28.04.2016
Teatterit osaavat itse kehittää ennakkoluulottomia ja eteenpäin katsovia ratkaisuja
Onnea uudelle teatterilapselle! Kuopiolainen Tanssiteatteri Minimi ja Riihimäen teatteri ryhtyvät toimimaan akseliteattereina. Teatterit tulevat tekemään yhteistuotantoesityksiä ja kummankin esitykset kiertävät Suomessa muissakin teattereissa. Kolmivuotiskautena 2017–2019 toteutetaan kuusi yhteistuotantoa. Tässä on nyt Roihan mallin pidempiaikainen kokeilu! Teatterit tekevät yhteistyötä myös Mikko Roihan Vapaan teatterin kanssa. Kansainvälinen liikkuvuuskin on siis mukana. Iloinen uutinen on myös se, että nihkeä Riihimäen kaupunki ei ole kokonaan hylännyt teatteriaan.
Hehkutin jo aiemmin, että ennakkoluuloton yhteistyösopimus on oiva todiste siitä, että teatterit itse, itsenäisesti, autonomisesti pystyvät kehittämään ratkaisuja ja malleja oman toimintansa varmistamiseksi. Eikä mitä tahansa hätäratkaisuja, vaan sellaisia uusia toimintamalleja, jotka lähtevät taiteen sisällöistä ja yhteisöistä, joilla toimitaan. Eläköön räätälöidyt ratkaisut! Ulkopuolelta sanelluissa ratkaisuissa syntyy vain pakotettua bulkkia, jossa taide ja teatterin ja paikkakunnan oma erityisluonne unohtuvat tyystin. Tämä nyt vain vinkkinä myös opetus- ja kulttuuriministeriön suuntaan, jossa parhaillaan erilaisissa työryhmissä pohditaan valtionosuusuudistusta: antakaa teattereille mahdollisuuksia, rohkaiskaa niitä etsimään omia ratkaisuja. Ei pakkoa vaan porkkanaa. Ei porkkanan aina edes tarvitse olla rahaa. Kokeilujen teatteri-Suomi…
Dissaavatko taiteentekijät toisiaan äidinkielen takia?
Näyttelijä Martin Bahnen (Teatteri Mestola) haastattelu Vivicas vänner rf:n verkkosivuilla laittoi pohtimaan. Bahnen mukaan Suomen suomenruotsalaiset ja suomenkieliset teatterit ja tekijät elävät erillään toisistaan, eikä suomenruotsalaista teatteria koeta yhteisenä kulttuuripääomana ja rikkautena: ”Se on suoraan sanottuna surullista. Niin kauan kuin jopa taiteentekijät dissaavat toisiaan äidinkielen takia, kenenkään ei kannata haikailla suvaitsevaisuuden tai fasismista vapaan Suomen perään.”
TINFOn yhteisöpää kävi asiasta pitkää keskustelua. Syytä on itsetutkiskeluun.
Minusta kyse on siiloista, siiloutuneista, osin kielelliseen ja muuhunkin identiteettiin sidotuista todellisuuksista. Ehkä luultua useammin raadollisena syynä on meidän suomenkielisten puutteellinen ruotsinkielen taito ja sen myötä kielellinen ymmärtämättömyyskuilu. Suomenkieliset näyttelijät tai teatterintekijät eivät yleisesti ottaen ole kovinkaan kaksikielisiä (suomi-ruotsi). Heimoutumista tapahtuu. Kyllä suomenkielisellä ja suomenruotsalaisella teatterilla osittain on eri yleisöt. Mutupohjalta teatterikohtaiset erot ovat suuria.
Mitä on tehtävissä? Mitä TINFO voi tehdä? Mitä teatterit itse voivat tehdä? Tiedottaako ruotsinkielinen teatterikenttä riittävästi suomenkielistä mediaa ja teatterin ammattilaiskenttää (myös TINFOa)? Tuleeko tieto esityksistä ja akteista liian ad hoc, jolloin me yleisöt emme yksinkertaisesti ehdi mukaan. Tiedottamisongelma ja sitä kautta rahoituslain ulkopuolisten ryhmien esitysten saavutettavuusongelma on yleisesti ottaen suuri.
Mutta takaisin dissaukseen, suvaitsemattomuuteen, fasismiin. Pöydällä odottaa tuore Aapo Roseliuksen, Oula Silvennoisen ja Marko Tikan Suomalaiset fasistit. Se käsittelee Suomea vuosina 1918–1944 ja sitä, miten fasistisista aatteista tuli Suomessakin myös ilmaa, jota hengitettiin. Kävin vuosia sitten lävitse suomalaisia 1930-luvun kulttuurilehtiä – siis ihan niitä niin sanottuja sivistyneistön lehtiä – IKL:n Ajan suunta –sanomalehden rinnalla. Siellä(kin) fasistinen aatemaailma oli läsnä ilmana, jota hengitettiin.
Jukka Kemppisen blogi Jatkuva fasismi (2007) käy edelleen lukemiseksi ja käsitteen määrittelyyn.
Olemmeko arkipäivän fasisteja? Olen minä arkipäivän fasisti? Miten paljon ajattelussani on fasismia? Kuinka pitkälle olen mukautuja ja konformisti, se, joka haluaa sopeutua joukkoon? Kuinka paljon olen pelkuri? Kuinka paljon stereotyypistäjä ja yleistäjä? Millaisissa siiloissa minä elän? On pakko kysyä itseltään. Tällaisesta maaperästä se sikiää ja tällaisessa maaperässä se leviää. Ihan vaikka minussa.
Takaisin teatteriin. Ehkä syytä olisi joskus keskustella kahdella kielellä, kolmella kielellä, millä tahansa kielellä rinnakkain teatterin identiteettikuiluista, siiloista ja sokeista pisteistä.
Kielestä ja identiteetistä
European Theatre Conventionin konferenssissa Nancyssa identiteetistä ja kuulumisesta keynote-puhumassa taloustutkija ja kirjailija Fouad Laroui. Larouin puhe taustoittaa sitä, mitä tapahtuu ja mikä on mahdollistanut ISISin nousun. Kiitos Kari Rentola, joka tämän konferenssiin osallistuneena vinkkasit. Nyt jakoon!
Millaisen teatterin minä haluan
Anu Kantolan puheenvuoro ”Millaisen yliopiston minä haluan” Professoriliiton ja tieteentekijöiden kevätseminaarissa on platinaa! Sanan tiede voi muuttaa taiteeksi tai teatteriksi. Tässä vapaita sovelluksia Anu Kantolan terävästä ajattelusta: ”Tarvitaan vapaasti liikkuvaa, notkeaa ja ketterää taidetta/teatteria”, ”taidekoneistojen tuottama taide on usein hyvin staattista ja jäykkää”. ”Vapauden henkeä” teattereihin, jossa ”taiteilijoilla on vahvempi asema, niin että he voivat tehdä esityksiä rauhassa, rakentaa joustavammin myös erilaisia yhteistyömuotoja.” ”Tarvitaan joustavampaa rahoitusta, jota myönnetään uusille ideoille ja avauksille.”
Taiteella ja tieteellä on yhteinen ongelma: Taiteilija tuskin enää ehtii ajatella ja pohtia ja tehdä esityksiä. Meneekö kaikki aika ja energia tulevaisuuden varmistamiseen: projektien suunnitteluun, hakemusten kirjoittamiseen ja kaikenlaiseen muuhun säätöön?
”Tarvitaan monimuotoista huipputeatteria.” ”Huipputeatteria on kaikki sellainen toiminta, jossa tehdään kiinnostavia ja perustavia havaintoja todellisuudesta, ja siksi huipputeatteria voidaan tehdä hyvin monin tavoin.” ”Teatterin pitää tuoda yhteiskuntaan elinvoimaa ja talouskasvua”. ”Teattereilla on aivan erityinen tehtävä yhteiskunnan rakentajina". ”Teatteri tahkoaa yhteiskuntaan talouskasvua.” ”Teattereille pitäisi antaa resurssit ja mahdollisuus olla taas mukana rakentamassa parempaa Suomea ja parempaa maailmaa”.
”On tärkeää tehdä teatteria, joka on laaja-alaista, joustavaa ja liikkuvaa, tekee rohkeita havaintoja ja tulkintoja, ja on läsnä yhteiskunnassa tasavertaisena, moniäänisenä ja avoimena.” ”Samalla meidän tulee katsoa peiliin ja uudistua. Hyvä teatteri ei ole kiinni tietyssä genressä, vaan maailmassa. Se ei piiloudu käsitteiden ja lukujen taakse, vaan tiedostaa omat rajansa ja on avointa vastaväittelle.” ”Hyvää teatteria voivat kaikki katsoa ja kokea eri formaateissa, eri genreissä ja yhteisöteatterina yhdessä ihmisten kanssa.”
Kantola: ”Jos suomalaisuudesta tulee sulkeutuvien horisonttien temmellyskenttä, jota hallitsee vihapuhe ja kiukkuinen sulkeutuneisuus, yhteiskuntamme valuu takaisin periferiaksi, jossa ei luoda omaleimaista kulttuuria.”
Anu Kantola päätti puheenvuoronsa siteeraamalla unkarilaista Nobel-kirjailijaa Imre Kertésziä. Kieli ja sanat ovat avainasemassa: ”Me puhuimme sanoja, jotka eivät olleet minun sanojani eivätkä sinun sanojasi, vaan heidän sanojansa” (Imre Kertész) ja vielä Anu Kantolan loppusanat hieman muunneltuna: ”Pitäkäämme me omat sanamme, omat havaintomme ja äänemme elossa. Tehkäämme rohkeaa, avaraa ja iloisesti kokeilevaa tiedettä/taidetta/teatteria – isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi.”
Ajattelua teatteriksi ja esityksiksi
Äärimmäisen kiinnostavaa ja stimuloivaa. Ei voi olla pelkkää sattumaa, että törmään Teatterikorkeakoulun esityksissä Jean Baudrillardiin ja hänen hypertodellisuuden kritiikkiinsä (AMERICA director´s cut), Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskuntaan (Kuvastin – Ilveilyä Spektaakkelin yhteiskunnassa) ja Roland Barthesiin (RKKS:2).
Kaikki lajityypit ja esityksen estetiikat kukoistakoot. Eläkööt voimallisesti ja vahvasti kaikki ne, jotka jaksavat ja uskaltavat etsiä omaansa. Eläkööt ne, jotka huojuttavat erilaisia hierarkioita. Omaäänisiä esityksiä on nyt tarjolla.
RKKS:2 -esitys rakkauden ruumiillisesta kokemuksesta hengittää avoimessa assosiatiivisuudessaan ja androgyynisyydessään. Se uskaltaa antaa aikaa ja tilaa omalle ”semioottis-runolliselle” esitykselliselle tutkimusmatkalleen. Semioottisuudesta puhun siksi, että esitys lähestyy rakkautta esityksellisten merkkien tasolla. Minusta oli kiehtovaa katsoa, miten esityksen merkit ja ajattelu alkaa kehkeytyä. Esitys näyttää, miten aistillinen kosketus, sormien vaeltelu iholla, toisen ruumiin tapailu on sukupuoletonta. Meidät otetaan tähän esitystapahtumaan vapaina liikkuvina subjekteina, jotka voimme valita tarkastelukulmamme. Tässä esityksessä esiintyjät ovat muita kuin näyttelijöitä/näyttelijäopiskelijoita (yhtä lukuun ottamatta, muusikkomme). Ja minä nautin lavatansseista!
Kuvastin – ilveilyä Spektaakkelin yhteiskunnassa yhdyttää Spektaakkelin yhteiskunnan ja ilveilyn. Tässä nämä kaksi ilveilijää käyvät groteskilla fyysisellä otteella käsiksi siihen, miten kulutamme kuvia, tavaroita ja toisiamme. Minusta on hienoa, että tekijöillä riittää uskallusta tarttua esityslajiin, joka on niin suunnattoman vaikea ja jota meillä on niin vähän! Kerro, kerro kuvastin… mitä kaikkea me katsommekaan, mitäs se älykännykkä nyt oikein tekeekään, entä Tinder nyt tekeekään… Tässä Kuvastimen esineellistäviä kysymyksiä: ”Kerro, kerro kuvastin, kuka tänään olisin?”, ”Kerro, kerro kuvastin, ketä tänään panisin?”, ”Kerro, kerro kuvastin, mitä päälle laittaisin?”, ”Kerro, kerro kuvastin, kuinka tulisin?”, ”Kerro, kerro kuvastin, kuinka tästä nauttisin?”…
AMERICAssa elokuvien ja fiktion todellisuudesta on tullut todellisempaa kuin todellinen. Tässä ollaan Sokrateen pohdinnoissa, tai ylipäätään filosofiassa ja vapauden pohdinnoissa. AMERICAn henkilöt näyttäytyvät jäljittelijöinä, jotka kopioivat ”todellisuutta”, ihmiset tekevät elämästään kopion kopioita. AMERICA director´s cut tarttuu teatterin/elokuvan, filosofian ja sukupuolipolitiikan vapauden ja fiction ongelmiin. Ollaan sananmukaisesti leikkauspinnalla. ”What you have to do is enter the fiction of America, enter America as fiction”, sanoo Baudrillard AMERICAn motossa.
Esityksen siteerattujen elokuvien listasta suuri kiitos! Voin paremmin päästä intertekstuaalisiin viittauksiin käsiksi, ymmärtää paremmin. Kiitos vuonna 1922 valmistuneesta värimykkäfilmistä The Toll of the Sea. Sen kiinnostavan kulmikkaasta elekielestä tuli minulle avain näyttelijöiden käsittämättömän kiehtovaan vieraannutettuun, koreografioituun ilmaisuun. Toshiki Okadan näyttelijöiden ilmaisun sukulainen. Jäbän monologi The Toll of the Sea on näyttelijäntyön puhdasta ilotulitusta
AMERICA on hienosti ajateltua ja hienosti esitettyä, tila ja äänisuunnittelu – kaikki linkittyneenä yhteen. Jos Woody Allen teki The Purple Rose of Cairon – tämän elokuva elokuvassa leikin – niin nyt on luvassa hauskansynkkä, viihdyttävä dystopia tai kädenojennus toisin ajattelemiseen ja toimimiseen. Sven Lindqvistin teoksessa Myytti Wu Tao-Tzusta taiteilija kävelee tauluunsa. Teatterissa voi eksyä ”tapettiseiniin”, niin kuin Kalle Holmberg on todennut.
AMERICAssa on myös ”extended edition”, vaihtoehtoinen loppu. Nainen kysyy monologissaan, olisiko mahdollista olla omana itsenään todellisuudessa, joka on toisten ”valmistama, kirjoittama, ohjaaja ja leikkaama” ja kysyy, mitä vapaus voi merkitä ”muijalle, hellulle, naiselle”.