Teatteri rakkaudentekona 

Tšekkiläisellä Otto Kauppisella (s. 1991) on takanaan yli kymmenen vuoden kokemus suomalaisen draaman kääntämisestä äitinsä kielelle tšekiksi, tänä aikana on syntynyt 16 käännöstä. Se seuraavakin on suunnitteilla, Pipsa Longan Neljän päivän läheisyys, jolle on ajateltuna jo esityspaikka Vltavan rannoilta Prahassa. Väitöskirjaansa osallistavan teatterin poliittisuudesta kirjoittava Kauppinen toimii vasta perustetun, prahalaisen Divadlo Láskan (Teatteri Rakkaus) dramaturgina, “rakkauskonseptin alla voi olla monenlaista, siihen liittyy myös Longan posthumanistinen näytelmä”. 

 

Brnolainen Kauppinen osallistui tänä syksynä näytelmäkääntäjien työpajaan, jonka yhteydessä pääsimme juttelemaan siitä, mistä tähän on tultu. Pitää aloittaa 1960-luvun Kuopiosta.  

 

- Isäni on suomalainen, savolainen, joka nuorena miehenä päätti lähteä pyörällä Eurooppaan ja päätyi Tšekkoslovakiaan. Hän asuu nyt tšekkiläisen äitini kanssa Brnossa. Isäni on elättänyt itsensä suomen kääntäjänä ja tulkkina eri firmoille, mutta paljon on keikkoja myös kahden kulttuurin välisissä häissä. Isovanhempani ovat entisiä rautatieläisiä, käyn heitä vuosittain Kuopiossa tapaamassa. 

 

Missä vaiheessa teatteri ja näytelmäkirjallisuus tulivat elämääsi? 

 

- Lapsena en erityisesti pitänyt teatterista, näkemieni esitysten tylsyyden takia. Moni koulukaverini kuului lukioaikaisen opettajani vetämään Voice band -teatteriryhmään, jonka esitykset saivat minut huomaamaan, että teatteria voi olla monenlaista. Sama opettaja ohjasi minut hakemaan opiskelemaan dramaturgiaa Brnon teatterikorkeaan. Oivalsin sittemmin, että valinta oli oikea. 

 

Kouluajan töissä näkyy poliittisuus, on katalonialaisen Sergi Pompermayerin Refugiats (Uprchlici/Pakolaiset, 2012), on kandityö Caryl Churchillin sotaa kritisoivaan näytelmään Far Away perustuen (2013), on Albert Camus’n syntyhistorialtaan 1930-luvun Tšekkoslovakiaan liittyvän teoksen Le Maletendu (Väärinkäsitys, suom. Leo Kontula) teemojen pohjalta Väärinkäsitysten diktatuuri: esperanto demokratian välineenä (Diktatura nedorozumeni: esperanto jako nastroj demokracie, 2014). Maisterin opinnäytetyö Adam 2.0 (2015) puolestaan oli musta scifikomedia, joka kommentoi teknologiauskoista transhumanismia ja vanhan koulukunnan kuolemattomuutta tavoittelevaa posthumanismia.  

 

Opiskelit myös jossain vaiheessa Teatterikorkeakoulussa Helsingissä. Mitä se antoi sinulle? 

 

- Kävin yhden lukukauden 2013 vaihdossa TeaKissa Brnosta, näillä kouluilla on vaihtosopimus. Minun opettajiani olivat silloin dramaturgian professorina toimineen Katariina Nummisen lisäksi Tuomas Timonen ja Maria Kilpi. Muistan myös Eero-Tapio Vuoren pitämän ritualistisen teatterin kurssin. Opin, ettei teatteria tarvitse opiskella hierarkkisesti, Tšekissä on edelleen mestarikäytäntö. Minusta tuntui, että TeaKin opiskelu oli vuorovaikutteista, ja opiskeluvuosi myös näytti sen, mitä kaikkea teatteri voi olla, esimerkiksi mitä ritualistista teatterissa on.  

 

Helsingin-aika antoi Teatterikorkeakoulussa koetun lisäksi muutakin, laajensi Kauppisen käsitystä nykyteatterista: 

 

- En tätä ennen tuntenut esitystaideskeneä ollenkaan, ennen kuin näin esityksiä mm. Baltic Circlessa. Suomessa esitystaiteesta voi puhua nykyteatterina. Myöskään teatteritiede ei ole niin jäykän tiukkarajaista. Teatterikorkeakoulun aika kymmenen vuotta sitten muutti paljon työtapaani ja ajatteluani. Sinä aikana tutustuin myös Nicolas Bourriaud’n teokseen Relational Aesthetics, johon perustan tekeillä olevan väitöskirjani. 

 

 

 

- Ensimmäisenä tulee mieleen suomalaisten näytelmien moninaisuus. Reko Lundán omana aikanaan kirjoitti klassista, melkein tsehovilaista tragediaa nykymaailmasta. Mika Myllyaho tai Juha Jokela kirjoittavat “hyvin kirjoitettua“ puhekomediaa, joka vetää yleisöä. Okko Leon komedioilla on sen sijaan riipaiseva sosiaalinen konteksti. Siihen vielä feministinäytelmäkirjailijat, kuten Heini Junkkaala dokumentaarisella tarinankerronnallaan tai E. L. Karhu poliittisella päällekirjoituksellaan, ja myös Pipsa Lonka inhimillisen sijaan muihin lajeihin kohdistuen. Ja moni muu, jotka tekevät suomalaisen nykynäytelmän kentän moniääniseksi. Minulla ei ole samaa kokemusta tšekkiläisestä näytelmästä. Minusta joskus tuntuu, että Tšekissä on pari turvallista näytelmäkirjoittamisen kaavaa, joissa pysytään. 

 

Kauppisen kääntäjän työpöydältä löytyy tällä hetkellä mainittu Pipsa Longan Neljän päivän läheisyys, hiljattain on valmistunut tšekinkielinen käännös Heini Junkkaalan vuonna 2010 kantaesitetystä Kristuksen morsiamesta.  

 

Mitä ajattelet, onko tšekkiläisten teatterien ohjelmistoissa tilaa käännösnäytelmille, esimerkiksi suomalaisille nykyteoksille? 

 

- Käännösnäytelmille tšekkiläisissä teattereissa on kyllä tilaa, aina tulee jotain uutta. Etenkin saksalaisia nykynäytelmiä on viime vuosikymmeninä tullut tšekkiläisiin teattereihin usein, mutta monia muitakin kuten brittiläisiä, puolalaisia tai slovakialaisia. Kuitenkin minusta tuntuu, että toimiviksi todettujen näytelmien kirjailijat asetetaan etuasemaan ja niitä pyöritetään yhä uudestaan, vaikka uusiakin kirjailijoita olisi. Näen samantapaisen tendenssin kielialueissa: on suosikkialueet, ja sitten on erikoinen Suomi. Olen kuullut tšekkiläisiltä dramaturgeilta, että eivät tiedä, miten suhtautua suomalaiseen draamaan, että se on “outoa“. Minun mielestäni se on kuitenkin vain rohkeuden puutetta. 

 

Suomalaisten näytelmien näkyminen on tosiaan vaihdellut ajan mittaan viime vuosikymmeninä. Nyt on menossa kuoppavaihe, jossa erilaisia markkinointitoimia tarvittaisiin ja jossa aktiiviset ja sitoutuneet näytelmäkääntäjämme tekevät enemmän kuin oman osansa: 

 

- Tosiasia on se, ettei suomalaista draamaa esitetä nykyään Tšekissä melkein ollenkaan. Sitä esitettiin vähän, mutta aika säännöllisesti sosialismin aikoihin 1960-luvulta vallankumoukseen. Yhdeksänkymmentäluvulla esitettiin usein Mika Waltarin Noita palaa elämään, ja sitten tuli Bengt Ahlfors -buumi. Ahlforsista tuli eniten Tšekissä esitetty suomalainen näytelmäkirjailija. 2000-luvun alussa alettiin kääntää kokeilevampaa nykynäytelmää, kuten Laura Ruohosen Kuningatar K, mutta siitä ei tullut enää villitystä, ja suomalaisen näytelmän esittäminen Tšekissä on siitä asti laskenut. Nykyään suomalaisen näytelmän esittäminen on poikkeuksellista. Yritämme kollegani Alžběta Štollován kanssa muuttaa tilannetta, vaikkei se lupaavalta näytä. 

 

 

 

Sama brnolainen, Jiří Honzírekin vetämä, yhteiskuntakriittiseksi identifioituva Feste-teatteri esitti vuonna 2015 Okko Leon yhteiskunnallisen, nykyaikaisen duunarinäytelmän Kenttä, jonka Kauppinen on kääntänyt. Tähän ajanjaksoon kuuluu myös toisen suomalaisen näytelmän, Maria Kilven Harmin paikan tšekinkielinen kantaesitys. Teatterin ohjelmistossa huomioni kiinnittää myös Valkoinen satakieli, jonka alaotsikko kuuluu: ensimmäinen tšekkiläinen natsikaali, sen ensi-ilta kesällä 2016 oli Boskovicessa, sen juutalaiskaupunginosan taidefestivaalilla. Pakolaisuuden teemoihin Kauppinen palaa 2017 ollessaan Paolo Grassin nimeä kantavan teatterikoulun järjestämässä kansainvälisessä teatterityöpajassa Milanossa, jossa hänen kirjoittamansa .REPEΛTER. esitettiin Promised Lands -maahanmuuttajafestivaalilla. 

 

Kerron Otto Kauppiselle havainnostani, että tietynlainen poliittisuus olisi ollut osa hänen teatterintekemistään alusta saakka. 

 

- En ole tottunut puhumaan itsestäni 'poliittisen teatterin tekijänä'. Minusta kun tuntuu, että kaikki hyvä teatteri on poliittista. Minusta teatterin tekoon ei ole syytä, jos siinä ei käsitellä jotain nykypäivään liittyvää yhteiskunnallista teemaa. Poliittisuutta ei voi mielestäni riisua teatterista, vaikka yrittäisikin, koska myös konservatiivit, perinteistä teatteria tai musikaalia rikkaille ihmisille tekevät teatterit ovat poliittisia: ne tukevat olemassa olevaa yhteiskunnallista struktuuria. Voisi ihan sanoa, että näytä minulle, minkälaista teatteria teet, ja minä sanon sinulle, mitä ajattelet politiikasta ja yhteiskunnasta. Poliittinen suuntautuminen tulee aina teatterin teossa ilmi. 

 

Viime vuosien teatteritekoja, joissa Kauppinen on ollut mukana, ovat performatiivinen Agronauts-ryhmä ja alussa mainittu juuri perustettu teatteri, joka kantaa Rakkauden nimeä (Divadlo Láska). Hänen kirjoittamansa näytelmän Julmuuden näyttely (Přehlídka krutosti, J. G. Ballardin novellin The Atrocity Exhibition inspiroimana) ensi-ilta toukokuussa 2023 tähdättiin Brnon kansainvälisten asemessujen avajaispäivän aattoon. Teatteri Láska ja Kauppinen pyrkivät teoksellaan rikkomaan sitä yksimielisyyden rintamaa, jossa sotatarvikkeiden kauppaamisesta ja erilaisista asejärjestelmistä puhumisesta on tullut arkipäiväistä: 

 

  - Päähenkilö työskentelee lähitulevaisuudessa ihmisen psyykettä tutkivassa instituutissa. Hänelle tulee sodan julmuuksista pakkomielle ja hän alkaa luoda eräänlaisia teatterillisia uusintaesityksiä esimerkiksi Hiroshiman atomipommin räjähdyksestä tai Vietnamin napalmipommituksista. Kun sota on, ei vain Ukrainan tilanteen vuoksi, jälleen osa jokapäiväistä elämäämme, yhteiskunta alkaa olla vähemmän ja vähemmän herkkä aseteollisuuden ristiriitaisuudelle. Esimerkiksi vuonna 2017 Tšekin tasavalta vei sotatarvikkeita 37 maahan, joissa on vakavia ihmisoikeusrikkomuksia ja joissa ei ole asevalvontastandardeja (Kauppisen lähde: Amnesty International).  

 

Kreikan myytistä tuttua nimeä maanläheiseksi muokannut Agronautit on puolestaan eri alojen taiteilijoista koostuvat kollektiivi, joka pyrkii pitämään kestävän kehityksen ja ympäristönsuojelun asiaa tapetilla taiteen keinoin. Se järjestää aktivistisia tempauksia, joista hiljattain tapahtui metsäresidenssi Crossing Borders: Ecologies of Care. Jäsenkunnaltaan paljolti kuvataideakatemiataustaisten Agronautit on tarjonnut kontekstin myös dramaturgin koulutuksen saaneelle Kauppiselle esimerkiksi, kun keväälle tehtiin performatiivinen kävely Future Bodies osana Benešovin kaupungissa taidegalleriassa pidettyä Kasvun logiikka -näyttelyä. 

 

Otto Kauppinen halusi kertoa minulle taustoja Divadlo Láskan nimen takana. Tai paremminkin siitä prosessista, jossa hän tuli sinuiksi teatterin nimen kanssa. Häntä painoi ensin banalisoitu havelilainen ajatus “vihan voittamisesta rakkaudella”, jolla nykyvasemmistolaisia lyödään henkisesti, mutta päätti sitten ajatella rakkautta rajattomammin, kuten esimerkiksi nykyfeminisminä professori, kirjailija Bell Hooksin kirjoitusten pohjalta tai kriittisenä posthumanismina, johon vaikka Pipsa Longan tuotanto nojaa. Kauppisen opiskelukaverin, näyttelijä Lucie Ingrován kokoama ryhmä ehti toimia jo ennen teatterin nimeämistä: 

 

- Näyttelijät tekivät ukrainalaisiin lastensatuihin perustuvan esityksen, jota esittivät Länsi-Ukrainassa lastenkodeissa kesällä 2022. He saivat tosi hyvää palautetta tästä, sen jälkeen tehtiin lopullinen päätös teatterin perustamisesta, ja dramaturgiakin tarvittiin. Ensimmäisessä projektissa, jossa olin dramaturgina Láskalle, saimme rahoituksen ukrainalaisten näyttelijöiden työpajaa varten. Siinä käsiteltiin sitä, miten työstää omaa sotatraumaa, ilman, että heidän kokemuksiaan olisi hyväksikäytetty. Tällaisiakin tapauksia on tšekkiläisissä teattereissa ollut.  

 

Työapajassa syntyneet tekstit osoittautuivat niin voimakkaiksi, että niistä päätettiin tehdä esitys nimeltään Täällä elää ihmisiä (Zde žijí lidé), jonka ensi-ilta oli Ukrainassa, Užhorodin kaupungin kansallisella näyttämöllä. Teos oli osa Divadlo Láskan samassa kaupungissa järjestämää Kansainvälisen vapauden teatterifestivaalissa (Mezinárodního divadelního festivalu svobody) huhtikuussa 2023.  

 

  - Koitamme pyrkiä kriittisyyteen tehdessämme teatteria. Ensimmäinen esityksemme, ukrainalaiseen runouteen (mm. Serhi Žadan) perustuvan nuotiopiirimäisen esityksen Me ollaan siitä kaupungista, jota ei enää ole (Jsme z toho města, které není) jälkeen järjestimme keskustelun otsikolla “Sano ei kollektiiviselle syyllisyydelle”, johon osallistui ukrainalaisten lisäksi paikallisia valkovenäläisiä ja venäläisiä. Kulttuuria sensuroidaan, venäläiset klassikotkin hävitetään. 

 

Entä ne Vltava-joen tietyn mutkan ranta-alueen lokit? Yhdysvaltalainen teatteriohjaaja John Blondell oli tutustunut Lucie Ingrováan Georgiassa eräässä teatteritapahtumassa. Prahassa käydessään Blondell puolestaan tapasi Otto Kauppisen, jonka kanssa läksi puheeksi Pipsa Lonka ja hänen turistirannalle ja sen hotellimiljööseen sijoittuva näytelmänsä Neljän päivän läheisyys, jossa kovaääniset lokit ja auringonotosta punakat ihmiset kohtaavat. Kauppinen haluaa kääntää näytelmän, Blondell sen ohjata, esityspaikkaakin jo vähän katseltu, äänisuunnittelijan rekrytointia suunniteltu. Tämä saattaa olla nuoren teatterin seuraava esitys ja se seuraava suomalaisen kirjailijan näytelmä, joka saa teatteritulkinnan Tšekissä.