Teo Ala-Ruona: Ihan hyvää! Viime vuosi oli todella työntäyteinen ja vauhdikas – ihanakin, mutta alkuvuosi on ollut rauhallinen. Nyt on ollut aikaa reflektoida, olen voinut antaa asioiden liikkua kehoni läpi, ja olen voinut paneutua tulevaan eri tavalla – muun muassa superhyvässä residenssissä Joutsassa. Helmikuun lopulla alkaa sitten taas tapahtua enemmän työrintamalla. Minulla on ihan kupliva ja innostunut olo tietäessäni, että pääsen taas kohta lavalle. (Nauraen) Tässä ehtii tulla sitä jopa ikävä.  

 

Harrastin teinivuosina aktiivisesti tanssia – jossain vaiheessa se jäi pois, mutta kiinnostus ruumiin käyttämiseen työkaluna jäi. Opiskellessani Aalto-yliopistossa esittävä taide alkoi kiinnostaa yhä enemmän kaupunkitutkimuksen rinnalla. Ekologinen teoria on ollut hirveän tärkeä omalle työlleni, ei-inhimillisten olentojen toimijuus, ja ihmisen suhde ylipäätään ympäristöönsä. Mutta ennen kaikkea sanoisin, että oman kotikaupunkini Kuopion ANTI-festivaalilla on ollut suurin vaikutus siihen, että ylipäänsä nuorena lähdin ajattelemaan, että tuommoinen työ olisi mahdollista. On ollut todella tärkeää kasvaa nuorena kulttuurimyönteisessä ympäristössä.  

 

Sitä varmaan painiskelee ja nautiskelee taiteilijana läpi elämänsä eri taidelajien määrittelyjen äärellä. Itse ajattelen, että multidisciplinary taide kuvaa sitä mitä teen, mutta välillä se ärsyttää itseäni – mitä tuo sana oikein sisältää – mutta tavallaan omalla kohdallani se on väkisin totta. Oma praktiikkani on muotoutunut ensin pedagogiikan näkökulmasta, joka on vaikuttanut paljon siihen miten työskentelen työryhmän kanssa. Mutta toisaalta olen opiskellut kuvataidetta Aallossa, mistä tuli mukaan performanssi, sen historia ja kaanon. Sitten myöhemmin kävin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Ecology and contemporary performance -maisteriohjelman, jossa meillä oli paljon opettajia ja vierailijoita teatterin ja tanssin puolelta. Joten vaikutteita omaan praktiikkaani tuli monesta suunnasta. Teksti alkoi jossain vaiheessa myös resonoida omana elementtinään. Sanoisin, että oma työni asettuu vahvasti performanssitaiteen, tanssitaiteen ja nykyteatterin välimaastoon, riippuen kontekstista ja lukutavasta. Nautin tästä vapaudesta ja siitä, että voi lähteä kuvittelemaan uusia teoksia, jotka ovat aina muunneltavissa ja joita suunnittelen aina koreografin, tanssijoiden ja dramaturgien kanssa.  

Itseasiassa voisin pitää luennon siitä, miten dramaturgien ammatti on yksi jaloin ja anteliain kaikista esittävän taiteen ammattikunnista! Se miten paljon dramaturgi antaa esitysprosesseihin, on ihan käsittämätöntä ja mittaamattoman arvokasta. Ajattelen, että kaikkien kentällä toimivien esitystaiteilijoiden tulisi palkata dramaturgin työryhmäänsä. Nähdessäni esitys- ja performanssitaidetta kansainvälisillä kentillä ajattelen usein, että vitsit meillä on siellä Suomessa hyvällä tavalla kummallista matskua – kun taas ulkomailla seurataan enemmän trendejä, ja tämä johtuu omasta mielestäni siitä, että meillä on niin laadukas dramaturgien koulutusohjelma Suomessa. Siksi meillä on myös todella laadukkaita esityksiä, jotka ovat omalakisia ja omituisia!

 

Toivon, että dramaturgit ovat ylpeitä ammatistaan ja että he tajuavat miten tärkeitä he ovat. Itse olen työskennellyt paljon dramaturgi Even Minnin kanssa työparina. Minn on toiminut syvädramaturgina heti prosessin alusta lähtien ja olemme yhdessä lähteneet luomaan uutta maailmaa. Olen myös pitänyt siitä, kun prosessin loppusuoralla olemme ottaneet mukaan myös esitysdramaturgin. Olemme tehneet työtä muun muassa Emil Santtu Uutun kanssa, ja tulevassa tuotannossa meillä on taas mukana Anna-Mari Karvonen. Karvonen on myös Lacunan dramaturgi. Martta Jylhä puolestaan on toiminut Babymmalianissa dramaturgisena tukena. Tekijänä kuuntelen hirveästi muiden mielipiteitä, vaikka minulla on vahvat omat mielipiteeni. Ohjaaja, joka myös esiintyy tarvitsee ulkopuoliset silmät, joten dramaturgit ovat todella ihmeellisiä ja uskomattomia työryhmän jäseniä.  

 

Vuonna 2023 tuli kierreltyä paljon ulkomailla. Performa Biennaali New Yorkissa oli jonkinlainen vuoden huipentuma. 300 henkeä pakkaantui pieneen tilaan, joka jo sinällään oli koskettavaa. Teokseni koskettavat ekologiatutkimusta, transruumiillisuutta ja ympäristömyrkkyjä, ja näiden diskurssit ovat todella pinnalla Jenkeissä. Sieltähän kuitenkin löytyy queer-maailman pääkaupunki, siellä on transhistoriaa ja aivan erikaltaista ymmärrystä kuin mitä Euroopasta löytyy queer-yhteisölle – samalla kuin maassa on todella paljon transfobiaa ja maailman synkimmät meiningit.  

 

Mutta sanoisin, että jokaisessa vierailemassamme maassa on aivan omanlaisensa yleisöt ja kontekstit. Vastaanotto riippuu tietenkin paljon teoksesta, mutta esimerkiksi Vilnassa oli viime syksynä rankkasade ja yleisö – noin 200 henkeä – jäi siitä huolimatta seuraamaan Enter Exude -esitystämme sateeseen. Se oli aivan käsittämätöntä. Vilnaa liberaalimmaksi kaupungiksi mielletyssä Lontoossa taas katsojat eivät mitenkään halunneet uskoa sitä, että Anni Puolakka todellakin syöttää minua oikealla rintamaidolla Babymmaliassa, vaan kysyivät miten me toteutimme syöttämisen teknisesti. Performanssitaiteen historian – ihan body goren tyyppisestä näkökulmasta – Lontoo on keskeisimpiä paikkoja, mutta joskus yleisöt ovat paikoissa kuten Vilnassa, vaikka aivan hämillään ja ihmeissään, niin samaan aikaan sitoutuneita katsojuuteen aivan eri tavalla kuin muualla.  

 

Harmittava asia on kuitenkin se, että kansainvälisiä kuraattoreita ei tule tänne Suomeen kovinkaan usein. Heidän kutsumisensa on aina haaste. Keski-Euroopassa he liikkuvat niin paljon herkemmin paikasta toiseen. Monet festarit kyllä tekevät sitä työtä sen eteen myös täällä, mutta paljon sitä joutuu tekemään omasta selkänahastaan töitä. Olen esimerkiksi itse ottanut yhteyttä kuraattoreihin, mutta kun taiteilija itse ottaa yhteyttä, todella harva kuraattori lähtee vastamaan mitään näihin pyyntöihin, koska kättä pidempää instanssia tai tuottajatahoa ei ole. Et ole uskottava toimijana, jos olet yksin, ilman taustaorganisaatiota. Olen myös itse matkustanut paljon tavatakseni kuraattoreita, mutta kansainvälistymisessä kulttuuri-instituutit ovat olleet todella tärkeitä, kuten myös Framen kautta tänne tulevat vieraat.  

Kansainvälistymisessä on paljon kyse siitä, että sattuu tapaamaan jonkun, jonka kanssa natsaa ja he kiinnostuvat sinun tekemisestäsi. Sitä kautta saadaan keikkoja. Me ei puhuta paljonkaan siitä miten välillä on kyse ihan sattumasta, kun pohditaan mihin suuntaan jokin lähtee menemään. Mutta parasta olisi se, että jo esisuunnitteluvaiheessa olisi valmis kansainvälinen kontakti, jotta tietäisi, että teoksen ensi-illan jälkeen esityskausi jatkuu myös muualla. Aloitteleville taiteilijoille tämä on todella vaikeaa – ja sitä joutuu oppimaan pyytämään apua muilta tahoilta.  

 

En ole tehnyt ilmaiseksi vierailuja ulkomailla, mutta olen tosin välillä tehnyt melko pienellä palkalla töitä. Minulle on ensisijaista se, että huolehdin ryhmän korvauksista ja hyvinvoinnista ylipäätään, varsinkin koska usein se on minun nimeni, joka maailmalla leviää huomiotalouden myötä. Näkyvyys puolestaan tuo mahdollisesti lisää keikkoja ja työllistymismahdollisuuksia myös itselleni. Rahoituksen saaminen kasaan tarvittaessa nopeasti on todella tärkeää, sillä välillä vierailukeikat tapahtuvat supernopeasti – esimerkiksi Islannin keikka syntyi kahden kuukauden sisällä, ja työryhmämme koostuu usein monesta henkilöstä.  

 

Olen tästä seuraavaksi lähdössä Kööpenhaminaan, jossa on ihana esitystaiteen kenttä mahtavine tyyppeineen. Menemme ensin Husets Teateriin Lacunan kanssa. Maaliskuussa viemme kaupunkiin Enter Exude -teoksen, joka on kutsuttu IPAF-festivaalille. Tulen olemaan siellä kolme viikkoa putkeen, ja toivon niin että siellä on kevät. Molemmat teokset ovat itselleni hirveän rakkaita, niiden äärelle on ilo palata, ja ne molemmat kehittyvät ja elävät koko ajan, mikä on aivan parasta.   

  

 

 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.