Timo Torikka, mitä kuuluu?  

 

Timo Torikka: Ihan hyvää kuuluu. Meillä oli tänään valmistavat harjoitukset Kansallisteatterissa, olemme tekemässä Stefano Massinin näytelmää Eichmann – mistä yö alkaa. Olen ollut keskellä Holokaustin maailmaa useamman viikon, mutta näytelmä on erittäin kiinnostava. Massini on perehtynyt aivan uusiin lähteisiin, joten vaikka sitä kuvittelee tietävänsä jo kaiken tuosta aikakaudesta, näytelmä osoittaa miten hirvittävän monimutkainen todellisuus on ollut. Tämä on todella hieno näytelmä, ja ihana on myös vastanäyttelijäni, Seela Sella, jonka kanssa olemme siinä kahdestaan.   

 

Kiinnostukseni ulkomaalaista näytelmäkirjallisuutta kohtaan syntyi aikaa sitten. 15-vuotiaana päätin, että haluan opetella ranskan kielen, koska halusin ymmärtää mitä ranskalaisen uuden aallon elokuvissa sanottiin. Etenkin Ranska on tarjonnut itselleni moniulotteisen kulttuurin, joka avautuu maailmalle aivan omalla tavallaan. Ja tietenkin siellä on meille kaikille 1980-luvun ryhmäteatterilaisille aikanaan todella merkittävä Ariane Mnoushkine ja hänen Aurinkoteatterinsa.   

 

Esiinnyin Ranskassa ensimmäistä kertaa vuonna 2005, Zinnie Harrisin Further than the Furthest Thing -näytelmässä, joka oli hänen läpimurtonäytelmänsä. Esitin siinä yhtä pääroolia, minkä jälkeen näyttelin Ranskassa kolmesta neljään kuukautta joka vuosi, kunnes pandemia iski. Tein erityisesti Le Panta Théâtressa useampia esityksiä teatterinjohtajan ja ohjaajan kanssa. Heidän näkemyksensä teatterista ja siitä mitä se voi olla, oli lähellä omaani. 

Ne vuodet merkitsivät itselleni paljon, mutta huomasin kyllä koronan jälkeen, että täälläkin työskentely on ollut hirvittävän kivaa. Vuodesta 2005 koronaan saakka erityisesti töiden suunnittelu oli kaoottista. Jouduin kieltäytymään monesta kauhean mielenkiintoisesta työstä, koska olin Ranskassa. Ranskassa oli taas 2000-luvun alussa tavanomaista, että tuotannolla oli ensin kymmenkunta esitystä paikkakunnalla, minkä jälkeen teos lähti kiertueelle. Harrisin näytelmän kanssa kiersimme Ranskaa kolme vuotta, käytännössä koko maan, etelästä pohjoiseen. Karamazovin veljesten kanssa kiersimme pari vuotta. Esityksen kiertueen kesto riippui paljolti siitä, miten hyvä teoksesta tuli. Oli mahdotonta tietää, oliko luvassa 10 esitystä vai kymmeniä esityksiä kolmen vuoden aikana. Harvassa ranskalaisissa teattereissa on kiinteä ensemble, joten teatterit ostavat teoksia ohjelmistoihinsa aivan eri tavalla kuin Suomessa.  

 

Varsinkin viime vuosina ranskalaiset kollegat ovat kuitenkin kertoneet, että myös siellä kentän tilanne on muuttunut koko ajan vaikeammaksi. Esityskaudet ovat lyhentyneet, kuten meilläkin. Suomessahan 30 esitystä alkaa olla maksimimäärä, kun aikaisemmin teoksella saattoi olla 100 esityskertaa. Tämä näyttää valitettavasti kansainväliseltä trendiltä.   

 

Kaikki yleistäminen on tietenkin jokseenkin tylsää, mutta omasta mielestäni voisimme oppia ranskalaisesta teatterista teatterin tekemisen tapoja. Ranskassa teatteri on edelleen osa kirjallisuutta. Tämä näkyy näytelmän kirjallisessa laadussa ja tavassa, jolla itse tekstiin suhtaudutaan teattereissa. Suomessa ensimmäisessä lukuharjoituksessa usein päätetään mistä lyhennetään, kun Ranskassa ensin katsotaan näyttämöltä käsin, toimiiko jokin tai ei. Nykyisin ajattelen, ettei teksti aukea rationaalisen ajattelun tai emootion kautta, vaan se aukeaa konkreettisesti kehon kautta. Liian nopea asioiden hylkääminen voi olla todella haitallista tekstille. Kaikki tekstit pitäisi oikeastaan käyttää näyttämön kautta, jotta itse näyttämö pystyisi todistamaan, toimiiko teksti vai ei. Yritän tätä harjoittaa omassa työssäni näyttelijänä – ajattelen näyttelemällä, ja kehollistan tekstiä, mikä taas mahdollistaa tekstistä uusien tasojen löytämisen. Tulkitsemalla tekstiä kehosi kautta, toimit kuten kääntäjä, joka tulkitsee tekstiä toiselle kielelle.   

Ranskassa on tietenkin eri yleisöpohja kuin Suomessa. Ei missään ole niin sosiaalisesti rikasta yleisöpohjaa kuin meillä. Eikä Ranskassa kuitenkaan pystytä unelmoimaan samoista yleisöluvuista kuin meillä. Mutta Ranskassa ollaan myös hyvin vastaanottavaisia vaikutteille, joita sinne tulee, ja siellä esitetään todella paljon ulkomaalaisia näytelmiä verrattuna mihinkään muuhun eurooppalaiseen maahan. Tämä on kamalan hienoa.   

 

Perussuomalaisesta jytkystä lähtien täällä Suomessa taas on tapahtunut kummallinen sisäänpäin kääntyminen. Kansallismielinen ajattelu on lisääntynyt. Euroopan ideahan taas oikeastaan on, että täällä virtaisivat eri kulttuurit ja vaikuttaisivat toinen toisiinsa. Ilman afrikkalaisen veistostaiteen näyttelyä Pariisissa Picasso ja hänen kumppaninsa eivät olisi kehittäneet modernia eurooppalaista kuvanveistoa. Tämänkaltainen virtaavuus on todella tärkeää. Jos Suomessa uteliaisuus lisääntyisi sitä kohtaan mitä muualla maailmassa tehdään, se johtaisi väistämättä siihen, että suomalaisesta kulttuurista tulisi rikkaampaa – ja se löytäisi myös vastaanottopintaa muualta maailmasta.   

Itselleni kansainvälisyys sinänsä – se että pääsee esiintymään ulkomaille – ei sinänsä ole itseisarvoista. Onhan se makeeta päästä tekemään taidetta muualla, mutta sitä tärkeämpää on juuri tämä vaikutteiden virtaavuus. Siksi keskustelu kulttuurisesta omimisesta on välillä kiusallista, koska taide sinänsä on omimista, se on osa taiteen ja kulttuurin luonnetta.   

 

Noin kymmenen vuotta sitten minulle valkeni, miten sisäänpäin kääntyneitä suomalaisten teattereiden ohjelmistot ovat, kun selasin Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehden ensi-iltalistoja. Ensi-iltojen joukossa taisi olla yksi englantilainen, vanha näytelmä. Siitä syntyi ahdistus, jota lähdin purkamaan tavatessani ihmisiä. Kun sitten Suomen Kulttuurirahasto kutsui minut kulttuurin puolustuskurssille, pääsin puhumaan tästä aiheesta toden teolla tästä aiheesta. Savu taisi oikein nousta korvista. Puhuin asiasta teatterinjohtajille, näytelmäkirjailijoille ja ohjaajille. Puhuin niin paljon tästä aiheesta, että jossain vaiheessa kyllästyin itse koko aiheeseen. Monta vuotta myöhemmin Lassilan Juhana Kulttuurirahastosta muisti saarnani, kun he olivat suunnittelemassa laatukirjallisuuden käännösprojektia ja ajatteli, että nyt olisi hyvä hetki lanseerata vastaava projekti myös näytelmäkirjallisuudelle.   

 

Viime maanantain Maailma näyttämölle -seminaarissa katsoin siellä olevaa runsaslukuista yleisöä ja koin, että siellä oli utelias, hieno tunnelma. Ehkä tämä hanke on lisännyt uteliaisuutta. Kolme vuotta (hanketta) on kamalan lyhyt aika, mutta minulle heräsi toivo, koska uteliaisuus on se ensimmäinen aste, jonka jälkeen mahdollisesti tapahtuu jotakin. Maailma näyttämölle -hanke on herättänyt kiinnostusta kentällä. Se on vähän kuin joskus ahdistuneena ja masentuneena kävelee kadulla ja vaan katselee omia jalkojaan – kunnes nostaa oman katseensa ja näkee ympäröivän maailman. Tässä on kyse pienestä eleestä. Olisi kauhean sääli, jos tämänkaltainen verkosto, joka on syntynyt hankkeen ympärille nyt loppuisi.   

 

Seuraavaksi todellakin on Massinin teoksen ensi-ilta tulossa. Massini on näytelmäkirjailijana mahtava, koska hän käsittelee valtavia aiheita, ihmisläheisesti ja ihmisen mittakaavasta – kuten Lehman trilogia -näytelmässään tai 7 minuti -näytelmässä, jossa hän kertoo tekstiilitehtaan työntekijöistä, joille kerrotaan, että he saavat pitää työpaikkansa, jos he lyhentävät ruokataukonsa seitsemään minuuttiin. Se olisi suomalaisillekin teattereille aivan loistava teksti, jossa globaali kapitalismi saa erilaisen mittakaavan. Eichmann-näytelmää kirjoittaessaan Massini on taas lukenut Eichmannin muistelmia, joita Israelin valtio ei halunnut luovuttaa kenellekään, joten niitä säilytettiin vuosia kassakaapissa. Ne luovutettiin vasta jokin vuosi sitten Saksan valtion arkistolle tutkijoiden käyttöön. Näytelmässä on myös Hannah Arendt, jonka ajattelu pahuuden arkipäiväisyydestä on yhtä ajankohtaista meidänkin aikana. Länsimaissa me vieläkin pyritään ulkoistamaan pahuus muualle, aivan kuin olisi absoluuttisesti pahoja ja hyviä ihmisiä – pahuus on aina mahdollista, joten kuten Imre Kertész on sanonut: jollemme koko ajan muistuta itseämme pahuudesta, se toistuu.

 

Minulla on ollut vahva alitajuinen pelko tehdä Eichmannin kaltaisesta henkilöstä ihminen, mutta tavallaan jos sitä ajatusta torjuu, torjuu Arendtin ja Massinin ajatusta siitä, että kuka tahansa meistä voi tehdä pahoja asioita. Olen alkanut tämän prosessin myötä ymmärtää myös nykypäivän ilmiöitä paremmin – kuten arkipäiväisen rasismin yleistymistä viimeisten 10 vuoden aikana suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Ja mitä tapahtuu, jos rasismin sietämisen kynnystä vähin erin madalletaan?   

 

 

 

Eichmann – mistä yö (suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä) alkaa saa ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa 11.4.2024. 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.