28.05.2015

Ratkaisujen Suomi

Strategisen hallitusohjelman neuvottelutulos ja tiedot leikkauksista ovat nyt opetuksen, tieteen ja kulttuurin osalta tässä vuosille 2016 - 2020:

2016    178 miljoonaa,
2017    466 miljoonaa,
2018    511 miljoonaa,
2019    541 miljoonaa ja
2020    556 miljoonaa.

Osaamisen ja koulutuksen strategisena tavoitteena on seuraava: ”Parannetaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. Vahvistetaan lasten ja nuorten luovuutta. Lisätään taiteen perusopetusta ja kulttuuritoimintaa. Tunnistetaan kulttuurin hyvinvointimahdollisuudet aiempaa paremmin. Tuodaan kulttuuri lähemmäs jokaista suomalaista edistämällä julkisissa tiloissa ja laitoksissa olevaa taidetta. Parannetaan epätasaisesti jakautunutta taiteen perusopetuksen ja lastenkulttuurin saatavuutta taiteenalakohtaisesti maan eri osissa. laajennetaan prosenttitaiteen periaatetta yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa taiteen hyvinvointivaikutusten tukemiseksi.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Millaisia sudenkuoppia Ratkaisujen Suomen sopeutustoimiin sisältyy? Indeksikorotusten jäädyttämiseenhän oltiin varautuneita. Mietin, mitä käytännössä tulee tarkoittamaan kuntien toimintavapauden edistäminen esim. teatteri- ja orkesterilain suhteen, ja se, että yrityksiä ja kolmatta sektoria hyödynnetään... Lisäksi veikkausvoittovarat ovat sitten vielä ihan oma juttunsa.

Hallinnon toimintamenojen säästö koskee ministeriöitä ja valtionvirastoja, esim. Taikea. Mitä tarkoittavat käytännössä yhteisöjen ja järjestöjen tukien leikkaukset, 5 miljoonaa vuosittain. Kovaa kyytiä koulutukselle.

Tässä joitakin suhteellisuuksia: opetus- ja kulttuuriministeriön 6,7 miljardin kakusta taide- ja kulttuuri muodostaa vain 7 %. Korkeakouluopetus 47 %, yleissivistävä-, ammatillinen- ja aikuiskoulutus 26 %.

Hallitusohjelma lupaa perustulokokeilun. Itsensätyöllistävät ammattiasemasta toiseen liikkuvat taiteilijat voisivat olla yksi kokeilijajoukko.

Teatteri ja tulevaisuus? Mitä pitää tehdä?

Me taide- ja kulttuuriväki roikumme löysässä hirressä: minkälaisia lisäleikkauksia hyttysen oksennuksen kokoiseen 0,8 %:n menoerään kohdennetaan. Teatterikentän taiteilijoiden puheessa korostuu rakenteiden järkevä ja rakentava uudistamistarve. Samanaikaisesti tarvitaan avointa arvokeskustelua siitä, mitä pidetään taiteilija-, taide- ja kulttuuripoliittisesti arvokkaana ja säilyttämisen arvoisena. 

”Poliitikot käykööt nyt sitä arvokeskustelua, jos taiteen olemassaolo ylipäänsä on jokin ongelma”, tiivisti asian eräs teatterinjohtaja tilanteessa, jossa taiteilijat joutuvat alastatuksesta käsin käymään puolustustaistelua. Erään keskustelun jälkimietteinä sain Quo Vadis -nomaditeatterin perustajalta, teatteriohjaaja Otso Kautolta muutama päivä sitten sähköpostiviestin, joka sisältää tärkeää ajateltavaa. Laitan sen nyt tähän pohdittavaksi.

Otso Kauton ehdotus

”Suomalainen laitosteatterijärjestelmä on ainutlaatuinen ja säilyttämisen arvoinen. Se työllistää ikävä kyllä vain pienen osan maamme teatteriammattilaisista. Taiteellisesti se kaipaa haastajakseen pienten ryhmien ja projektikohtaisten teosten maailman.

Systeemimme on luotu tilanteessa jossa suurin osa maan teatteriammattilaisista työskenteli laitoksissa. Nykyään suurin osa työskentelee niiden ulkopuolella.

Laitosten tuesta vain osa suuntautuu taiteilijoille. Onko tilanne väistämätön, ja missä määrin se sanelee tekemisen estetiikkaa? Tuotantorakenne ei ole pelkästään taloudellinen, vaan myös taiteellinen kysymys.

Kun rakenteista puhutaan julkisesti, unohdetaan herkästi että teatterit ovat työpaikkoja pääasiassa muille kuin taiteilijoille; keskustelu ei voi olla pelkästään taidepoliittista vaan kytkeytyy laajemmin työllisyyteen.

Optimitilanteessa nykyiset VOS-teatterit säilyttävät rahoituksensa ja ryhmille myönnetty raha moninkertaistuisi. Se loisi työtä, lisäisi kansainvälisyyttä ja mahdollisesti jopa nostaisi taiteellista tasoa.

Tähän pitäisi pyrkiä.

Tuntuu silti todennäköiseltä, että tämänhetkinen järjestelmä joudutaan uusimaan, koska se on laskennallisesti kallis, reagoi hitaasti ”kentän” muutoksiin, eikä työllistä riittävän laajasti taiteilijoita (synnyttää epätasa-arvoa). Lisäksi taloudelliset paineet tuottavat herkästi ohjelmistoa jossa taiteelliset ratkaisut ovat alisteisia rakenteiden säilymiselle.

Jotta edessä oleva – käsittääkseni väistämätön – muutos ei tulisi saneltuna ylhäältäpäin, tarvitaan rakentavia ehdotuksia tekijöiden puolelta.

Jos muutos on väistämätön, se pitäisi koettaa käyttää tavalla tai toisella paremman tulevaisuuden (paremman taiteen) luomiseksi.

Hyvän – ja tukemisen arvoisen – määrittely taiteessa on hankalaa, eikä voi mielestäni lähteä taiteilijoista itsestään. Taidetta rahoittava yhteisö päättää mikä on tukemisen arvoista. Normaaliin keskusteluun toki kuuluu, että taiteilijat saavat ilmaista oman mielipiteensä kansalaisina ja veronmaksajina, mutta tuo mielipide ei yhteisön rahojen jakamisen kannalta ole sen arvokkaampi kuin muiden.

Se että haluan olla taiteilija, ei automaattisesti tarkoita sitä, että minulle kuuluisi maksaa siitä. Edes se, että minut on siihen koulutettu, ei sitä tarkoita. Kukaan ei ole pakottanut minua alalle, jossa muiden mielipiteet ja jatkuvasti muuttuva esteettinen arvomaisema vaikuttavat siihen mikä on asemani.

Ryhmille, hankkeille ja yksittäisille taiteilijoille myönnetyt apurahat eivät voi koskaan jakautua kaikkia miellyttävällä tavalla. Säännöllisesti vaihtuvat jakajat kuitenkin auttavat saavuttamaan pitkällä tähtäimellä jonkinasteista oikeudenmukaisuutta. On vaikea keksiä nykyistä oikeudenmukaisempaa apurahasysteemiä. Toki valtion jakamat rahat suuntautuvat ”varman päälle”, ja kumuloituvat jo näkyvyyttä saavuttaneille taiteilijoille, mutta onneksi yksityiset säätiöt ovat ansiokkaasti paikanneet tilannetta. En lähtisi ronkkimaan apurahajärjestelmää mitä tulee yksittäisien taiteilijoiden, pienryhmien ja hankkeiden avustuksiin.

Epäilen että jos nyt leikataan rajusti VOS-teattereiden rahoja, ovat ne lopullisesti pois taiteen tekemisestä. Teatterin puolella säilyttäisin laitosteatterit – ja niiden rahoituksen – mutta jakaisin rahat uudella tavalla.

Jotta tämä pohdinta ei jäisi vain tilanteen surkutteluksi, esitän mietintään ja keskustelujen pohjaksi seuraavanlaisen hybridin:

Korvamerkitään VOS-teattereiden valtionavusta kolmasosa yhteistyöhön pienten ryhmien kanssa.  Yhteistyö voi olla ”aitoa” (yhdessä tehtyä) yhteistyötä, tai ostettuja esityksiä, teattereista ja tarpeista riippuen. Laitoksen omia tuotantoja vähennetään ja jotkut saavat kenkää. Esitysmäärät saattavat kasvaa, tarjonnasta tulee laveampaa, taiteellisesti kiinnostavat mutta taloudellisesti riskialttiit hankkeet tulevat mahdollisiksi. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa laitokset keräävät ympärilleen ”tallin” ryhmiä, jotka tulevat tutuiksi yleisölle.

Taidelaitoksista ulkoistettu taiteilija (outo ajatus mutta alkaa olla jo todellisuutta) nähdään mahdollisuutena, jota tuetaan taloudellisesti ja rakenteellisesti.

Mitä muita tapoja tulee mieleen?”

twitter.com/tinfotweets