10.03.2016

Thalia-juhlaa viettämään ja kampanjoimaan #MunTeatteria

Ensi maanantaina teatteriväki juhlii ja osoittaa arvostustaan taiteilijoilleen. Ala palkitsee taiteilijoitaan. Se sanoittaa, tuo näkyväksi ja kuuluvaksi sitä, mitä kentällä tehdään. Vertaispalkitseminen on arvokasta ja tärkeää. Teatteri – kaikki esittävät taiteet – ovat kaukana senkaltaisesta elitismistä ja kulttuurisesta pääomasta, joka raskauttaa musiikkia ja kuvataidetta. Teatteri ei ole "hienoutensa" tai " taiteilijanerojensa" panttivanki kuten klassinen musiikki. Ei teatteri ole teollisuutta. Teatterilla ei ole myytävänään pysyviä teoksia, joiden arvo vielä saattaa noustakin. Teatteriin ei voi sijoittaa. Teatteri on myönteisessä mielessä rupusakin, köyhätaskujen taidetta. Bourdieun kulttuurinen pääoma ei tällä kentällä paljon jyllää. Thaliassa ollaan vähän kuin iloisessa perhejuhlassa, jossa jaetaan pieniä lahjoja.

Onko lastenteatterilla ja lastenkulttuurilla oikeasti väliä?

Runsas viikko sitten Taikessa aloitti työnsä valtakunnallinen lasten- ja nuortenkulttuurin läänintaiteilija Laura Arala, joka tulee luotsaamaan viisivuotista lasten- ja nuortenkulttuurin edistämisohjelmaa. Mitä se mahtaa pitää sisällään? Viime viikolla Stefin teatterit viettivät lastenteatteripäivää. Joka vuosi 20.11. vietetään kansainvälistä lasten (oikeuksien) päivää.  

Googlailen sanaa lastenkulttuuri. Pelkään löytäväni pelkkää tyhjää mantraa. Ei kaikki ole huttua. Taikalampun sivuilta löysin vaikka mitä.

Mitä kaikkea lastenkulttuuri on? Sitä, että aikuiset tekevät lapsille, aikuisten johdolla lapset tekevät itse, lasten ihan omia juttuja vailla aikuisten holhoavaa otetta. Aikuisilta salatusta lasten keskinäisestä kulttuurista haluaisin tietää enemmän. 

Entä lastenteatteri? Pian valmistuvat VOS-teattereiden ohjelmistotilastot. Millaista lasten- ja nuortenteatteriohjelmistoa meillä esitetään? Minkälaisia lapsuuskäsityksiä teatterin lavoilta välitetään, minkälaisia lapsia siellä on ja minkälaista lapsuutta siellä rakennetaan? Tästä(kin) pitäisi puhua ja tätä kaikkea pitäisi selvittää.

Koulujen opetussuunnitelmissa ei edelleenkään ole draama/teatteri-ilmaisua – millä nimellä sitä nyt halutaankin kutsua. Ajattelen vaihtoehtoisia tietämisen tapoja, kehollista toimijuutta ja kehon politiikkaa. Tästä kaikesta on kysymys ja kaikella tällä on väliä.

Festivaaleista tietoa

Cuporen selvitys Festivaalien ja tapahtumien edistäminen valtion kulttuuripolitiikassa. Katsaus tietopohjaan, valtionavustuksiin ja vaikuttavuuteen (Kaisa Herranen ja Sari Karttunen) pohtii kovaan faktapohjaan nojaten festivaalien ja erilaisten tapahtumien kulttuuripoliittista merkitystä ja vaikuttavuutta. Tutkijat puhuvat aiheellisesti festivalisaatiosta. Kulttuuritapahtumia ja festivaaleja on putkahtunut kovaa tahtia eri puolille Suomea. Festivaalit ovat hybridejä toimijoita, niissä hommia tehdään yhdistyspohjalta pitkälti talkootyönä. Festivaalit ovat keveitä, ketteriä ja tehokkaita toimijoita. Missä sitten niiden merkitys? Tutkijoiden mukaan ne vahvistavat sosiaalisia siteitä. Yhteisöllisyyden ja elämyksellisyyden jakavat sekä yleisöt että tapahtumanjärjestäjät. Selvityksen viimeisen lauseen halusin tallentaa. Sen ajatus on käyttökelpoinen muussakin yhteydessä: ”Valtio ei voi sanella tavoitteitaan tapahtumakentän toteutettaviksi vaan sen täytyy neuvotella ja hakea kumppanuutta.” Tämä mieleen: Valtion tulee neuvotella ja hakea kumppanuutta.

Patomäen Pavarotti Mikkelin Teatterissa

Tällainen osui silmiin. Hitsi. Oman paikkakunnan näyttelijästä irtoaa täysiverinen tekijä, joka käsikirjoittaa, näyttelee, laulaa. Tämän taksinkuljettajan kyytiin haluaisin.

Tässä on matkalaukkuesitys, sellainen, jonka tekoon näyttelijöitä Irlannissa opetetaan. Show on a bag on hieno konsepti. Kun näyttelijä on tekijä, hän pystyy luomaan itselleen työtilaisuuksia. Hänen ei tarvitse olla alihankkija.

twitter.com/tinfotweets