23.05.2017

Tehostamistaloutta

Tehostamistalous-artikkelikokoelma  on tervetullutta luettavaa, kun yrittää saada tolkkua siitä, mistä valinnanvapauden, kilpailukyvyn ja tehokkuuden nimiin vannovassa retoriikassa ja politiikassa on kyse. Tehostamistalouden näkökulmasta voisi pohtia myös kulttuurista hyvinvointivaltiota ja sen kulttuuripolitiikkaa suhteessa markkinaistumiseen ja kilpailun logiikkaan.

Tehostamistalouden tutkijoiden mukaan esimerkiksi hyvinvointivaltion ”tuottavuutta” ja ”tehokkuutta” ei tunnisteta, koska ne eivät ole heti markkinoiden käytettävissä eivätkä voittoina tuloutettavissa. Tuotoksiksi ei siis lasketa sellaisia kuin esimerkiksi helppo saatavuus, huolenpito, luotettava hallinto. Ei myöskään tunnisteta sellaista ”laatua” kuin tasa-arvo, yhdenvertaisuus tai yhteiskunnan pitkäjänteinen kehittäminen.

Mistä kaikesta tehostamistaloudessa sitten on kyse. Tehostamistalous tunnistaa ja hyväksyy ainoastaan ekonomistisen taustatiedon, ja tehostamistaloudella on aina tietyt edunsaajansa, voittajansa ja häviäjänsä. Hyödyt ja haitat jakautuvat epätasaisesti ammattiaseman, sukupuolen, maantieteellisen alueen ja yhteiskuntaluokan mukaan.

Tehostamistalous ei jätä ruumista rauhaan. Tehokuutta ja tuottavuutta performoiva yksilö on tehostamistalouden ihanne. Esimerkkinä tehostamistalouden ja ruumiillisuuden kytköksistä käy lihavuusepidemiadiskurssi. Meistä tehdään terveyskansalaisia ja terveyskuluttajia. Meidän on ylläpidettävä ja itsehoidettava tehokasta työruumista. Sotepolitiikkamme yhdistää ekonomistisen tehostamisen ja ruumiin kontrollin.

Tehostamisyhteiskuntaa on myös konsulttidemokratia, usko ostettuihin asiantuntijapalveluihin. Ministeriöiden virkamieskuntaa on leikattu, ja samalla konsulttimenot ovat kasvaneet. Näin yhteiskunnallista valtaa ulkoistetaan. Tehostamisyhteiskunnassa yliopistoista on tehty kilpailukyky-yhteiskunnan vetojuhtia.

Taide ja kulttuuri markkinahyödykkeinä – vapautta ja kenen ehdoilla

Henkisenä palomuurina toimi Tehostamistalous, kun luin sunnuntaiaamuna Helsingin Sanomien (21.5.2017) esseevieraan, ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen kirjoitusta. Hän runttaa rahapelivarojen käytön taiteen tukemiseen. Hän haluaa purkaa rahapelimonopoliin perustuvan kulttuurin rahoitusjärjestelmän. Hänelle kulttuuri on eliitin harrastuksia, joita mummot ja työttömät nyt rahoittavat pelaamalla. Pursiainen kysyy, kannattaako valtion ylläpitää pienen yleisön kalliita kulttuuriharrastuksia.

Heikki Pursiaiselle kulttuurin suomalainen tuotanto ei ole itseisarvo. Hän peräänkuuluttaa kansainvälistä työnjakoa. Meillä on siis markkinoilla tarjolla kulttuurituotteita markkinaehtoiseen hintaan. Pursiainen haluaa saattaa kulttuurilaitokset markkinatalouden ja yksityisen rahoituksen varaan. Hän ehdottaa tilalle pääomittamista, yksityisen varainhankinnan lisäämistä ja kuluttajien valinnanvapautta kulttuurisetelien muodossa.

Perusteluna on, että taiteen julkinen tuki vaarantaa taiteen vapauden. Julkista tukea tulisi myöntää vain, jos tuki synnyttää ”kulttuurituotantoa, joka muuten ei syntyisi” ja kun tuen kohteena oleva tuotanto on ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokasta”. Nyt siis tarvitaan ”riittävän suuri sitä arvostava yleisö”. Pursiainen puuttuu myös taiteilija-apurahoihin.

Pursiaisella on elegantti perustelu. Kyse ei ole pelkästään rahasta vaan julkisen tuen synnyttämästä riippuvuussuhteesta valtioon ja tämän suhteen synnyttämänä vapauden menetyksestä: ”Taiteen pitäisi noudattaa omaa etiikkaansa ja omia sääntöjään”, Pursiainen toteaa. Uskooko hän, että taiteen riippumattomuus ja vapaus toteutuisivat paremmin markkinaperusteisessa vapaan valinnan maailmassa?

Onko meillä kulttuurissa olemassa ns. toimivat markkinat? Kulttuuri ja taide vertautuvat yhtä huonosti markkinahyödykkeeksi kuin esimerkiksi terveydenhoito tai koulutus. Eikä meillä tälläkään hetkellä yhdenkään kulttuuri-instituution tuki ole 100 %.  Ajattelen nyt teattereita, joissa omarahoitus on suurin piirtein kolmannes, usein reippaasti enemmän. Eikö kulttuuripolitiikka ole perustunut eräänlaiseen yhteisvastuullisuuteen: sellaiseen ajatukseen, että vastuu kulttuuripalveluiden järjestämisestä on yhteinen. Siitä vastaavat valtio, kunnat ja toimijat itse. 

Eikö kulttuuri- ja taidepolitiikka ole perustunut juuri siihen, etteivät opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet tai kulttuuriministeri sen paremmin kuin Taiteen edistämiskeskus puutu sisältöihin? Vai enkö nyt tunnista näitä kytkösmekanismeja, itsesensuuria, varovaisuutta, julkisen rahoittajan pelkoa? Osuudeltaan yhä kasvava projektirahoitus sen sijaan ohjaa ja suuntaa taiteen ja kulttuurin sisältöjä.

Tällaisessa ajattelussa oikeudet ja talous lyövät toisiaan korville, myös sivistykselliset oikeudet ja talous ovat vastakkain. Ilmeisesti mitään universaaleja oikeuksia ei ole olemassa? Valinnanvapaudesta on tullut se markkinaorientoituneen yhteiskunnan taikasana. Palveluseteleitä kaikille ja sitten kansalaiskuluttaja vain vapaasti valitsemaan palvelumarkkinoilta. Klassinen taloustiede vannoo ns. oikeiden eli rationalististen valintojen nimeen. Monet pitävät vapaata valintaa utopiana, myös valintoja säännellään. Säätelijänä toimii sitten vaikkapa talous.

Meillä rakennetaan uutta kansalaisuutta: aktiivinen, itsestään vastuuta kantava, tietoisia rationaalisia valintoja tekevät kuluttajakansalainen on päämäärä. Tällaista vastuuta yksilölle kohdistavaa, valinnanvapautta korostavaa markkinavetoista ajatusmalliahan soteuudistuksessa tavoitellaan. Heikki Pursiainen hahmottelee samaa myös kulttuuriin. Ajatuksena on, että jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus valita palvelu. Vapautta ja kenen ehdoilla?

Teatteri ja talous

Jatkoksi tähän sopii nyt Teatterintutkimuksen seuran kevätpäivät

Vaba Lavalla

Tallinnassa keskustellaan teatterin ja teatteripolitiikan tulevaisuuksista. Interreg Central Balticin rahoittamassa ja Vaba Lavan organisoimassa konferenssissa pohditaan esittävien taiteiden rakennemuutoksia ja taidetyön muuttunutta luonnetta, taiteellisia interventioita ja esittäviin taiteisiin vaikuttavia trendejä. Tehostamistalous ja valinnanvapausretoriikka voivatkin toimia yhtenä kehystyksenä. Tilauksessa on puheenvuoro suomalaisen teatterin/kulttuurin kentistä ja rahoitusuudistuksesta. Kiinnostavaa on kuulla myös siitä, mitä Virossa ja Latviassa ajatellaan.

Ristiriitaiset rakenteet – teatteripuutarhaa rakentamaan

Ohjaajaksi valmistuneen Piia Peltolan ohjauksen maisteritutkinnon kirjallisessa osiossa on paljon sellaista, mikä jokaisen kannattaisi lukea. En tiedä, onko työ jo luettavissa. Arvostan suuresti taiteilijan halua ottaa teatteripolitiikkaa, sen rahoitusta ja rakenteita haltuun. Tieto on valtaa.

Piia Peltolan yhteisöpääajattelussa synnytetyt uudistusehdotukset, joita hän kutsuu resurssien isojaoksi, perustuvat ajatukseen teatteripuutarhasta. Kuten Peltola itse toteaa, ehdotukset ovat niitä, jotka on jo moneen kertaan kuultu. Eniten minua kiehtoo ajatus näyttelijänkuvan kehittämisestä. Ajatuksena on, että näyttelijä olisi näyttämön ajattelija, jolla on erilaisia rooleja ja tekijyyksiä. Toinen tärkeä tavoite liittyy jatkuvasti käytävään arvokeskusteluun, kolmas siihen, että myös teatteriopiskelijat tulisivat määrittelemään rakenteita.

Opiskelijat olisivat entistä enemmän vastuullisia (teatteri)kansalaisia: ”Meitä kiinnostaa joku sellanen onnistumisen ja ylimielisyyden eetoksen purkaminen ja inhimilliset työtavat, ja ihmisenä oleminen samalla kun on taiteilija.” Näin tavoitteen määritteli ohjaajien sukupolvikeskustelussa eräs opiskelija. Työn lopussa Peltola hahmottelee henkilökohtaisia reittejä riippumattomuuteen.