29.11.2018

Hanna blogikuva

Todellisuuksia ja tulevaisuuksia

TINFO tuotti Teatterikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston Nätyn pyynnöstä alkuvuodesta 2017 selvityksen siitä, miten näyttelijämaisterit olivat työllistyneet, minkälainen oli heidän toimeentulonsa ja työuransa. Tuolloin tutkittiin vuosikursseja 2002, 2006 ja 2009. Tuo yhteisselvitys syntyi yliopistojen hallinnon tilauksesta, Teakin ja Nätyn yhdistymisuhkien ilmapiirissä.

Selvitys osoitti, miten nätyläisten ja teakilaisten näyttelijöiden alueelliset työskentely- ja työllistymisprofiilit erosivat toisistaan. Näimme koulutusten täydentävän toisiaan. Nätyltä lähdettiin myös ”alueille”, siinä missä teakilaiset jäivät pääkaupunkiseudulle freelancereiksi.

Yhteistyössä Teatterikorkeakoulun N- ja S-laitosten sekä Nätyn kanssa toteutimme keväällä 2017 kyselyn myös näyttelijäksi opiskeleville. Kyselyissä selvitettiin opintoja, opiskelumotivaatiota ja tulevaisuuden näkymiä.

Tämä nyt vain taustoitukseksi ja muistutukseksi kokonaiskuvasta.

Teatterikorkeakoulun ruotsinkielinen ja suomenkielinen näyttelijäkoulutus ovat viettäneet vuosijuhliaan. Samaan aikaan koulussa on käynnissä opetussuunnitelmien uudistamistyö. Juhlavuoteen tähdäten ja opetussuunnitelmatyön tueksi Teatterikorkeakoulu halusi meidän selvittävän saman kyselyaineiston pohjalta koulun N-laitoksen näyttelijämaistereiden ja opiskelijoiden työuria ja työllistymistä koskevia suunnitelmia.

Sen teimme ja tulokset ovat olemassa, selvitys Todellisuuksia ja tulevaisuuksia on nyt kaikkien tutustuttavissa. 

Heti on itsekriittisesti muistutettava, että kyselyt on tehty ennen #metoota ja myös ennen ilmastonmuutosraporttia. Kysymyksiä olisi saatettu fiksata vähän toisin. Opiskelijakommenteissa myös huomio, että kysymykset ovat osittain vanhentuneita!

Selvitykset vahvistivat näkemystä näyttelijästä kutsumus- ja arvoammatin harjoittajana. Markkinaorientoitunutta identiteettiä ei vastauksissa juurikaan näy.

Kaikki eivät kulje samaan suuntaan, niin ajattelen. Työvoima- ja koulutuspoliittiset kysymykset pääsevät raapaisemaan vain pintaa. Koulutuksen suuri haaste on vahvistaa hyvinkin erilaisia opiskelijaorientaatioita ja tunnistaa erilaiset ryhmäpaineet ja kollektiiviset identiteetit. Haaste on myös kyetä artikuloimaan kaikenlaiset piilevät odotukset ja normitukset. Tällainen tarkastelu ei sisältynyt kyselyyn. Kannattaa lukea selvityksen johtopäätökset ja ehdotukset tulevalle.

Huomaan, että tämä prosessi lisää halua selvittää lisää. Jospa olisikin mahdollisuus kaivautua esimerkiksi siihen, mitä taidetyö ja ura ylipäätään tarkoittavat ja merkitsevät ekokriisin sukupolvelle tai millaisia arvoja ja mahdollisia (piilo)hierarkioita ja -rakenteita koulutus tulee välittäneeksi.

Miten voisimmekaan saada entistä paremmin esiin sen, mitä näyttelijä tarvitsee vahvistaakseen toimijuuttaan ja tekijyyttään? Mitä näyttelijä tarvitsee pystyäkseen käyttämään osaamistaan ja asiantuntijuuttaan ennakkoluulottomasti hyväkseen? Entä tämä yhteiskunta – ymmärtääkö se näyttelijän kinesteettisen asiantuntijuuden arvon?
 

Tunnustusta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyölle

Jo aiemmin olemme esitelleet Svensk Scenkonstin yhdessä muiden toimijoiden kanssa toteuttamaa raporttia seksuaalisesta häirinnästä ja toimenpiteistä, joilla ongelmaa torjutaan ja tilannetta parannetaan  .

Ruotsalaisten työ sai nyt tunnustusta Pearlessa, joka on eurooppalaisten näyttämötaiteiden työnantajaorganisaatioiden yhteenliittymä. Pearle koostuu yli 10 000 jäsenyhteisöstä, jotka työllistävät yli 1,2 miljoonaa alan toimijaa. Svensk Scenkonst sai erityismaininnan Diversity & Equal Opportunities -kategoriassa. Pearlessä on useita palkintokategorioita: yhteistyö, osaamisen kehittäminen, elinikäinen oppiminen, työehtosopimusneuvottelut ja sosiaalinen vuoropuhelu. Kaikki palkitut selviävät täältä.
 

Prosessit kuntoon – koulutusta luvassa

Suomessa alan toimijat Suomen Teatterit ry:n, Stefin johdolla tulevat OKM:stä haettavalla erillismäärärahalla toteuttamaan koulutuskokonaisuudet, joilla pyritään saamaan alan tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistävät käytännöt ja prosessit kuntoon. Koulutus on suunnattu kaikille, ei vain yli 30 työntekijän työpaikoille. Ja Valta, vastuu, vinoutumat -kyselyhän on auki. Sen kautta jokaisen on mahdollisuus vaikuttaa. 
 

Messumatkalla pelkoon

Kello 18.20 käyn Hakaniemen Alepan kautta ostamassa itselleni jotain naposteltavaa. Vilkuilen ympärilleni.  Hakaniemen hallin takaisella kadulla seisoo verinen jättisilmämuna, joka heiluttaa Pelkomessu-lippua. Meidät ohjataan bussiin. Messuemännältä saan oman messupussukkani, josta löytyy kaikki välttämätön messukartta, korvalaput, tyhjä tulitikkuaski, numerolaput pelkokertoimen mittaukseen. Hän kehottaa minua matkan aikana miettimään omia pelkojani.

Jossain vaiheessa selviää, että olemme matkalla Puotilaan. Silmämuna esitellään messumaskotiksi. Messuemännän ääni vaivuttaa minut silmät kiinni meditatiiviseen välitilaan. Puotilassa alkavat messujen avajaiset. Simuloitu messutila, messupisteitä, esitelmiä, demonstraatioita. Valitsen randomisti eri pisteitä.

Blaue Fraun Räddslomässan on kaltaiselleni arkajalalle siedätysterapiaa. Olen hyvä ohittamaan, pakenemaan, sivuuttamaan, vaientamaan, rationalisoimaan. Okei, ampiaisia, torien lokkeja ja puluja, ne tulevat liian lähelle, hyökkäävät ja ampiaisen ääni saa minut liki hysteeriseksi tai jäykistää kauhusta. Isoja joukkoja kammoan, Tiloista, joista ei pääse pois, en pidä. Minusta ei missään nimessä olisi näyttelijäksi tai laulajaksi, en hallitsisi pelkoja. Ja muistan lapsuuden painajaisunet, kaikki möröt. Ööö. Olenko ylivarautuja? Ei ihan helppoa mennä tällä tavoin itseen.

Mutta Pelkomessu on enemmän kuin subjektiiviset pelkoni. Se muokkaa yhteisöjä ja yhteiskuntia. Mietin, miten meillä luodaan uhkakuvia, vieraan pelkoa ja miten pelon ympärille kukoistaa kokonainen turvallisuuskonsumerismi turvajärjestelmineen. Ja turvamiehiä, niitä on yhä enemmän. Varautumisen politiikkaa, kuinka paljon myös luotuja harhoja. Tutkijat puhuvat globaalin pelon narratiiveista. Ja pelko on useimmiten valkoista, länsimaista.

Blaue Fraun kaltaiselle normikriittiselle feministiryhmälle Pelkomessut on sen toiminnan ja ajattelun ytimessä. Pelko on poliittista, siksi sitä pitää käsitellä. Mitä seurauksia on pelon kulttuurilla?
 

Karamazovin veljekset – mihin sinä uskot? Onko meillä toivoa?

Kansallisen Karamazovissa katson, kuulostelen ja aistin, miten ihmisiä riivaavat ristiriidat kielellistyvät, fyysistyvät ja esityksellistyvät. Esityksen prosessinomaisuus ja tapahtumallisuus, sen irtonaiset yhtäaikaiset nyt-hetket rujossa tilassa vievät minua myös itseeni. Tästä ei tule niiden Karamazov vaan meidän, minun. Esitys heittää meille katsomoon piinallisen preesensinsä, jossa ihminen etsii vastauksia.

Esityksellä on vahva jakamisen ele, yhteisten kysymysten äärellä oleminen. Karamazov on kuin bändi, tai bäkkäri.  Minua virittävät äänet, tila, valo ja liikkeet, jotka asuttavat ja ympäröivät ihmisen. Tähän projisoidun luolan pimeyteen tuotaisiin hetkiseksi ajatuksenpoikasia, kylmänä tai lämpimänä loistavaa valoa tai tämän hillittömän etsinnän pysäyttää kalakeiton syönti tai teen juonti. Nämä arjen aktit projisoidaan taustalle. 

Esitystä rakennetaan samankaltaiselle kielen materiaalisuudelle kuin Dostojevskin romaani.  Se ottaa sisäänsä kaiken, se selittää ja esittelee, mutta ei puhkiselitä. Jättää asiat ja puheen kesken. Tässä kuuluu Kellariloukon miehen ääni.

Näyttelijöille Karamazovin julma tapahtumapreesens tarkoittaa huimaa puheen- ja liikkeen-, sielun- ja ruumiinmaratonia. Kuinka tärkeätä onkaan, että näyttämöllä on vastavoimana läsnä Seela Sellan Zosima. Hänen pienenpieneen ulkoisesti hauraalta näyttävään olemukseensa sisältyy suunnaton voima, jokainen sana ja ajatus läpäisee. Vähemmästä tulee enemmän.
 

Oman onnensa nojaan jätetyt

Onpas nyt ollut esityksiä, jotka usuttavat itsetutkiskelun äärelle. Myös Teatteri Quo Vadiksen Sisarelleni -siirtymäriittejä aikuisuuteen  Marko Järvikallaksen Sisarelleni on tekstinä ja esityksenä sellainen. Minulle se näyttäytyy David Lynchin elokuvien kaltaisena kauhistuttavana outoutena, sellaisena, että haluan miltei torjua sen. Tämä teksti ja esitys hiertävät. Mikä on totta, mikä kuvittelua, mitä kaikkea oikeastaan on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan näille oman onnensa nojassa jossain syrjäisessä kyläpahasessa asuville teinisisaruksille: opettajan/rehtorin seksuaalista häirintää, naapurin hyvää tarkoittavaa huolenpitoa, joka sekin karkaa lapasesta. Ja miten tytöt kokemaansa prosessoivat, hengissäselviytymisroolileikkeinä, jotka sitten kohtalokkaasti muuttuvat leikistä todeksi.

Järvikallas on kirjoittanut käsikirjoituksen näyttelijöiden kanssa tehtyjen harjoitteiden synnyttämän materiaalin pohjalta. Tällaisen tekstin kirjoittaminen ja esityksen tekeminen tuskin olisi ollut mahdollista ilman kollektiivista tekijyyttä. Juuri sen kautta rakentuu tekstiin ja esitykseen häirintää ja ennakoimattomuutta, avoimuutta. Voin myös kuvitella, että tätä kaikki eivät nielaise. Häiritseekö minua toivottomuus vai pitääkö keskittyä eloonjäämiskeinoihin?

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät