Den andra naturen

Tottumuksesta julmat

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka on kiinnostunut ekofeministisestä ajattelusta, hierarkioiden ja toiseuden purkamisesta sekä ympäristön, luonnon ja toislajisten eläinten itseisarvoisuuden myöntävästä filosofiasta.

Pipsa Longan aikaisempi näytelmä Lauluja harmaan meren laidalta on käännetty seitsemälle kielelle. Ihmisen pienuutta universumin osana kuvaava teksti palkittiin parhaan näytelmän palkinnolla Suomessa vuonna 2013 ja toi Pipsa Longalle Heidelberg Stückemarktin näytelmäkirjailijapalkinnon 2014.

Toista luontoa työstäessään Lonka etsi näytelmämuotoa, joka voisi purkaa ihmiskeskeistä ajattelu- ja elämismallia. Toinen luonto sai kantaesityksensä Teatteri Viiruksessa maaliskuussa Sofia Aminoffin ruotsinkielisenä käännöksenä. TINFO haastatteli Pipsa Lonkaa hänen näytelmänsä aiheista.
 

Näytelmäsi maailmassa kuolema on liukuhihnan päässä. Tulee mieleen teurastamisteollisuus, jonka ihminen pitää oikeutenaan. Toisessa luonnossa hihnalla kulkee ihmisruhoja. Millainen eettinen ajatuskulku sai kirjoittamaan tämän näytelmälle keskeisen näyn?

Pipsa Lonka: Olen ajatellut kuoleman käsittämättömyyttä, omaa kyvyttömyyttäni ymmärtää kuoleman todellisuutta. Ajattelin niitä harvinaisia kirkkaita hetkiä, kun olen kokenut hetken tajuavani, että kuolema on todellista.

Kirjoitustyön alussa ajattelin mahdollisuutta kirjoittaa toistuvia hautajaisjuhlia. Hautajaisjuhlin pyhitetyn kuoleman vastakuvaksi kirjoitin hieman absurdin ja groteskin kuvan liukuhihnakuolemista ja ruhoiksi muuttumisesta. Näin muotoutui liukuhihnojen kohtaussarja, ja liukuhihnasta tuli näytelmän keskeisin metafora ja rakenteen aiheornamentiikan kuva. Liukuhihnassa minulle todentuvat elämään tottuminen, elämän pyhyyden unohtuminen ja kuoleman käsittämättömyys.

Toinen luonto on pohjimmiltaan näytelmä kuolevaisuudesta, jonka jaamme muiden eläinten kanssa. Näytelmä pyrkii katsomaan ihmistä yhtenä eläimenä ja tutkailee ihmisen erilaisia suhteita muihin eläimiin. Se pohtii ihmisen omnipotenssia suhteessa toisiin eläimiin, tarpeetonta ja teollista kärsimystä, julmuuden arkipäiväisyyttä. Liukuhihnojen sarja kysyykin, mikä on ihmiseläimen kuoleman ja toislajisten kuoleman ero.


Valintojen tekemisestä. Sillä, joka on kyvykäs tekemään valintoja, on suuri vastuu. Kykenemmekö tuntemaan empatiaa syötäviä kohtaan, ”Suu, ihmisen suu, se on hautausmaa”. Vai teemmekö asioita tottumuksesta, joka on toinen luontomme?

Kirjoitan usein suhteessa aiheeseen liittyvään tieteelliseen tai filosofiseen kirjallisuuteen, vaikka käsittelytapani onkin hyvin arkinen, konkreettinen ja ruumiillinen. Näytelmän Toinen luonto taustalla on nykyaikainen ja ikiaikainen eläin(oikeus)filosofinen keskustelu.

Kysymys toisten eläinten syömisen ja käyttämisen oikeutuksesta esiintyy länsimaisessa filosofiassa jo mm. Plutharkoksella. Lukijoille, joille eläinfilosofia on hyvin tuttu, saattaa näytelmäni näyttäytyä viittausten läpäisemältä. Esimerkiksi Derridan kohtaaminen kissan kanssa on saanut uudelleenluennan ja Leonardo da Vinciltä lainaan muuntaen lausetta ”ihmisen suu on eläinten hautausmaa”.

Pohdin näytelmässä suun ja syömisen etiikkaa, sitä mitä me pidämme syötävänä. Koska toislajisten syöminen on normina luonnollistettu, on vastapuheenvuorolle ominaista pyrkiä havahduttamaan kuulijansa tottumuksen pauloista. Tämän havainnon pohjalta päädyin työskentelemään juuri tottumuksen kanssa ja sananlasku ”tottumus on toinen luonto” asettui näytelmän ytimeen.

Olen työskennellyt aikoinani hetken aikaa maitotilalla, sillä halusin ymmärtää eläinteollisuuden arkipäivää käytännössä. Tuo kokemus todisti minulle tottumuksen voiman ja sen suojaavan vaikutuksen sekä julmuuden arkipäiväistymisen mekanismin.

”Sen sijaan että vain me katsoisimme niitä, nekin katsovat nyt meitä, odottaen reaktiotamme,” kirjoittaa filosofi Elisa Aaltola eläinten katseesta kohti ihmisiä. Näytelmässä Toinen luonto ajattelen ihmisen kykyä toimia välittämättä tästä toislajisten eläinten meihin kohdistuvasta ja velvoittavasta katseesta. Me olemme kyllä tietoisia meihin suuntautuvista odotuksista ja katseista, tekojen toiveesta, mutta silti me kykenemme jatkamaan tottumusten ja tavanomaiseksi kerrotun elämän viemänä.
 

Näytelmässäsi eläimillä on nimet. Se on minusta oikeus ja kohtuus. Haluatko sanoa tällä jotakin?

En halunnut kuvata ihmisyksilön moraalisia valintoja, vaan ihmislajin luonnollista kykyä moraaliin. Tästä syystä ihmiseläimet ovat lajinsa edustajia ja nimeän heidät ihmisroolinsa mukaan. Olen myös ajatellut ”ihmisiksi elämistä”, jonka vaade ohjaa usein tekojamme.

Näytelmän ”kauppias”, ”tarjoilija” tai ”vartija” vetäytyvät rooliensa taa ja puhuvat ja toimivat tuo ammatti verhonaan, he ovat ja toimivat tilanteissa ikään kuin ”viran puolesta”.

Näytelmässä esiintyvät lemmikkieläimet (rannalle saapuvaa vierasta koiraa lukuun ottamatta) tunnetaan nimeltä, sillä he eivät edusta kohtauksissa lajiansa, vaan itseään.
 

Ihmistä ärsyttää, kun luonto osaa jotain paremmin. Ärsyttää, kun kaikkea ei voi selittää eikä kommunikoida. Sinun näytelmässäsi kieli ilmenee paitsi puhuttuina sanoina, myös vaikenemisena, hiljaisuutena, linnun sirkutuksena, musiikkina… Mikä ilo sanattomuudesta voi olla?

Hiljaisuus, vaikeneminen ja kommunikointi sanojen tuolla puolen ovat minulle oleellisia kurottumisia kohti maailmaa, jonka keskiössä ei ole ihminen. Puhe on kanssaelämisen kerros, jolla aivan liian usein pyritään määrittämään ja ottamaan haltuun toiset ja koko elämisympäristö. Aktiivinen vaikeneminen on yksi tapa antaa tilaa muiden äänten tulla kuuluville.

Hiljaisuus on minulle tila olla ei-tietämisessä. Aktiivisesti ei-tietämisen tilaan etsiytymällä yritän lähestyä ympäristöni ei-inhimillisiä toimijoita ja käsittää kiistattoman yhteyteni heihin. En ole kiiltokuva, en irtileikattu saareke, vaan aina väistämättömästi osa yhteistä ympäristöä. Tämä kokemus vahvistaa ainakin minussa iloa.

Ja vielä on sanottava, että kirjoittaminen on minusta enemmän sukua hiljaisuudelle kuin millekään muulle. Kirjoittamisen ydin on minulle sanattomuudesssa ja sanattoman maailman tunnustelemisesta kirjoitetuin sanoin.
 

Näytelmäsi kauheus on yhtäpitävä todellisuuden kanssa. Ihmiskunnan suhtautuminen kanssaeläjiin on alistava, keinoina tappaminen, luonnon hävittäminen, toisten eliöiden elintilan kaventaminen. Sitä mitä ei voi kesyttää kuten koiran, on hävitettävä.                  

Tulee mieleen Stanislaw Jerzy Lecin aforismi, jossa pojat kivittävät sammakoita huvikseen, ja sammakot kuolevat tosissaan eivät huvikseen.

Onko näytelmäkirjailijan tehtävä havainnoida maailmaa ja kirjoittaa siltä pohjalta?

Uskon, että jokaisen taiteilijan on luotava oma tehtävänsä. Ja tuo tehtävä on usein sanallistamisen ulkopuolella, siksi siitä on niin hankala puhua. Maailman havainnointi on minulle sidoksissa maailmassa elämiseen: en pysty enkä halua irtautua omasta ajastani ja ympäristöstäni. Minusta on vapauttavaa ymmärtää olevansa aikansa lapsi ja myös aikansa vanki. Se, mitä on mahdollista nähdä, ajatella, havainnoida on sidoksissa tähän aikaan ja ympäröivään todellisuuteen, jonka osana elän.

Uskon taiteen kykyyn herättää empatiaa, joka on ihmisen kyvyistä mielestäni olennaisin. Ja uskon empatian johtavan moraaliseen pohdintaan ja jopa tekoihin.

Näytelmässä Toinen luonto tapahtuva deus ex machina -ratkaisu, jossa Walter Benjaminilta lainattu Ajanenkeli muuttaa ihmisten kulkusuunnan liukuhihnalla, ei ole kohtaloon tai ylempään voimaan uskova ratkaisu. Se on puhtaasta epätoivosta kumpuava väite toivon olemassaolosta: kulkusuuntaa on mahdollista muuttaa.

 

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonkaa haastatteli Sari Havukainen

 

Kuva Teatteri Viiruksen kantaesityksestä Den andra naturen. Esityksessä käytetään Sofia Aminoffin ruotsinnosta Pipsa Longan alkutekstistä. Valokuva: Mark Niskanen

Grymhet av gammal vana      Intevjun med Pipsa Lonka på svenska