 kotimaista tuotantoa). Agapetus sitten vielä kesäteatterien kestosuosikki. Ei ihme, että Agapetuksen liki kaikki näytelmät päättyvät elokuviksi.

Yrjö Soini on merkittävä journalisti ja järjestöjohtaja, joka vanhemmalla iällään toimii poliittisena vaikuttajana Kansallisessa Kokoomuksessa. Vuotta aiemmin vuonna 1931 Soinista on tullut Suomen Näytelmäkirjailijaliiton hallituksen jäsen. Liitossa hän vaikuttaa vuoteen 1939. Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja hän on vuosina 1933-1943. Vuodesta 1937 pitkälle 1960-luvulle Soini toimii Suomen Kansallisteatterin johtokunnan jäsenenä.

Suomen Kirjailijaliitonpuheenjohtajana Soini osallistuu Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin perustaman Euroopan kirjailijaliiton Weimarissa järjestämään kirjailijakokoukseen vuonna 1942.  

1931

Itävalta-Unkarisssa syntyneen juutalaisen Paul Abrahamin Viktoria ja hänen husaarinsa alkaa voittokulkunsa myös suomalaisissa teattereissa, vuosi Budapestin Operettiteatterin kantaesityksensä jälkeen. Poliittisista ongelmista viis. Antaa palaa. Yberromanttinen Viktoria ja hänen husaarinsa saa hoitaa yleisövetonaula-asiansa niin Kosti Elon johtajamassa Tampereen Työväen Teatterissa kuin neljällä muulla näyttämöllä. TTT:n yleisömenestys on taattu.

Berliinissä operetti esitetään vuonna 1933. Viisi viikkoa Hitlerin valtaannousun jälkeen kansallissosialistit estivät Abrahamin operettien esittämiset ja säveltäjän omaisuus takavarikoidaan.

1930

Tampereen Teatterissa menee lujaa. Hevoshuijarit ja Sylvi.

Jalmari Rinne on aikakauden näyttelijöiden tapaan liikkuvaista sorttia. Tampereelta Ida Aalberg -teatteriin, sieltä Kansannäyttämölle, takaisin Tampereen Teatteriin, sitten kiertueille, sitten Turun Suomalaiseen Teatteriin. Syksyllä 1929 Rinne oli palannut takaisin Tampereen Teatteriin. Nyt elokuussa 1930 Rinne saa ohjattavakseen Sam Sihvon Hevoshuijarin.

Esko Salminen ei ole ainoa näyttelijä, joka on roolityössään tehnyt teatteripoliittisen kommentin. Jalmari Rinteen suivaannuttaa se, että miesnäyttelijöiden kerroksen yksi huone oli kesällä annettu ”taloudenhoitajan huoneeksi”, eikä asiasta oltu edes vaivauduttu näyttelijöille ilmoittamaan. Periaatteen ammattiyhdistysmies ei pue roolipukua eikä maskeeraa, jos huone pysyy taloudenhoitajalla. Niinpä ensi-illassa Rinne esiintyy omassa ohjauksessaan omassa kesäpuvussaan.

Hevoshuijari herättää isänmaallisia tunteita. Kesän Lapuan liikkeen talonpoikaismarssi on vielä tuoreena mielissä, ja isänmaalliselle paatokselle on maaperää. Hevoshuijari päätetään Karjalaisten lauluun yhteisrintamassa rampin yli. Lehdistö kiittää omaperäisestä modernista näkemyksestä. Eino Salmelainen ei ole millänsäkään, mutta johtokunta uhkaa kuritoimilla. Pukuhuonetaistelu päättyy onnellisesti. Rinne sai huoneen.

Vähän myöhemmin Eino Salmelainen modernisoi Minna Canthin Sylvin!

1929

Tuleva painosten kuningatar nuori opettaja Hilja Valtonen kirjoittaa ensimmäisen näytelmänsä Autotyttö. Sen uudenlainen naissankari tulee näytäntökauden päättyessä tarjoamaan yleisömenestystä monessa teatterissa. Steady-seller Valtonen on tulevina vuosina teatterissakin. Valtonen alkaa käydä yhteiskuntakriittistä kapinaansa paljastaen naisen asemaa kapeuttavia valtarakenteita, keskiluokkaisen elämänpiirin ahtauksia.

Hilja Valtosen strategia on nerokas. Aseena ovat huumori, komiikka ja ironia. Eläköön tämä naisviihteen pioneeri. Nyt ollaan reilusti naisten ja tyttöjen näkövinkkelissä. Miehet ovat nahjuksia, tohvelisankareita tai petollisia lurjuksia paitsi sitten kun kohdalle osuus se oikea. Hilja Valtonen: ”Olen aina kirjoittanut naisten puolesta. Kimmokkeen kirjoittamiseen sain, jos joku loukkasi minua naisena; kävin heti puolustamaan naista”.  

1928

Eino Jurkka, kolmenkympin kieppeillä oleva nuori mies on kiinnitetty myös Viipurin Näyttämölle näyttelijäksi vuonna 1925 ja pian teatterin johtoon. Eino Jurkalla on ennen johtajanpestiään jo kertynyt kokemusta näyttelijänä Kaarle Halmeen kiertueelta, Turun Casino-operetista ja Kansan Näyttämöltä sekä Oulun Työväen Näyttämöltä, sieltä johtajana.

Jurkka panee tuulemaan, hänellä on liikemiesvainua, hän on manageri ennen aikojaan. Hän keksii myydä mainoksia teatterin esirippuun. Yhdessä Aku Korhosen kanssa Jurkka on perustanut myös yksityisen näyttämöopiston. Viipurin seurapiirejä Jurkka ei miellytä. Teatterinjohtajan paikka menee ajan tapaan jälleen vaihtoon, ja Eino ja Emmi Jurkka siirtyvät näyttelijöiksi Turkuun.

1927

Kriitikosta teatterinjohtajaksi siirtynyt nuori Eino Salmelainen on ehtinyt kylmiltään harjoitella ohjaamista Tampereen Teatterissa kaksi vuotta. Alkutaival on vaivalloista. Näyttelijät ja johtaja joutuvat törmäyskurssille, kaikenlaista kahnausta ja klikkiytymistä on ilmassa. Johtokunnan usko nuoreen johtajaan ei kuitenkaan horju.

Erityisolosuhdetta riittää. Kieltolaki jatkuu, teatterin puvusto on ”pirtupyhättö”, jossa näyttelijät purkavat esitysten paineitaan, ja juopottelu haittaa työntekoakin. Vuoden 1927 alussa Salmelainen ohjaa uuden tekstin Bulvaani. Sen satiiri kohdistuu sorsa- ja naisjahdissa viihtyviin miehiin. Eroottiseksi bulvaaniksi palkattu ylioppilas toteuttaa naisten suloisen koston. Esitys on liikaa tamperelaisyleisölle, nyt on yleisökahnauskin valmis. Teatteria syytetään liian vapaamieliseksi, vaikka Salmelaisesta teos näyttää jopa kilttiä ajankuvaa. 

”Jos totuus pelottaa, ei voi mitään”, puolustelee teatterinjohtaja ohjaustaan Aamulehdessä.

1925

Oulun Työväen Näyttämö, kuten monet muutkin maakuntien työväenteatterit, ovat hanakasti ajassa kiinni. Ei ihme; Työväen Näyttämötaide -lehti seuraa valppaasti, mitä maailmassa tapahtuu. Saksalaista ekspressionismia on tarjolla. Tollerin Hinkemania esitetään monessa työväenteatterissa, aivan kuten kirjailijan Koneitten murskaajia vähän ennen. Oulun Työväen Näyttämöllä esitetään kantaesityksenä Lauri Haarlan ekspressionistinen näytelmä Uskottomuus, vuoden 1925 kotimainen suosikki.

Edellisenä vuonna on ilmestynyt Karl Manziuksen Näyttämötaiteen historia, johon kirjailija, sanomalehti- ja teatterimies Helsingin Sanomien toimittajana ja toimitussihteerinä päätyönsä tehnyt Erkki Kivijärvi oli kirjoittanut katsauksen Suomen teatterihistoriaan. Pikkunäytelmiä Kivijärvi oli kirjoittanut jo aiemmin, mutta vuonna 1925 tämä monitoimimies debytoi kokoillan näytelmällään Eva ja kirjoittaa käytösoppaan Seurustelun taito. Lisää oppaita on luvassa Kivijärven kynästä. Luomakunnan herra – miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja ilmestyy vuonna 1927 ja Viinikirja vuonna 1932. Kivijärvi tarjoaa 1920-luvun kaupunkilaissivistyneistölle mannermaista keveyttä ja oppia. Eva nähtiin viidessä teatterissa. Kivijärven Talkootanssit (1930) kuuluu kansanomaisten laulunäytelmien kestosuosikkeihin.

1924

Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva Suomen Kansallisteatterissa käynnistää teatterisodan, joka uhkaa lopettaa koko teatterin valtionavun. Kansanedustaja Lohi on sitä mieltä, että ”Kansallisteatterin johto on moraalisesti mätä”. Monesta kansanedustajasta Tohvelisankarin rouva oli todiste teatterielämän matalasta ja pöyristyttävästä tasosta. Kansanedustaja Paavo Virkkusesta näytelmässä näytettiin vain ”siveettömyyttä siveettömyyden vuoksi.” Eduskunta äänestää Kansallisteatterin valtionavusta. 69 kannattaa valtionavun lopettamista, esitys lopettamisesta kaatuu kuitenkin 113 äänellä

1923

Runar Schildt, tuo suomenruotsalainen modernisti, urbaani dagdrivare ja flanööri kirjoittaa hektisesti talvipakkasten kylmäämässä asunnossaan Loviisassa näytelmäänsä Den stora rollen (Suuri haave/Suuri rooli), joka saa kantaesityksensä Svenska Teaternissa. Sittemmin näytelmää esitetään paljon Ruotsissa. Suomenkielisissä teattereissa sitä ei näy ennen kuin 1990-luvulla. Illuusioiden ja karkean todellisuuden ristiriita osuu ehkä liian lähelle. Suuren roolin päähenkilö Armas Fager on vähäpätöisen avustajaosien esittäjä. Hän haaveilee suuresta roolista Cyrano de Bergeracina, mutta löytää itsensä sisällissodasta punapäällikkönä eikä luvassa ole muuta kuin katastrofi.

Kerstin Nylander ohjasi sen Radioteaterniin vuonna 1954, pääosassa Armas Fagerina oli Axel Slangus, Nummisuutarien Esko vuoden 1922 elokuvassa. Hän oli ollut mukana jo Den stora rollenin kantaesityksessä.


1922

Lauri Haarla kirjoittaa Kalevala-aiheisen näytelmän Lemmin poika, joka saa ensiesityksensä Oulun Työväen Näyttämöllä. Näytelmästä tulee työväenteattereiden suosikki. Pelastunut Lemminkäinen syyttää Louhea: ”Siinä se mahtava kana, joka hautoo vanhoja munia, jotta Pohjola mätänä löyhkää. Sinä kotkotit taattojen tapoja, teit tyttären orjaksi tapojen. Kylmensit, kovetit itsesi, sukusi kullalla Sammon. Teit ynseiksi kaikki, koko ihmisen alensit Samposi romulla.” Moskovassa O.W. Kuusinen saa salakuljetetun näytelmän luettavakseen ja ylistää sitä vallankumouksellisena teoksena. 

”Teatteriekspressionismin höyryjyrä” ja aikansa mediajulkkis Lauri Haarla on myös perustamassa kaksikielistä radikaalia kirjallisuuslehteä Ultraa. Vuotta aiemmin hän on kirjoittanut yhteiskuntasatiirin apinakomedian Hanuumanin tytär. 

1921

Järviluoman Pohjalaisia (1914) saa Sam Sihvon Jääkärin morsiamesta isänmaallisten tuntojen oivan virittäjän. Suomen Kansallisteatterissa ensi-iltansa saavasta laulunäytelmästä tulee vuoden bestseller, jota esitetään seitsemässä teatterissa. Sen voittokulku jatkuu sitten vuodesta toiseen. Käkisalmen yhteiskoulusta ylioppilaaksi vuonna 1913 päässyt Sihvo keskeytti musiikkiopintonsa ja lähti jääkärikoulutukseen lokakuussa 1915 Latvian Liepājaan (Libauhun). Siellä boheemi jääkäriupseeri luonnostelee teostaan ja viimeistelee sen Räisälässä ja Viipurissa vuonna 1920.

Sam Sihvo ehti perustaa Saksassa jääkäripataljoonan orkesterin ja soittokunnan. Muistoja Pohjolasta -marssi syntyi Lockstedtin sotilasleirillä. Ei Jääkärin morsiamelle pisteitä kriitikoilta heru, mutta yleisöltä sitäkin enemmän. ”Kuin kelpo gentlemanni on Suomen jääkäri” (video).

1920

Elli Tompurin Vapaa Näyttämö tarjoaa Ida Aalberg-Teatterin työttömiksi ja palkatta jääneelle henkilökunnalle sopimukset näytäntökaudeksi 1919-20, mutta tammikuussa 1920 Ida Aalberg-Teatterin näyttelijäjoukko eroaa teatterista, mitä Jalmari Finne pohtii kirjeessään Maria Lallukalle: ”Oikein ihmettelee toisinaan näyttelijöitä yleensä. Kyllä ne ovat merkillisiä ihmisiä. Järki ei heillä monastikaan toimi oikein säännöllisesti vaan tunne määrää silloin kun järjen pitäisi määrätä. Ja kun tunne pääsee rikeeraamaan järkiasioissa, niin kyllä silloin kaikki menee hullusti.

Kieltolain Suomessa Vapaalla Näyttämöllä julistetaan ohranesteen autuutta. Vapaa näyttämö esittää 3.1.1920 Kiven komedian Olviretki Schleusingenissä. Kirjailijaa oli innoittanut Baijerin ja Preussin sodasta kertova sanomalehtiuutinen Schleusingenin kylän valloittaneista baijerilaisista. Oluelle perso 8000 miehen joukko tyhjensi kahdessa ja puolessa päivässä kylän olutvarastot, yhteensä 94 000 litraa.
 

1919

Pietarilainen vapaaherra ja paroni Alexander Uexküll-Gyllenband on halunnut uudistaa teatteria, mutta Kansallisteatteri ei ole lämmennyt tämän Ida Aalbergin lesken uudistusajatuksille. Kansan Näyttämöä mies johti hetkisen vuonna 1918 eroten kuitenkin pikaisesti perustaessaan vaimonsa nimelle omistetun teatterin. Teatteri esiintyy ensin Uudella Ylioppilastalolla ja sitten Eteläesplanadilla Apollon talossa. Näytäntökautena 1918-1919 sillä on neljä ensi-iltaa.  Kunnianhimoinen tavoite itsenäisestä taiteellisesta teatterista ja pitkistä harjoitusajoista Moskovan Taiteellisen teatterin studionäyttämön tapaan ei saa armoa rankan huviverotuksen maassa. Teatterin toiminta kaatuu taloudellisiin vaikeuksiin.

Uexküll-Gyllenband hakee syksyllä 1919 ohjaajan paikkaa Kansallisesta ajatellen voivansa jatkaa oman teatterinsa toimintaa myöhemmin: ”Ida Aalberg-Teatteri ei merkitse ohjelmansa ja työtapansa mukaan mitään konkurrenssia Kansallisteatteriin nähden (mitä esim. Vapaa Näyttämö merkitsee), vaan se tulee aatteensa mukaan olemaan Kansallinen laitos, joka tulee toimimaan Suomen Kansallisteatterin kanssa käsikädessä.” Ei onnistu.

1918 

50 000 asukkaan Tampereella punaiset antautuvat 6.4. Keskustorille kootaan 11 000 vankia. Työväentalo on takavarikossa. 

Tampereen Teatterissa hyväksi organisaattoriksi osoittautunut Jalmari Lahdensuo nimitetään maaliskuussa valkoisen armeijan intendentuurin apulaispäälliköksi ja heinäkuussa meriväen intendentuurin päälliköksi. Hänen aloitteestaan perustetaan joitain vuosia myöhemmin Suomen Näyttämöiden Liitto, jonka johtajana hän toimii. 

Kirjailija Eero Alpi perustaa Tampereen Työväen Teatteria korvaamaan Tampereen Kansan Teatterin, joka toimii syyskuusta 1918 maaliskuuhun 1919 TTT:n tiloissa. Lokakuussa 1918 teatteri esittää johtajansa vanhan näytelmän Väkevämmän tiellä. Näytelmässä sahanomistaja Kustaa Saarenpäästä tulee keinottelija. Alpi oli perustanut Suojeluskuntalaisen lehti ja Näyttämötaide -lehdet, joiden päätoimittajana hän myös toimi. Loppuvuodesta teatterinjohtaja Alpi anoo Tampereen kaupunginvaltuustolta teatterilleen avustusta perustellen teatterinsa lievittävän luokkavihaa ja tuottavan ”sydämen hyvyyttä, rakkautta tähän maahan ja pyrkimystä oikeuteen, kuntoon ja kunniallisuuteen – sanalla sanoen sellaiseen, mitä ei nykyisissä työläiskodeissa istuteta”. Lähes nälänhädän partaalla olleelta kaupungilta heruu 5000 markan avustus. Alpin tunnetuin näytelmä Hallin Janne kertoo ryöstömurhan tehneestä rikollisesta. 

1917 

Suomen Kansallisteatterissa saa 9.5. ensi-iltansa ensi-iltansa rauhanajattelija Juhani Ahon routavuosia ja poliittista terroria käsittelevä näytelmä Tuomio.   Ilmestyttyään vuonna 1907 aikalaisaineistoon pohjautuva tulenarka teksti oli joutunut sensuurin hampaisiin ja pääsi esitykseksi vasta nyt vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Tuomiossa mittaa toisistaan ottavat passiivinen vastarinta ja myöntyvyyslinja. Lindhin perhe joutuu ristiriitaan perheenpään ottaessa vastaan hänelle tarjotun kuvernöörin viran. Vaimo perustelee myötäjuoksijuutta velvollisuudentunteena ja miehen yrityksenä pelastaa ”mitä pelastettavissa on”. Kuvernööri Lindh murhataan ja murhaaja tekee itsemurhan. Syksyllä  saman teoksen ohjaa Tampereen Teatterissa Jalmari Lahdensuo, jonka johtajanpestiä ei Kansallisessa uusittu.  

 


Lähteitä:

Fasismin lumous: Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana, 2013

ILONA-esitystietokanta, Teatterin tiedotuskeskus ja Teatterimuseo 

Juhani Ahon Tuomio ja kuvernööri Gordie. Artikkeli

Niko Kannisto, Vaaleanpunainen tasavalta. Väitöskirja 

Päivikki Karhula, Keskeinen suomalainen sensuuri- ja sananvapaustutkimus ja -kirjallisuus 1906-2016

Hanna Korsberg, Politiikan ja valtataistelun pyörteissä. Suomen Kansallisteatteri ja epävarmuuden aika 1934 -1950. 2004

Pirkko Koski, Kansan teatteri 2. Helsingin Kansanteatteri, 1987

Pirkko Koski, Näyttelijänä Suomessa.

Jalmari Lahdensuo, Lapuan historiallinen tietokanta

Marja-Liisa Lampinen Teatteri Porissa Porin teatteritoiminnan historia 1848 –1973, 1976.

Heikkilä Eteläpää, ”Jees, Teatteria!”, sanoi vääpeli Körmy, 2002

Helka Mäkinen, Elli Tompuri – uusi nainen ja punainen diiva.  

Jaana Märsynaho, Kivijärvi, Erkki (1882 - 1942), Kansallisbiografia

Irmeli Niemi: Arki ja tunteet. Maria Jotunin elämä ja kirjailijantyö.

Taisto-Bertil Orsmaa, Teatterimme käänne: ekspressionismi suomalaisessa teatterissa

Pentti Paavolainen, Suomen teatterihistoria

Panu Rajala, Titaanien Teatteri. Tampereen Työväen Teatteri 1918-1964 

Panu Rajala,  Tunteen tulet, taiteen tasot. Tampereen Teatteri 1904-2004 

Panu Rajala, Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset, 2008

Raija Sinikka Rantala, Helsingin Työväen Näyttämö, 1930-luvun oppositioteatteri

Asko Rossi, Näytelmien sensuuri Suomessa 1905-1939. Pro gradu.

Segergren, Jari, ”Kylän sodan elokuvasensuurin alku”, 1998, sähköisenä http://widerscreen.fi/1998-1/kylman-sodan-elokuvasensuurin-alku/  Artikkelin mukaan Verbaalinootti 5.12.1948, L 12 Venäjä, kansio Likaiset kädet ja Jääkärin morsian", UMA. Nootti (5.12.1947) luettiin radion myöhäisuutisissa 7.12. 1948, ks. myös Helsingin Sanomat 8.12.1948 Neuvostoliitto jättänyt nootin", joka referoi kommunistien Armas Äikiän kritiikkiä Sartren näytelmää vastaan. Likaiset kädet" kiellettiin heti eikä Jääkärin morsianta" enää näytelty. Paasikiven päiväkirjat I, 1985, s. 680, p. 1315. Ulkoasiainministeriö (= UM)(T. Vahervuori) Opetusministeriölle 20.12.1948; 12 L Venäjä, UMA.

Mikko-Olavi Seppälä, Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet

Ville Suhonen, Valtion etsivä keskuspoliisi elokuvakulttuurin kintereillä.

Teatterimme ja nykyhetki III Suomen näyttämötaiteen vuosikirja 1946-1947 (toim. Verneri Vesterdahl), 1947

Teatterisuku Jurkat. Näyttely Teatterimuseossa  19.1.-2.4.1995. Käsiohjelma

Veistäjä, Verneri: Viipurin ja muun Suomen teatteri, 1957

Marja Wahlberg, Syyllisiä kunnes toisin todistetaan

Tekeillä on Timo Lipposen väitöskirja Paroni Alexander Uexkull-Gyllenbandin teatterikäsityksen muotoutumisesta 1894‒1925.