Umpihangesta-sarja 

 

 

Kaksi viikkoa sitten Azerbaidžan valtasi voimakeinoin omalla maaperällään sijaitsevan Vuoristo-Karabahin alueen (armeniaksi Artsakh). Satatuhatta alueella asunutta armenialaista joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan Armenian tasavallan alueelle. Tällaisen tilanteen keskelle laskeuduin lokakuun ensimmäisen päivän aamuna. Highfest-festivaalin piti alkaa kyseisenä päivänä, mutta epäinhimillisen pakkomuuttoliikkeen takia alkamista on siirretty parilla päivällä. Muun muassa festivaalin keskeinen tapahtumapaikka, paikallinen teatteri- ja elokuvainstituutti on pikaisesti muutettu evakuointitarvikekeskukseksi, johon kerätään patjoja ja lämpimiä vaatteita talven varalle. 

 

Jerevan, maailman vanhin pääkaupunki. Jerevan: joka nurkassa piano tai flyygeli, hyllyt täynnä shakkilautoja. Tälläkin matkalla ”m.o.t.” maailman pienuudesta. Paikallisen Goethe-instituutin tuore johtaja Jan-Tage Kühling tuntee yhden suomalaisen ohjaajan, Tuija Kokkosen ja tietää tältä yhden teoksen, "Merinäköala koiralle / koiran kanssa". Bingo; olin tuotannossa mukana! Suomalaisohjaaja Joel Geronik Lehtosen Moskovan GITIS-teatterikorkeakoulun kurssikaveri, ranskalainen Natalie löytyy toisena iltana teatteriesityksestä viereiseltä tuolilta. Sitten tapaan ohjaaja Ilja Moshtshitskin, joka on jo puolitoista vuotta asunut ja työskennellyt Armeniassa. Edellinen kohtaamisemme oli Imatralla Black&White -festivaalilla 2019. Puoliksi armenialaisen Iljan tuorein ohjaus kertoo armenialaisen visionäärin Sergei Paradzanovin elämästä. Esityksen nimi Moranal juontuu armenialaisen runoilijan, vuonna 1920 kuolleen Vahan Terianin samannimisestä runosta, joka myös kuullaan esityksessä. Suomensin saman runon nelisen vuotta sitten Suomessa asuvan armenialaisystäväni kanssa. M.O.T. 

 

Kun kysyn Iljalta, miten Armeniassa niin sanotut vapaat teatteriryhmät rahoittavat tuotantonsa, niin hän kertoo ilmeenkään värähtämättä, että uusimman tuotannon pääsponsori on hänen sijoittajaystävänsä. Ei lisäkysymyksiä. Seuraava kohtaamiseni on viitisentoista vuotta toimineen Teatteri 8:n kanssa. Näyttelijöiden Mariana Yeghiazaryinin ja Zhanna Hovakimianin perustama teatteri ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. Tuotannot ovat käsitelleet naisten asemaa yhteiskunnassa, lähisuhdeväkivaltaa ja sukupuolenvalinta-abortteja, joilla pyritään estämään tyttöjen syntyminen.  

 

Festivaalilla esitettävä Sisters ei nojaa mihinkään tiettyyn teemaan. Sen ensiesitys on vasta sunnuntai-iltana, jolloin olen jo matkalla kohti Riikaa, joten näen perjantai-iltana avoimen harjoitusläpimenon tuottajana toimivan taidemaalari-lavastajan Angela Hovakimianin (ei sukua Zhannalle) järjestämänä. Olen itse asiassa esityksen ensimmäinen yleisö. Uuteen tuotantoonsa Teatteri 8 on laittanut peliin kaikkien säästöt ja toivoo voivansa lipputuloilla maksaa jotain palkkaa kahdelle näyttelijälle ja muulle tuotantoväelle. Ainakin näkemäni läpimeno lupaa hyvää. Tarkka, hyvin viritetty näyttelijäntyö rullaa dynaamisesti ja ohjaaja Wladimir Tarasyantsin kirjoittama runollinen rajatilanäytelmä sopii tähän aikaan: elämmekö oikeasti vai näemmekö vain unta koko ajan? 

 

Runoilija Vahe Arsen palasi Artsakhista viisi päivää ennen miehityksen alkamista. Hänen toinen isoisänsä, myös runoilija, on sieltä kotoisin. Vahe näyttää kuvia taakse jääneistä ja jätetyistä kodeista. Kovin tulee tunteikkaasti rajantakainen Karjala mieleen.  Vahe on väsyneen murheellinen ja miettii elämänsä suuntaa. Hän on kerran osallistunut Mukkulan kirjailijakokoukseen ja ollut kerran Helsingissä Suomi–Armenia -yhdistyksen Valo-runoryhmän kutsumana. Suomesta hän kertoo pitävänsä todella paljon. ”Artsakhiin en varmaan pääse enää koskaan”, hän lopettaa valokuvien katselun.  

 

Keskiviikkoiltapäivänä ajetaan pikkubussilla Ashtarakiin, noin kaksikymmentä kilometriä Jerevanin ulkopuolella sijaitsevaan pikkukaupunkiin, mistä löytyy Hrach’s Art Space. Oman lavash-leipomon ja viinisammion välistä taidetilaa ja -residenssiä pyörittävät Mihr-tanssiteatterin perustajasisarukset Tsolak ja Shoghakat, joiden edesmennyt taiteilijaisä on rakentanut tilukset. Mihr-ryhmä esittää meille osan pakolaisista kertovasta performanssista, joka juuri tällä hetkellä tuntuu kaikkien kehoissa. Liikutus leijuu ilmassa. Esitystä on lyhennetty, koska se tapahtuu ulkotilassa ja taivaalta vihmoo viileää vettä. Suomalaisille ryhmille esitetään avoin kutsu tulla kylään.    

 

Highfest-festivaali on tänä vuonna kutsunut Armeniaan Avignonin kaupungin johtoa ja Avignon OFF -varajohtajan, Harold Davidin. Highfestin johtaja Artur Ghukasyan haluaa korottaa festivaalinsa profiilia. Tänä vuonna mennään ranskalaisen marseljeesin tahtiin. Avignonin delegaatio tapaa myös ranskan kielen sujuvasti taitavan Armenian varakulttuuriministerin.  

 

Saan kuulla, että kaksipäiväiseksi suunniteltu toiminnallinen pitching-työpajani on typistetty tunnin luennoksi; pakolaistilanteen takia. Melkoinen osa ohjelmistoa on kokenut saman. Ei se mitään; uudet suunnitelmat työn alle ja päivä aikaa harjoitella. Olen paikalla tietokoneeni kanssa puoli tuntia ennen luentoa, vaikka olen pariin otteeseen saanut raideriini festivaalin tekniseltä johtajalta rauhoittavan vastauksen: ”No problem”.  

 

Luentosalissa huomataan, ettei heillä olekaan hdmi-kaapelia kytkettynä videotykkiin. Asiaa aletaan hoitaa. Ensin eteen tullut ongelma yritetään ratkaista kahden välisenä vuoropuheluna, kunnes vähitellen kolmas henkilö liittyy keskusteluun, jolloin varsinainen ongelma unohtuu. Neljäs tilanteeseen osallistuva kysyy mikä on ongelma ja kutsuu paikalle viidennen henkilön, joka ratkaisee ongelman. Hienoa. Päästään aloittamaan ainoastaan 20 minuuttia myöhässä.  

 

Luentosalissa on yllättävän paljon porukkaa. Käy ilmi, että siellä on armenialaisten tuottajien ja tuottajaopiskelijoiden lisäksi kymmenen iranilaista näyttelijää, jotka luulevat tulleensa tanssitunnille! Selviää, että kyseinen tunti on vasta kahden päivän päästä, mutta iranilaiset jäävät kiltisti ja mielellään kuunteluoppilaiksi. Are eli selvä! Luennon jälkeen mennään teatteri-instituutin johtajan luo. Hän osoittautuu samaksi naiseksi, joka luennon aikana on nyökytellyt tyytyväiseen tyyliin. Illaksi olemme molemmat menossa katsomaan norjalaista tanssiteatteria. 

 

Jo Strømgren Kompani (JSK) todella taitaa tanssiteatterin perusteet. Riittävän yksinkertaisesta lähtökohdasta kasvaa jotain yliarkista ja jännite säilyy. Esityksen neljä työkaveria livahtavat lounastauolla ullakolle, missä alkaa tapahtua kummia ja työntekijöiden väliset tulehtuneet suhteet nousevat pintaan. Kun kaiken tämän toteuttavat huipputanssijat ja viimeisen päälle viilattu ja kohdilleen napsahtava valo- ja äänisuunnittelu, niin armenialaisyleisön vilpittömät bravot loppukiitoksissa olivat ansaitut. 

 

Kylpyhuoneen kattovalo räjähtää pirstaleiksi. Onneksi olen suihkukopissa turvassa enkä enää harjaamassa hampaita lampun alla. Lähden kiireen vilkkaa kohti seuraavaa tapahtumapaikkaa. Nappaan taksin lennosta, annan osoitteen armeniaksi, kuski vastaa armeniaksi jotain, mitä en tietenkään ymmärrä, joten hän vaihtaa sujuvasti venäjäksi, jota en myöskään osaa, mutta saan tolkun, ettei kuski tiedä missä katu on – njet navigator. Osaan kuitenkin ulkomuistista Jerevanin pääkatujen nimet ja kohteen ja löydämme perille. Kuski on juuri saapunut Artsakhista.