19.11.2015

Teatterit – kutsukaa päättäjiä teatteriin TET-harjoitteluun

Nyt päättäjiä teattereihin tutustumaan työelämään ns. TET-harjoitteluun! Ehkä siinä silmät avautuisivat taiteen tekemisen ja taiteilijoiden todellisuuteen. Voisi tulla toisenlaisia ääniä kelloon. Tässä Teuvo Hakkaraisen kokemuksia harjoittelustaan YleX:llä.

Pois panttivankeuden tilasta, murskataan laadun tabu, katsotaan isompia alueita

Ruotsinkielisten teattereiden teatteripäivätraditio ei ole katkennut. Nyt tämä teatteriväki kokoontui Turussa. Päivillä pohdittiin mm. sitä, miten kehittää vos-teattereita. Pohjustuksena teemaan toimi ex-teatterinjohtaja Vihtori Rämän kirjoitus ruotsiksi käännettynä ja Teatteri 2.0:n Avoin näyttämö -julkaisussa esitetyt kehittämisehdotukset, jotka teatterin tuottaja Saara Rautavuoma esitteli. Sitten keskustelemassa olimme Jonas Welanderin ohjastamina Joachim Thibblin ja minä. Voi, tätä keskustelua pitäisi käydä paljon enemmän, ajan kanssa ja laajasti erilaisten vos-teattereiden kesken.  

Mietin vos-teattereita monitasoisen panttivankeuden näkökulmasta: henkilötyövuodet, varman päälle pelaaminen, kaupungit/kuntapäättäjien odotukset, teatterirakennukset, määrälliset kriteerit, myydyt liput/omat tuotot… Miten vapautua panttivankeudesta? Pitäisikö sotea ja rakea (yliopistojen rakenteellinen kehittäminen) seurata teatteri-rake? Vossit ovat keskenään kovin erilaisia. Olisiko vosseja mahdollista tarkastella niiden keskinäisille eroille ja moninaisuudelle tilaa tehden? Pitäisikö vosseja tarkastella isompien alueiden (ELY, itsehallintoalueet tms.) osana, jolloin paikallinen vastuu voisi nojata yksittäisiä kuntia isommilla hartioilla ja jolloin voisi rakentaa vos-yhteistyötä? Voitaisiinko puhua taiteellisesta laadusta tai erilaisista taiteellisista laaduista? Miksi laatu on tabu? Voisiko henkilökunnat erottaa taloista – ainakin osittain? Paljon jäi puhumatta ja pohtimatta!

Pieni hyvä uutinen

Luin pienenpienen uutisen Espoon Kaupunginteatterin tulevaisuudesta ja menin penkomaan kaupunginhallituksen kokouspöytäkirjoja. Tässä lisätietoa. Espoon Kaupunginteatterin tilahanke on mennyt nytkähdyksen eteenpäin. Nyt selvitetään teatteritilojen sijoittamista osaksi Kulttuurikeskusta. Synergiaa, kustannustehokkuutta, teatteri sinne, missä ihmiset ovat. Nyt ei ole järkeä rakentaa teatterimonumentteja, ei ylenpalttista ja kallista wauta. Tässä ajassa sellainen on passé. Aika aikansa kutakin.

On vaikeaa ajatella teatteria

Mumbai, Nairobi, Libanon, Pariisi… terrori-iskuja, kommandoryhmiä, terrorismikytköksiä, uhka-arvioita, turvatoimien kiristämistä.

Mieleen nousevat Toisissa tiloissa -ryhmän Golem-muunnelmia, Noora Dadun Minun Palestiinani ja taiteellis-pedagoginen opinnäyte Ruumiissani kuiskii Al Aroub (Helena Korpela) Teatterikorkeakoulussa. Kaikissa niissä on muuri, joka meidät erottaa toisista. Muuri, joka on hajotettava. Muureistako radikalisoituminen sikiää? Menen radikalisoitumista ja poliittista väkivaltaa tutkivan ICSR:n sivuille, löydän sieltä pohdintaa syistä.

Teatterikorkeakoulun Studia Generalia luentosarjassa perehdytään islamilaiseen kulttuuriin. Yritän osallistua.

15th Extraordinary Congress – naiset, sota ja menneisyys

Miten elää menneisyyden ja pahojen kokemusten kanssa? Seitsemän entisessä Jugoslaviassa kasvanutta naista istuu pöydän ääressä. Pienistä, konkreettisista muistoista ja mielikuvista muodostuu kuva siitä, mitä oikeastaan tapahtui maassa, joka lakkasi olemasta. Tämä esitys välttää kaikkea yleistävää, siitä tulee moniääninen mikroperspektiivi ja juuri siitä syystä niin koskettava. Kun kuuntelee näitä naisia, ei voi olla samaan aikaan miettimättä sitä valtavaa amputaatiota, jonka ex-Jugoslavian maat ovat kokeneet. Nämä naiset elävät nyt eri puolilla maailmaa. Kroatialaisen, nykyisin Lontoossa elävän Vlatka Horvatin esitys 15th Extraordinary Congress (jonka näin Meteorfestivaalilla Bergenissä) on esitys, jonka toivoisin Suomeen. Juuri nyt. Sen ajatteleminen tuo lohtua.

Toivo

Unkarissa on käynnissä ensimmäinen taiteen joukkorahoituskampanja The Symptoms -tanssiryhmän dokumenttielokuvalle Crying will get you nowhere. Kampanja jatkuu.

Elokuva perustuu tanssiteokseen Sea Lavender – or the Euphoria of Being. Siinä esiintyy ja tanssii ensimmäisen kerran elämässään Éva Fahidi, 90-vuotias Auschwitz-Birkenausta selvinnyt nainen. Katson oheisesta katkelmasta naisen eloisaa olemusta, hänen katsettaan ja ihoaan. Katson toisesta katkelmasta leikkisää naista. Kuuntelen häntä. ”On opittava elämään traumojen kanssa.” Näin Fahidi sanoo. Fahidin sanat antavat uskoa ja toivoa. Ihmisellä on kyky selviytyä.

twitter.com/tinfotweets