17.01.2019

Hanna blogikuva

Teatterikorkeakoulusta kohti työelämää

Teatterikorkeakoulun näyttelijä-, dramaturgi-, ohjaaja- sekä valo- ja äänisuunnittelukandiopiskelijoiden opetussuunnitelmaan kuuluu työelämään perehdytyskurssi. TINFOn osuutena on ollut esitellä erilaisia kenttiä ja todellisuuksia, joilla tulevat taiteilijat voivat toimia, ja esitellä kentillä työllistymistä teatteritilastojen lukujen valossa.

Kyse on valmistautumisesta tulevaisuuteen tilanteessa, jossa urapolut ja taiteelliset orientaatiot ja toimijuudet ovat moninaiset ja kentät alati laajentuvat. TINFOlle tämä kasvokkainen kohtaaminen on suunnattoman tärkeätä ja arvokasta. Se antaa meille häivähdyksen siitä, missä opiskelijoiden ajattelu kulkee, se antaa mahdollisuuden keskusteluun. Tätä keskustelua haluamme jatkaa. Kandien kanssa ollaan suunnittelemassa yhteistä tapaamista TINFOssa.

Avointen maisemien ja useiden polkujen todellisuuksissa opiskelijan harteille sälyttyy itseohjautuvuuden vastuun paino. Tärkeätä on sekin, mistä ja keneltä tietoa saa, minkälaista tietoa on tarjolla ja kuka auttaa Teatterikorkeakoulun ulkopuolella.

Teatteritilastojen vakinaisten kiinnitysten ja vierailijatehtävien, palkkatilastojen ja sukupuolittunutta rakennetta kuvaavat luvut ovat yksi tietopohja, samoin YLE Draamalta saadut luvut ja terveiset. Tietopohjana toimivat myös TINFOssa tekemämme selvitys näyttelijäopiskelijoiden asenteista ja arvoista osoitti kuilua valmistuvien ja maakuntien vos-teattereiden välillä.

Kohtaamattomuuden, epätietoisuuden ja epäluulon kuiluja voidaan kuroa umpeen. Pyysin maakuntien vos-teattereiden johtajilta Iiristiina Varilolta, Tiina Luhtaniemeltä, Otso Kautolta, Mikko Koukilta ja Ilkka Laasoselta pohdintoja ja terveisiä ja niitä tulikin ropisten. Myös Kari Arffman avasi HKT:n kiinnityspolitiikkaa. Kiitos johtajille pohdinnoista ja näkemyksistä. Osa tästä arvokkaasta aineistosta julkaistaan blogikirjoituksina vähän tuonnempana.
 

Viestiä vos-teattereilta tuleville teatterilaisille: ollaan kasvokkain

Viestit teatterinjohtajilla olivat melkoisen yhdenmukaisia. Ilahtuneita teatterinjohtajat olivat siitä, että opiskelijoiden ja vastavalmistuneiden yhteydenotot ovat lisääntyneet. ”Kannattaa tutustua myös vos-teattereihin oma-aloitteisesti. Emme ole niin jäykkiä laitoksia kuin kuvitellaan. Kun seuraa esityksiämme, voi yllättyä.” (Tiina Luhtaniemi)

Tässä koostetta. 
”Lähtekää harjoitteluun maakuntiin, hankkikaa harjoittelupaikkoja, tulkaa, oikeasti kuunnelkaa ja tukeutukaa ammattilaisiin ja teatterinjohtajiin, oppikaa koneisto, käykää kokeilemassa ja tekemässä”.

”Altistakaa itsenne ja uskaltautukaa laittamaan oma taiteellinen intohimonne ja luovuutenne kehyksiin ja raameihin! Harjoittelupaikka olisi kokeilukerta.”

”Tutkiskele itseäsi ennen kuin haet, mieti omaa asennettasi ja taiteilijuuttasi: pystytkö kääntämään ja raamittamaan oman intohimosi tiettyihin kehyksiin ja sitä kautta kokemaan työn mielekkääksi ja palkitsevaksi. Isossa talossa tietyt parametrit on otettava huomioon, monen ihmisen työnantajina johtajilla on oikeasti tulosvastuu.”

”Mieti jo maisterivaiheen alussa, olisitko valmis muuttamaan pois pääkaupunkiseudulta, olisitko avoin eri tyylilajeille, olisitko valmis kohtaamaan toisenlaisia alueellisia todellisuuksia ja yleisöjä maakuntateatterissa?”

”Maakuntateatterissa tarvitaan myös käsityötaitoa; oletko valmis ohjaamaan periaatteessa minkä tahansa tekstin ja löytämään itsellesi ja työryhmälle mielekkään kulman, ei omasta käsialasta ja intohimosta tarvitse luopua.”

”Kaupunginteatteriympäristössä prosessityöskentely vailla ennakkosuunnittelua on poikkeuksellista; valtaosa on ennakkosuunnittelua edellyttävää repertuaaria; taiteellinen ennakkosuunnitteluprosessi pitää olla hallussa ja siihen olla halua.”

”Isoissa taloissa tarvitaan kykyä kuunnella ja avoimuutta ja yhteistyökykyä, kykyä dialogiin, ettei joudu hankaukseen; koneistoa vastaan ei kannata ryhtyä tappelemaan ja ottaa turpiinsa.”

Unohdusta ei maakuntateattereissa tarvitse pelätä:
”Älä pelkää, että unohtuisit, eniten unohdut, jos sinulla ei ole työtä!”
”Jos tulet Lahteen, lähdet täältä takuulla parempana näyttelijänä kuin tulit” (Ilkka Laasonen)

”Jos itse olisin nuori, tulisin Turkuun parin vuoden kiinnitykselle; Turussa on elokuva- ja televisiotuotantoja samaan aikaan; useat ohjaajat käyvät katsomassa talon juttuja, he ”löytävät” meiltä näyttelijöitä; en usko, että Turussa pääsee unohtumaan.” (Mikko Kouki)

”Ison talon vahvuus on siinä, että taloissa on eri-ikäistä, erilaisen koulutuksen ja tradition omaavaa henkilökuntaa; tällainen hiljainen kokemustieto on suurta rikkautta (Lahti)

”Kaikki lähtee luottamuksesta, tutustumisen kautta syntyy luottamusta, dialogisuutta, jossa molemmat osapuolet ymmärtävän toistensa tavoitteita ja ambitioita.” (Tiina Huhtaniemi)

”Omaäänisyys, kirkas väite maailmasta tai ylipäätään näytelmän viesti, maailmankuva tai sanoma on tärkeä. Jos jokin lajityyppi on läheinen, se kannattaa artikuloida. On aina hyvä asia, kun kemiat kohtaavat. ”
 

Voisiko alalle luoda harjoittelujärjestelmän?

Harjoittelut ja assistentuurit jäivät pohdittumaan. Useissa yliopistoissa korkeakouluharjoittelua/ työharjoittelua tuetaan aktiivisesti opintopisteinä ja työnantajalle tulevalla harjoittelutuella. Harjoittelutuki edellyttää, että työnantaja maksaa harjoittelijalle vähintään Kelan työssäoloehdon täyttävän vähimmäispalkan.

Taideyliopistosta / Teatterikorkeakoulusta puuttuu omanlaisensa räätälöity korkeakouluharjoittelujärjestelmä. Harjoittelu ei ole riistoa. Esimerkiksi Akavassa on laadittu muistilistoja sekä työtekijöille että työpaikoille harjoittelun pelisäännöistä. Eikö juuri harjoittelijoiden rekrytoinnilla olisi mahdollisuus kaventaa erilaisia kuiluja, lisätä oman teatterin tunnettuutta ja saada erilaista osaamista? Eikö kaikkien intresseissä olisi tukea laadukkaita harjoittelupaikkoja?

Vai ajattelenko nyt jotenkin väärin? Onko jokin periaatteellinen este tai ero? Oikaiskaa ja kertokaa.
 

”Pertsa on uusi nykäri ”

Työelämäkurssin kandeja tuntui kiinnostavan oman ammattikuvan laajennus, hybridiys. Myös asenteiden rukkauksesta joku mainitsi, omien ennakkoluulojen kyseenalaistamisesta, intermediaalisuudesta, monien eri medioiden kanssa toimimisesta. ”Kapitalismi paha, paha” pitää sisällään ehkä muutakin.

Ensemblen kaipuu on olemassa, ensemble mahdollistaa osaamisen kehittämisen.

Hyvin tehty, taiteellisesti kunnianhimoinen pertsa vaatii mielettömän paljon ammattitaitoa ja osaamista. Osalle nykäriähkyn keskellä kasvaneille pertsa ei olekaan kirosana. Joku opiskelijoista kommentoi, että pertsa on uusi nykäri. Kiintoisaa. Tätä keskustelua pitää jatkaa.

Suomalaisella institutionaalisella teatterikentällä ei ole varaa hukata nuorta tekijäsukupolvea.
 

Kuuntelemisen vallankumous

Dramaturgi Antti Lehtinen Yleltä muistutti kuuntelemisen vallankumouksesta. Tämä kuuntelemisen vallankumous kuuluu ja näkyy meidän tottumuksissamme. Kiitos YLE Areenan, tuotannot, radiodraama, feature- ja podcast -ohjelmat ovat entistä saavutettavampia!

YLE on yksi merkittävistä näyttelijöiden, ohjaajien ja dramaturgien työllistäjistä. Koulun aikana luodut kontaktit helpottavat lähestymistä puolin ja toisin myös valmistumisen jälkeen, mutta eivät ole ainoa tapa päästä tekemään "keikkaa". ”Monentaustaiset freelancerit tarjoavat meille kuunnelma- ja muita audioteosideoita paljon ja yleensä tekijöiden oma aktiivisuus on avainasemassa. Meille voi tarjota ideoita hyvinkin matalalla kynnyksellä, ihan vain ottamalla yhteyttä dramaturgeihin tai tuottajiin.”

”Radio on väline, joka ei sulje mitään ideoita pois, ts. kaikki on mahdollista, mutta toki ääni muodostaa tekemiselle aivan erilaiset reunaehdot kuin näyttämö, valkokangas, tv-ruutu tai kirjan sivu.”
 

Taidekenttä on kaukana tasa-arvoisuudesta ja moninaisuudesta

Arkadia-seurassa avattiin kysymystä kulttuuripolitiikan tasa-arvoisuudesta ja moninaisuudesta. Tärkeä keskustelunavaus eduskunnan ja kentän toimijoiden kesken. Viestiä kulkee eduskuntavaalien kynnyksellä ja kun hallitusohjelmia ollaan tekemässä. Tällaiset tilaisuudet saavat tietoisiksi siitä, millaiset normit kulttuuripolitiikkaa määrittävät, pohtimaan, ketkä jäävät ulkopuolelle ja miten vallitsevia normeja voidaan haastaa, kuten Kulttuuria kaikille -verkoston toiminnanjohtaja Rita Paqvalen totesi ja muistutti että yhdenvertaisuuden toteutuminen on pitkälti kiinni asenteista.

Mitä kaikkea tarvitaan? Rita Paqvalenin mukaan enemmän yhteistyötä vähemmistöihin/marginaalin kuuluvien taiteilijoiden/toimijoiden ja enemmistöön/ valtavirtaan kuuluvien välillä. Ulkomaalaistaustaisten lasten omakielisen lastenkulttuurin tukemista rekrytoimalla ulkomaalaissyntyisiä ja -taustaisia taidekasvattajia ja ammattitaiteilijoita. Kelpoisuusvaatimusten tietoista uudelleenarvioimista, esim. tarvitaanko täydellistä suomen ja/tai ruotsin kielen osaamista kaikkiin tehtäviin. Kulttuurisen monimuotoisuuden ja saavutettavuuden huomioimista painottavana kriteerinä taidelaitosten valtionosuuslakia uudistettaessa. Edustuksen varaamista ulkomaalaissyntyisille ja -taustaisille sekä vammaisille taiteilijoille ja alan asiantuntijoille julkisen taide- ja kulttuurihallinnon päätöksenteon prosesseissa, toimikunnissa ja työryhmissä.

Me tarvitsemme normikriittistä johtajuutta, kuten kuvataiteilija Sepideh Rahaa muistutti, on päästävä ulkopuolelta sisään. Ulkomaalaissyntyisen taiteilijan vaikeuksista voi katsoa vaikkapa tästä Rahaan puheenvuorosta.

David Kozman mukaan maahanmuutto on demonisoitu. Ulkomaalaistaustaiselle näyttelijälle on varattu kiintiöpaikka uhrina tai rikollisena. Kapeita, stereotyyppisiä representaatioita. Teatterissa tarjottavat tarinat eivät kuvasta maahanmuuttajien todellisuutta eivätkä vastaa todellisuuden monimuotoisuutta ylipäätään. On ryhdyttävä kertomaan nyky-yhteiskunnan tarinoita, yhteiskunnan, joka on monikielinen ja moninainen.

Cuporen tutkimukset tulevat selvittämään tilannetta, samoin meidän tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskyselymme. Keväällä on odotettavissa ulostuloja. Nyt vain vielä viimeiset vastaukset kyselyyn

Hallitusohjelmat syyniin

TINFOssa tulemme ottamaan puolueiden hallitusohjelmat syyniin kulttuuri- ja taidepolitiikan linjausten näkökulmasta. Miten nähdään taide, taiteilijoiden asema, kulttuuri- ja taideinstituutiot, kulttuurinen moninaisuus.

Miten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuu omassa toiminnassamme?

Lupasimme ottaa kriittisen tasa-arvokatseen alle TINFO-tiedotteet, työpäiväkirjamerkintäni, omat hankkeemme. Tämä on yksi käytännöllinen toimenpide, jolla voimme tarkastaa, miten oman tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmamme periaatteet jalkautuvat käytäntöön. Ihan vain laskemallakin voidaan saada tietoa. Tulemme pitkin kevättä tuomaan esiin sukupuolirakenteen lukujamme, kuinka paljon projekteissamme, seminaareissamme, tapahtumissamme on ollut mukana nais- ja miesoletettuja, kuinka paljon olemme kirjoittaneet, uutisoineet heistä tai esitelleet tietokannoissamme.

Ensimmäiseksi katsottiin työpäiväkirjamerkintäni vuodelta 2018. Kirjoittaminen on pohjautunut täysin omiin haluihini, onko katseeni vinoutunut ja valikoiva. Lukujen osalta läpäisin tasa-arvotarkastuksen, nais- ja miesnimisissä maininnat menevät suht tasan 240/216. Itsetutkiskelua kuitenkin tarvitaan ja ainakin omassa päässä kriittisyyttä: tulinko kirjoittaneeksi enemmän miesoletettujen tekemisistä, tulinko niputtaneeksi naisoletettuja enemmän. En tiedä.

Jokainen taho voi tykönään tehdä sisäistä sukupuolitarkistusta, kuinka monta nais- ja mieskirjailijaa, -ohjaaja, -näyttelijää, seminaaripuhujaa. Ja kun tähän vielä lisättäisiin kielten ja ulkomaalaistaustaisten lukumäärä. Keitä tuli valituksi?
 

Ihmiskoe speedyvirrasta helvettiin

Tampereella on menossa yhdensortin ihmiskoe. Nätyläisten ja ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden yhteistuotanto Hair kutsuu Margaret Meadin kautta meidät osallistumaan kriittisellä katseella 1960-luvun lopun Hair-musikaaliin ja kokeenjohtaja Meadin suulla pohtimaan Hair-heimon kautta, miten säilyttää optimisminsa nihilismin, kyynisyyden ja pessimismin sijaan.

Tämä kehystys tuli tarpeeseen, melkoisesta asenteellisesta tuubastahan Hairissa on kyse. Opiskelivat tuskin ostavat tällaista sukupuolikuvaa. Mieleen tuleen Living Theatren Paradise Now ja sen nykynäkökulmasta myötähäpeää synnyttävä Julian Beck huutamassa vallankumousta ja uutta alkua ja koko muu hihhulointi. Kenen tasa-arvosta tässä seksuaalivallankumouksessa oli kyse? Hair on sitä paitsi melkoisen konsumeristinen teos.

Pauliina Hulkon dramaturgiassa ja ohjauksessa mennään syvälle sodan kauhuun, vapaan liikkeen speedyvirrasta siirrytäänkin helvetin kauhuihin Apocalypse Now -leffan hengessä. Emme olekaan enää ulkopuolisia vaan siellä sisällä kokemassa, aistimassa ja kuulemassa pimeää kauhua ja kuuntelemassa katkelmia T.S. Eliotin Hollow Menistä. Miten meidän käy, minkälaisia representaatioita tuotetaan, minkälaisia lopetuksia meille tarjotaan. Ollaan Hairin ytimessä vailla konsumerismia.

Esittämisen, laulamisen, liikkeen/tanssin, soundin, soinnin, visuaalisuuden osaamista ja mielihyvää. Pieni ihme, miten Teatterimonttu venyy suureen musikaalispektaakkeliin.

Populaarilajit ovat ihmeellisiä, mitä kaikkea ne voivatkaan aistimuksellisen mielihyvän avulla meille (sala)kuljettaa. Demokratian, oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, oikeuksien representaatioita musikaalissa pitäisi kirjoittaa, kirjoittaa populaarilajeihin sisältyvistä mahdollisuuksista. Jatkan tästä…
 

Miesten teatterileikkiä

Neljä miestä ja ohjaaja Antti Latun ohjelmistolöytö Lasse Lehtisen veijaritarina Hiihtävä hautaustoimisto on täydellinen match! Ja kun vielä lisätään kekseliäät puvut ja tarpeisto on kaikki teatterileikin ainekset kasassa. En voinut kuvitella, että näin irtonaista, kieli poskessa tehtyä teatteri- ja sukupuolileikittelyä olisi mahdollista tehdä vankilateatterina. Mutta ehkä juuri siinä voi, kun näyttelijöillä ei ole teatterista mitään kokemusta, ei ennakkoluuloja ja -käsityksiä, mitä teatterin pitäisi olla.

Kun on keskinäistä luottamusta ja asennetta, mennään esitys edellä, hahmojen suojissa, ylitetään oma kauhu ja pelko ja riittämättömyyden tunne. Esityksen jälkeisessä keskustelussa yksi miehistä sen kiteytti: että voi pitää hauskaa ihan selvin päin. Omasta itsestään ja yhteisöllisestä olemisesta voi ottaa mittaa teatteria tekemällä. 

Tässä suomalaisesta vankilateatterista eurooppalaisessa kontekstissa Hannele Martikaisen haastattelun muodossa. 
 

Lähelle zoomaten laajakuvaa perhe- ja kyläyhteisön dynamiikasta
 

Teatteri Jurkassa jatketaan Tsehovin Lokin jälkeen klassikkojen tiivistysversioita. Tarvitaan ohjaaja (Henri Tuulasjärvi), kaksi näyttelijää (Ella Mettänen ja Eero Ojala) ja se on sitten siinä. Niskavuoren Hetassa piirtyy esiin yhteisön tirkistelevä julmuus epäsäätyistä avioliittoa kohtaan, suvun valtasuhteet, kunniat ja kaunat, vaietut ja sanoittamattomat tunnot ja tunteet. Tässä ovat läsnä niin ihmiset kuin eläimetkin ja parenteesien kerronnalla vetäistään kohtaus selväksi.

Tällainen työ on lahja meidän klassikoille, ne tuoreuttavat, freesaavat ja fyysistävät, tuovat uusia kerrostumia, tuovat teokset tähän aikaan ja tämän ajan ihmisille. Taidesivistystyötä, joka taitavien tekijöiden käsissä on todistus liven ja klassikkojen voimasta.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät