Teatteritiede uhattuna Suomessa 

Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan johto on halunnut käynnistää keskustelua siitä, että teatteritieteen opintosuunta muuttuisi opintokokonaisuudeksi seuraavan opetussuunnitelmakauden alusta syksystä 2023. Keskusteluissa oleva muutos veisi oppiaineen itsenäisyyden eikä teatteritiedettä voisi enää opiskella pääaineena. Sama kohtalo uhkaa muitakin taiteiden tutkimuksen pieniä opintosuuntia, kuten musiikkitiedettä, elokuva- ja televisiotutkimusta sekä estetiikkaa.

Päätöksiä tehdään tiedekuntaneuvostossa tammikuussa 2022. Mikäli nyt keskustelussa oleva tapahtuisi, esittävän taiteen tutkimuksen – teatterin, tanssin, sirkuksen ja esitystaiteen – opetus ja tutkimus vaikeutuisivat huomattavasti eikä kentälle enää saataisi asiantuntevaa henkilökuntaa. Samalla Suomi lakkaisi esittävän taiteen osalta noudattamasta Unescon kansainvälistä sopimusta, joka suojelee aineetonta kulttuuriperintöä. 

Haastattelimme teatteritieteen professoria Hanna Korsbergia ja kysyimme, mitä seurauksia suunnitellulla muutoksella itsenäisestä oppiaineesta opintokokonaisuudeksi olisi – ja minkälaisia keskusteluja kentällä, yliopistoissa ja opetus- ja kulttuuriministeriössä tulisi käydä ennen päätöksen tekoa.  

 

 

 

Hyvin erilainen. Meillä oli oma sisäänotto, vuosittain yhdeksän uutta opiskelijaa aloitti teatteritieteessä. Toimimme hyvin erilaisessa tutkintojärjestelmässä, ja meillä oli myös tuntiopetusta suhteellisen runsaasti. Vaikka teatteritieteessä henkilökuntaa on aina ollut vain kaksi henkeä – professori ja yliopistonlehtori – on opetus saatu pyörimään tuntiopetuksen avulla.  

 

Vuonna 2015 meillä käynnistyi Iso Pyörä eli koulutusohjelmauudistuksen valmistelu. 

 

Löysimme nopeasti yhteisymmärryksen siitä, että eri taiteiden tutkimuksen alat muodostaisivat yhden kokonaisuuden. Helsingin yliopisto (HY) toivoi koulutusohjelmia, joissa huomioitaisiin työelämärelevanssi, ja jotka profiloisivat yliopistoa, tarjoaisivat ainutlaatuisia koulutusohjelmia.  

 

Taiteiden tutkimuksen kandi- ja maisteriohjelma syntyi luontevasti. Ohjelmassa ovat mukana kaikki taiteiden tutkimuksen alat: estetiikka, elokuva- ja televisiotutkimus, yleinen kirjallisuustiede, musiikkitiede ja teatteritiede. Näillä aloilla löytyy riittävästi keskinäistä synergiaa, yhteistä teoriapohjaa, ja jokainen aine kouluttaa opiskelijoita taiteen kentälle taidetta tukeviin tehtäviin. Tarjoamme jaksoja, jossa opitaan taidehallinnosta ja siitä, mikä on taiteen paikka ja asema yhteiskunnassa, jotta opiskelija saa kokonaiskäsityksen tulevasta työkentästään. Työkentät ovat laajoja ja edellyttävät monenlaista asiantuntemusta.  

 

Nämä koulutusohjelmat olivat ainutlaatuisia Suomessa ja ovat sitä edelleen.  

 

 

 

Kandiohjelmaan hakijoita on ollut vuosittain lähes 800, vuosittainen vaihtelu on ollut marginaalista. Taiteiden tutkimuksen kokonaisuus on erittäin suosittu koulutusohjelma, ja osittain sitä selittää sen ainutlaatuisuus Suomessa. Opiskelijat ovat erittäin motivoituneita ja ovat joutuneet kilpailemaan opiskelupaikastaan.  

 

Maisterivaiheeseen meillä on tavallisesti 50 hakijaa ja vain viisi paikkaa, loput varataan kandiohjelmasta valmistuville. Vaikka Bologna-prosessin myötä meille tuli käyttöön kaksiportainen tutkintojärjestelmä, Suomessa opiskelijalle myönnetään suoraan oikeus suorittaa ylempi korkeakoulututkinto, eli hänet valitaan kandiohjelmaan, mutta hän saa option valmistuttuaan jatkaa suoraan maisteriohjelmaan.  

 

 

 

Sanoisin, että ainakin tiedekunnassamme on tällä hetkellä suuria taloudellisia haasteita.  

 

Yksi annettu ratkaisu tähän on, ettei tuntiopetusta saa tarjota enää ollenkaan, vaan kaiken opetuksen tulisi tapahtua vakinaisen henkilökunnan voimin. Tämä ei koske pelkästään teatteritiedettä, meillä on paljon pieniä aloja humanistisessa tiedekunnassa. Tieteen alan kirjo on hyvin runsas, ja moni ala on Suomessa edustettuna ainoastaan Helsingin yliopistossa. 

 

Aikaisemmin alat, jotka olivat paremmin resursoitu vakinaisella henkilökunnalla, saivat vähemmän tuntiopetusrahoja käyttöönsä, kun taas aineita, joissa oli pieni henkilökunta, kompensoitiin antamalla niille enemmän resursseja tuntiopetuksen järjestämiseen. Nyt kun henkilökuntamäärältään pienet aineet eivät saa enää ostaa tuntiopetusta, se asettaa tieteenalat hyvin eriarvoiseen asemaan.  

 

Yhteiskunnan asiantuntijatarve ei mukaudu sen mukaan, paljonko vakinaista henkilökuntaa jollain alalla on käytettävissä. Esittävän taiteen ala tarvitsee asiantuntijoita riippumatta siitä, onko teatteritutkimuksen opintosuunnalla vain kaksi henkilöä tarjoamassa opetusta.  

Suomessa on vahva teatteriverkosto, ja 2010-luvulla teattereiden vuotuinen lipunmyynti pyöri neljän miljoonan myydyn lipun kieppeillä, vuodesta toiseen. Ei sellaisiin lukuihin ylletä muualla maailmassa, kun verrataan myytyjä teatterilippuja suhteessa väestöön. Teatterilla on valtava merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa, ja suomalaiset arvostavat esittäviä taiteita paljon. Taloustutkimuksen vuonna 2017 tekemän kyselyn mukaan suurin osa eli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että valtion pitäisi tukea teatteria (vertailun vuoksi: vain 37 prosenttia oli sitä mieltä, että elokuvaa, suomalaisten toiseksi rankkaamaa taidelajia tulisi tukea). 

 

Tämä arvostus lisää yhteiskunnallista kiinnostavuutta.  

 

Kysymys on kuitenkin siitä, että suomalaiselta tiedeyliopistokentältä puuttuu tiedeyliopistojen välinen koordinointi. Teatteritiedettä ei voi opiskella missään muualla Suomessa. Ihmettelen suuresti, miten tänne perustettiin teatterintutkimuksen koulutusohjelmia vain kahteen tiedeyliopistoon, joista toisesta (Tampereen yliopistosta) se sittemmin ajettiin alas, aika vähäisellä julkisella keskustelulla.  

 

Teatteritieteen opintosuunnan resursointi ei vastaa taidemuodon painoarvoa tai merkitystä Suomessa. Meidän tulisi käydä julkista keskustelua siitä, tarvitaanko teatterin – tai ylipäänsä taiteiden tutkimusta Suomessa, vai ei. Voimme yhdessä päätyä siihen, että emme tarvitse, mutta keskustelua tästä pitäisi käydä.

 

En halua tilannetta, jossa teatteritiedettä kaikessa hiljaisuudessa pala palalta napsitaan pienemmäksi, kunnes ollaan niin pieniä, että ajatellaan ettei tämän olemassaolo vaikuta mihinkään. Ja yhtäkkiä meillä ei ole esittävän taiteen tutkimusta Suomessa lainkaan.  

 

 

 

Sopimuksessa mainitaan esittävä taide – teatteri, tanssi ja musiikki – ja niiden tieteellinen tutkimus. Suomi on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2013, mutta vain kuusi vuotta myöhemmin viimeiset maisterit valmistuivat Tampereen yliopistolta pääaineenaan teatterin ja draaman tutkimus. Nyt myös Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen ohjelma on uhattuna. Tämä kertoo siitä, että tämän Suomen valtion allekirjoittaman sopimuksen voimassaoloaikana aineettoman kulttuuriperinnön tutkimuksen kehitys on meillä ollut katastrofaalinen. Sopimuksessa linjataan nimenomaan humanistiset tieteenalat – eli puhutaan tiedeyliopistojen tekemästä tutkimuksesta, ei taideyliopistojen.  

 

Tällä hetkellä vastaamme yliopistonlehtori, tanssihistorian tutkija Johanna Laakkosen kanssa kahdestaan koulutusohjelmassa annettavasta opetuksesta, toisin sanoen siitä, toteutetaanko tätä sopimusta tulevaisuudessa Suomessa vai ei teatterin, tanssin, sirkuksen ja esitystaiteen osalta. Tämä tuntuu melko suurelta vastuulta kantaa kahdestaan. 

 

Meillä on erittäin vireä ja aktiivinen tutkimuskenttä, mutta ennen muuta minun tehtävänäni on kantaa huolta siitä, että näin on myös tulevaisuudessa. Olen töissä pian 400 vuotta vanhassa organisaatiossa, emme me voi katsoa vain viiden tai 10 vuoden päähän – meidän on pidettävä katse vielä näkymättömässä horisontissa. Yliopisto on ikuinen, sitä vain väliaikaisesti hoitaa kukin omalla sarallaan.  

 

 

 

Kun aloitin teatteritieteen professorina vuonna 2008, teatteritiede mainittiin ministeriön asetuksessa. Helsingin yliopistolle oli koulutusasetuksessa annettu vastuu tarjota teatteritieteen opetusta. Mutta asetusaloja on rukattu matkan varrella, ja nyt teatteritiede monen muun alan tavoin on poistettu asetuksesta.  

 

Kun resursseja on vähän, näistä mainituista asetusaloista keskustellaan ja huolehditaan. Mutta mitä huolehtiminen sitten tarkoittaa, on toinen asia. Peräisin kansallista keskustelua siitä, että jos jokin ala mainitaan viiden tai jopa seitsemän yliopiston vastuualueeksi ja toista ei mainita missään – tässä on selkeä epäjakauma. OKM on kuitenkin linjannut, että yliopistojen tulisi huolehtia siitä, että kaikille aloille riittää asiantuntijoita.  

 

Se, että tätä asetusta käytettäisiin rajaavasti tai ulossulkevasti, ei ole asetuksen tarkoitus, vaan pikemmin se, että sitä käytettäisiin mahdollistavana.  

 

Vaikka teatteritiedettä ei enää mainita OKM:n asetuksessa, ministeriössä kannetaan huolta pienistä opintosuunnista. Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto teki 23.8.2021 eduskunnassa kirjallisen kysymyksen taiteiden tutkimuksen asemasta Suomen yliopistoissa. Tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen vastauksessa todettiin, että ”vastuunsa kantavan yliopiston intressissä ei ole sille kuuluvan taiteiden tutkimuksen alasajaminen”.

 

 

Opintokokonaisuuden kokoa ei olla vielä määritelty, mutta on selvää, että opintokokonaisuus on nykyisenlaista opintosuuntaa huomattavasti suppeampi. Opintokokonaisuuden opintoja voisi lähinnä sijoittaa osaksi muuta tutkintoa.  

 

Ollaan korostettu sitä, että myös opintokokonaisuuden opiskelija voisi tehdä teatteritieteestä gradun ja jopa väitöskirjan. Mutta kokemukseni on, että hyvin harva ryhtyy tekemään gradua pienen opintomäärän pohjalta. Opinnäyte on sen verran vaativa, puhumattakaan väitöskirjasta. Gradujen ja maisterintutkintojen määrä laskisi selkeästi nykyisestä.  

 

Jos opiskelijalla on yhteensä vain 60 opintopistettä joltain alalta kasassa, asiantuntijuutta ei ole kertynyt tarpeeksi. Jatko-opintojen kohdalla kilpaillaan tutkimusrahoituksesta, ja on erittäin vaikea saada rahoitusta, mikäli tutkimussuunnitelma ei ole tarpeeksi hyvä. Tämä vaatii jo vahvempaa asiantuntijuutta. Tämän lisäksi väitöskirjatutkijan on myös julkaistava, mielellään kansainvälisissä julkaisuissa. Niiden julkaisukynnyksen ylittäminen on jo nykyisellään kova saavutus. On vaikea nähdä, miten opintokokonaisuuden pohjalta tulisi tutkijoita, jotka kilpailisivat menestyksekkäästi kansainvälisessä kontekstissa julkaisumahdollisuuksista ja tutkimusrahoituksesta. 

 

Muutoksen myötä myös asiantuntijoiden saaminen esittävän taiteen kentän palvelukseen vaikeutuisi, koska opintokokonaisuus ei anna yhtä paljon valmiuksia kuin mitä työelämä edellyttää.  

 

Näen tämän huomattavasti monisyisempänä kysymyksenä kuin miten humanistisen tiedekunnan johto tähänastisen keskustelun perusteella näkee asian – seuraukset olisivat suuret. Jotta opetus ja tutkimus säilyisivät elinvoimaisina, tarvitsemme systemaattista opiskelua.  

Tämä kehityskulku olisi myös melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, että hallitus on ilmoittanut, että yhä useamman olisi saatava korkeakoulututkinto. Mitä tämä tarkoittaa tiedekunnan tasolla, jos tutkintojen määrää tulisi lisätä – mutta niitä samalla vähennettäisiin tietyiltä opintosuunnilta? Mihin paine kohdistuisi? Mitkä alat kouluttaisivat ja missä suhteessa työelämän tarpeisiin nähden?  

 

Tämä on suuri eettinen ja moraalinen kysymys. Meidän tulisi kouluttaa opiskelijoita niille aloille, joissa asiantuntijatarvetta on. Ylikouluttamista ei saisi syntyä vain siksi, että jollain tietyllä opintosuunnalla on runsas määrä henkilökuntaa tiettynä hetkenä eikä taas jättää kouluttamatta alalle, jolla on tarvetta, mutta vain vähän opetushenkilökuntaa. Näitä kysymyksiä tulisi punnita eettisestä näkökulmasta.  

 

 

 

Tätä voidaan varmasti kirkastaa paremmin, mutta olen kyllä tätä viestiä yrittänyt viedä eteenpäin. On ilmeistä, että meidän opiskelijamme ovat työllistyneet juuri vaativiin asiantuntijatehtäviin. Asiantuntijatehtävät eivät muutu lähitulevaisuudessa vähemmän vaativiksi, vaan tulevat edellyttämään jopa enemmän asiantuntemusta.  

 

On ollut ilo seurata, miten monessa organisaatiossa on tapahtunut sukupolven vaihdosta ja miten hienosti alumnimme ovat ottaneet koppia vaativissa tilanteissa. Tottakai se ilahduttaa ja kertoo siitä, että olemme onnistuneet työelämärelevanssissa, jota olemme pitäneet tärkeänä. Uskon, että teatterialalla tiedetään, mihin teatteritieteilijöitä tarvitaan, koska niin monessa työyhteisössä oppiaineesta valmistuneet ovat ottaneet paikkansa taiteellista työtä tukevissa tehtävissä.  

 

 

 

Teatterikorkeakoulu ja Tampereen yliopiston Näty kouluttavat taiteilijoita. Meillä on hyvin erilaiset opiskelijat, ja opiskelijoilta edellytetään hyvin erilaisia valmiuksia, ja he tähtäävät hyvin erilaisiin tehtäviin. Meillä on mielestäni hyvin selkeä työnjako. Toisaalla koulutetaan taiteilijoita, meillä taas heitä, jotka työskentelevät taiteellista työtä tukevissa tehtävissä. 

 

Olen aina kokenut, että Teatterikorkeakoulun puolella teatteritieteilijöiden asiantuntemusta arvostetaan, ja me tietenkin arvostamme Teatterikorkeakoulussa tehtyä työtä. Yksi syy toimivaan yhteistyöhön on se, että kumpikin osapuoli kunnioittaa toisaalla tehtyä työtä ja asiantuntemusta, jota toisella on.  

 

 

Helsingin yliopistossa on 11 eri tiedekuntaa, ja eri tiedekunnissa on hyvin erilainen taloustilanne. Näkisin kuitenkin, että esittäviä taiteita koskeva Unescon sopimus on otettava todella vakavasti. Me joko noudatamme ja toimeenpanemme sopimuksessa määritellyt tehtävät tai sitten emme. Ratkaisu on tehtävä.  

Teemme tätä haastattelua suomalaisen musiikin päivänä, ja tottahan sekin on, että suomalainen musiikki on maailmankuulua. Meiltä on poikkeuksellisen taitavia ja merkittäviä taiteilijoita lähtenyt maailmalle, musiikin, tanssin, sirkuksen, teatterin ja esitystaiteen aloilta. Koko keskustelu toimeenpanosuunnitelmasta on käytävä nyt. Haluammeko me Suomessa kantaa tätä perintöä eteenpäin vai emme?   

 

 

 

Valitettavasti tässä on kyse maailmanlaajuisesti ainutlaatuisesta ilmiöstä. 

 

Monessa maassa, jossa teatterilla ei ole yhtä vahvaa asemaa kuin Suomessa, on resursoitu alan opettamiseen ja tutkimukseen enemmän. Saksalainen kollega kertoi, että Saksassa on 26 teatterialan professuuria. Väkimääräänkin suhteutettuna Suomessa pitäisi olla vähintään kaksi ja suhteessa myytyihin teatterilippuihin ilman muuta jopa enemmän.  

 

Meillä on kansainvälisesti aktiivisesti julkaiseva tutkijajoukko, joka on osoittanut pystyvänsä julkaisemaan omaa tutkimustaan alan ykkösjulkaisuissa. Vuosien 2018-2019 aikana tehdyssä Helsingin yliopiston tutkintoarviossa Historia ja taiteiden tutkimus arvioitiin yhtenä yksikkönä ja se sai tieteellisestä laadusta ja tutkimuksen vaikuttavuudesta korkeimman arvosanan. Olisin kuvitellut, että tutkimuksen korkea taso tarkoittaisi, että meille kannattaisi myös siirtää resursseja, jotta voisimme ylläpitää samaa tasoa. On tämä erikoinen kehitys.  

 

 

Humanistisen tiedekunnan johto on jo nyt kieltänyt tuntiopetuksen käytön taloussyistä. Kaiken opetuksen tulisi järjestyä vakinaisen henkilökunnan eli kahden hengen voimin. Nyt on käynnissä uhkaavia keskusteluja supistamisista, mutta miten mahdottomaksi tilanne on jo tähän mennessä riistäytynyt pienessä oppiaineessa, jossa on vain yksi professori ja yksi yliopistonlehtori?  

 

Teoriassa tämä on asettanut isoja haasteita, käytännössä olemme pystyneet ratkaisemaan sen Avoimen yliopiston yhteistyöllä. Mutta tietenkin toivoisimme, että opetusta olisi nykyistä enemmän. Olemme puun ja kuoren välissä. Tarjoamme opetusta niin paljon kuin mahdollista.  

 

 

Minkälaisia toimia nyt tarvitaan, jotta esittävien taiteiden opiskelu ja tutkimus tiedeyliopistossa taataan?  

 

Toivon, että esittävän taiteen kentällä käydään keskusteluja tutkimusalan merkityksestä ja miten se nähdään alan ulkopuolella. Toivon, että tietoisuus meneillään olevasta kehityksestä leviää. Meidän on keskusteltava siitä, mikä on taiteiden tutkimuksen alojen paikka sivistysyliopistossa ja sivistysvaltiossa. Ja mikä on tieteenalan paikka maassa, jossa itse teatteritaide ja esittävä taide on poikkeuksellisen vireää ja merkittävää kansainvälisessä vertailussa.  

 

 

 

 

Melkein tohtisin sanoa, että Suomen kaikki dosentit ovat nähneet Dosentit-esityksen. Riittääkö Suomesta dosentteja katsomaan esitystä enää kevätkaudella – toivottavasti. 

 

 

TINFO / Linnea Stara, 8.12.2021 

 

 

 

 

---

Vetoomus Helsingin yliopiston teatteritieteen säilyttämiseksi opintosuuntana ja tiedealan tulevaisuuden turvaamiseksi. Tutustu vetoomukseen ja allekirjoita.