Viime viikolla pääkaupunkiseudun teatterit sulkivat ovensa viranomaisten käskystä ensin kolmeksi viikoksi, sitten loppuvuodeksi. Tällä viikolla yhä useampi aluehallintovirasto on kieltänyt yleisötilaisuudet ja yleiset kokoukset. Muun muassa Vaasan (toistamiseen), Oulun, Imatran, Lappeenrannan, Kuopion, Kotkan ja Turun teatterit ovat joutuneet keskeyttämään kautensa. 

 

Olisiko nyt pakollisen aikalisän aikana aika tarkastella koko järjestelmää kriittisesti? Tampereella tehtiin selvitys tulevaisuuden teattereista, joka sai alkusysäyksensä Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin kiinteistöjen tulevista remonteista. Tämän viikon Toinen ääni -osiota varten haastattelin Sami Keski-Vähälää, joka peräänkuuluttaa uutta järjestelmää, joka huomioisi koneiston väliinputoajat, näytelmäkirjailijat. Huomenna kokoonnutaan ruutujen taakse kuuntelemaan New Theatre Helsinki -projektista, Se on nimenomaan monikulttuurisen esittävän taiteen tilan tarpeesta käynnistynyt hanke: suomalaiselle esittävien taiteiden kentälle on monikulttuuristen tekijöiden vaikea päästä.  

 

Kerätään voimia, ja mennään Hyden tavoin vauhdilla kevättä kohti!  

 

 

 

Lenni-Taattola kirjoittaa: “Laajemmassa ajallisessa viitekehyksessä voimme luottavaisesti olettaa, ennemmin tai myöhemmin nykyinen viruspandemia tulee laantumaan ja mahdollisesti katoamaan kokonaan. Mutta globaalit haasteet tulevat valitettavasti jatkumaan. Ilmastonmuutoksella tulee olemaan tulevaisuudessa vielä koronavirustakin suurempi vaikutus kokonaisten yhteiskuntien toimintaan. (…) Minkä kaltaisen esittävän taiteen olemassaolo on edelleen perustelua teatterin seinien sisäpuolella, mitkä sisällöt taas löytävät uudessa normaalissa merkityksensä niiden ulkopuolelta? Minkälainen on tulevaisuuden hybrid-teatteri, joka voi toteutua yhtäaikaisesti sekä samassa fyysisessä tilassa yleisön ja esiintyjien välisenä teatteritapahtumana, että lisätyn todellisuuden keinoin virtuaalisessa ympäristössä? Mitä nämä kehityskulut tarkoittavat teatterin fyysisten puitteiden, tuotantomallien tai toimenkuvien näkökulmista katsottuna?” 

 

Selvityksen myötä hybridisyys nousee tulevaisuuden teatterin yhdistäväksi teemaksi. Tulevaisuuden luovat esittävän taiteen tekijät yhdistämällä osaamistaan ja resurssejaan. Tämä edellyttää avoimuutta ja uteliaisuutta uusia työkulttuureja kohtaan, eri taiteenalojen samanaikaista vuoropuhelua ja uusien työkuvien kehittelyä.  

 

Lenni-Taattolan haastattelemat asiantuntijat ovat kokeneet, että suomalainen teatteriala on osoittanut “merkittävää solidaarisuutta sekä kykyä sopeutua jatkuvasti vaihtuviin tilanteisiin tekemällä tarvittaessa nopeastikin suuria tuotannollisia päätöksiä”. Mutta kuten Lenni-Taattola toteaa, seisovat laitosteattereiden rakenteet kapealla pohjalla. Ne – kuten myös nykyinen julkinen rahoitus – pohjautuvat massojen logiikalle, joka pandemian kaltaisessa maailmassa johtaa valtaviin sisäisiin kerrannaisvaikutuksiin.  

 

“Yksi tulevaisuuden näyttämötaiteen huippuosaamisen muodoista onkin osata ajatella esitysten merkityksiä samanaikaisesti sekä paikallisesta että globaalista näkökulmasta.” 

 

Tallenne Tulevaisuuden teatteri -webinaarista (30.11.2020) on katsottavissa täältä.  

 

 

 

 

Viime viikolla Sami Keski-Vähälän uusi näytelmä Nokia sai kantaesityksensä Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Tänään torstaina myös Varsinais-Suomen teatterit sulkevat ovensa. Keski-Vähälä on kirjoittanut näytelmiä ja käsikirjoituksia ja toimii Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry:n (Sunklo) puheenjohtajana. Yhdestoista hetki (2019), jonka hän kirjoitti Esa Leskisen kanssa, oli tänä vuonna Lea-palkintoehdokas.  

 

Tiistaina Keski-Vähälä kirjoitti omalle Facebook-sivulleen huomiota herättäneen kirjoituksen, jossa hän kuvaili monen näytelmäkirjailijan kokemaa ahdinkoa tämän pandemian aikana. Kun teatterien yleisömäärää rajoitetaan tai teatterit suljetaan, näytelmäkirjailijan tulot pienenevät tai katoavat. Sama työ täytyy kuitenkin tehdä. Eikä esityksiä ja ensi-iltoja ole pelkästään siirretty, niitä on myös kokonaan peruttu.

 

Näytelmäkirjailija on saattanut näin ollen menettää monen vuoden aikana tehdyn työn ansiot. Keski-Vähälä peräänkuulutti järjestelmän muutosta. Teatterit saavat lisää tukea, “mutta kukahan beilaisi näytelmäkirjailijan?” Tavoitin Keski-Vähälän kotoaan ja kysyin näytelmäkirjailijoiden toimeentulosta pandemian aikana ja miten järjestelmää voisi parantaa? 

 

Sami Keski-Vähälä: Nykyinen malli toimii niin, että teatteri tilaa näytelmän näytelmäkirjailijalta, josta maksaa tilausmaksuna keskimäärin 6 000 euroa, ja kirjailija alkaa kirjoittaa. Tilausmaksu ei ole palkkaa, joten siitä täytyy itse maksaa eläkemaksut ja tietenkin verot. Siitä jää siis käteen noin kolme tonnia, keskimäärin.

Työ saattaa kestää vuoden, joskus kaksi eikä takeita ole siitä, että teatteri ylipäätään esittää näytelmän. Nokiaa kirjoitin kaksi vuotta periodeittain. Kun teatteri päättää ottaa näytelmän ohjelmistoon, tehdään esityssopimus. Tällöin teatteri maksaa  ennakkoa tulevista lipputuloista, summa riippuu näyttämön koosta. Jotkut teatterit ovat myös alkaneet kieltäytyä ennakoiden maksusta. Näytelmäkirjailijat näin ollen kantavat lipputuloriskiä aina viimeiseen esitykseen saakka.  

 

Näytelmäkirjailijoille maksetaankin tekijänoikeuskorvausta eikä palkkaa. Kun työsuhdetta ei synny, meillä ei ole oikeutta sen tuomiin etuuksiin. Emme esimerkiksi pääse ansiosidonnaiselle tai sairauslomalle eivätkä tekijänoikeuskorvaukset kerrytä äitiyspäivärahaa. Joskus tilaus täyttäisi työsuhteen tunnusmerkit, mutta teatterinjohtajat, jotka ovat työsuhdetta tarjonneet ovat poikkeustapauksia. Eli kuten Paula Salminen kommentoi kirjoitustani: vaikka työ on tehty, tällaisessa tilanteessa suuri osa korvauksesta jää saamatta. Jokainen peruttu esitys on peruttu näytelmäkirjailijan palkka.

 

Meidän on saatava järjestelmämuutos.  

 

Suomen Teatterit ry:llä (Stefi) ja Sunklolla oli aikoinaan sopimus, jonka mukaan tilaussopimuksen minimimaksu oli 3500 euroa. Olemme vuosien varrella ehdottaneet Stefille erilaisia malleja parantaa näytelmäkirjailijan asemaa, mutta ilman tulosta. Emme saa edes tilausmaksun minimiä korotettua siihen, mitä tiedämme kirjailijoille oikeasti keskimäärin maksettavan. Vastaus on aina, ettei rahaa ole. Neuvotteluasema ei ole tasaveroinen ja siksi meitä voi kohdella näin. Vastassa on raskaasti julkisella rahalla tuettu ryhmä taidelaitoksia. Meitä täysin ammatikseen kirjoittavia näytelmäkirjailijoita on ehkä muutama jääkiekkojoukkueellinen emmekä me voi mennä lakkoon.

 

Me Sunklossa olemme säännöllisesti tehneet selvityksiä näytelmäkirjailijoiden tuloista. Niiden perusteella on vaikea käsittää, miten näytelmäkirjailijat elättävät itsensä. Vuonna 2017 45 % ilmoitti vuosituloikseen alle 10 000 euroa vuonna. Vastaus on, että eivät elätäkään. Paljon lahjakkaita ja koulutettuja kirjailijoita häviää alalta viimeistään keski-iässä. Nuoret näytelmäkirjailijat kärsivät tilanteesta eniten, koska ammattia ei pääse koskaan täysipainoisesti harjoittamaankaan. Tälle pitäisi jotain tehdä, jo valmiiksi huonosti toiminut järjestelmä ei kestä kriisejä.

 

Teattereita on tuettu pandemian vuoksi julkisin varoin. Näytelmäkirjailijat jäivät tämän tuen ulkopuolelle ja meidät ohjattiin hakemaan Taiteen edistämiskeskuksesta eli Taikesta muutaman tonnin ylimääräistä työskentelyapurahaa johonkin tulevaan hankkeeseen. 

Teimme selvityksen jäsentemme menetyksistä ja joidenkin kohdalla ne ovat n. 50 000 euroa – kirjoitusajan koko palkka. Aiheeseen liittynyt  eduskuntakysely ei johtanut mihinkään. Tilanteemme ei tullut ymmärretyksi. Nyt yleisömääriä on rajoitettu keväästä lähtien, ja tilanne on muuttunut  kestämättömäksi. Menetyksiä ei ole korvattu.

Kellä on nyt varaa muutaman kuukauden palkalla alkaa kirjoittaa uusia näytelmiä, jotka tulevat ohjelmistoon kenties 2023?

 

Jos verrataan muihin Pohjoismaihin, niin esimerkiksi Ruotsissa on käytössä minimijärjestelmä, jossa kirjailijan tehdessä sopimuksen teatterin kanssa kirjailija saa noin 21 500 euron takuusumman, jolla hän jo myy esitysoikeutta osaan esityksistä. Näin riski jakautuu kirjailijan ja teatterin kesken. Hintalappu tämän kaltaiselle sopimiselle ei olisi kovinkaan suuri. Sillä parannettaisiin kirjailijan asemaa ja samalla estettäisiin nykyisen kaltainen katastrofi vaikkapa seuraavan pandemian tullessa. 

  

Hämmästelen, miksi muutos on niin mahdoton, ja haluaisin kysyä teattereilta: Onko todellakin kaikkien etu se, että näytelmäkirjailijoiden asema on näin tukala?