07.11.2019

Hanna uusi blogikuva

Tulevaisuus on nukketeatterin

Ihmisen on aika astua syrjään. Mihin kaikkeen nykynukketeatteri pystyykään. Se on ekokriisin ajan ja ekologisen jälleenrakennuksen taidetta, se on traumanjälkeistä taidetta, se on valtaa horjuttavaa taidetta. Meillä on kuvittelukykymme ja nuken tarjoama etäännytys antaa meille lisää rohkeutta. 

Ajattelen erilaisia tietämisen tapoja, ajattelen aistimuksellisuutta, tunteiden kokemista, ilmaisemista ja käsitteellistämistä. Ajattelen taide- ja taitokasvatusta ja nuken materiaalisuutta. Tätä kaikkea yritän pukea sanoiksi. Katsoin fasinoituneena, miten Sheffieldissä synnytettiin Piin elämän bengalintiikeriä nukketeatteriksi. Miten tuo tiikeri liikehti usean ihmisen liikuttamana. Tämä laji kysyy nöyryyttä ja egon asettamista syrjään. Materiaalisen ja immateriaalisen myötätunto muoto.

TIP-Festiin Turkuun. Kaivan uudelleen esiin Heinrich von Kleistin ajatukset nukketeatterista.
 

Taidetestaajille ja kulttuurikasvatuksen tasa-arvolle tulevaisuutta

Suomen Kulttuurirahasto kantaa syystä huolta Taidetestaajien jatkosta. Kulttuurirahaston, Svenskan Kulturfondenin ja Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton syksyllä 2017 käynnistynyt hanke on saattanut kahdeksasluokkalaisia taiteen ja kulttuurin pariin. 20 miljoonalla on huolehdittu taidekasvatuksen tasa-arvosta. Taidetestaajat on ollut menestystarina, joka nyt uhkaa loppua, kun valtio on laittanut rahoitusnyörinsä tiukoille. 3,3 miljoonalla eurolla hanke voisi jatkua.
 

Kun osaa katsoa lähelle, voi nähdä kauas

Kouvolan Teatterin johtajalla Tiina Luhtaniemellä oli näkökykyä tarinaan, jota ei ollut kerrottu teatteriksi. Kuusankosken paperitehtaalaisperheen tyttö halusi muuta kuin mitä tehdasyhteisö tarjosi, matka vei Posiolle ja maailmaan yrittäjäksi.

Eppu Nuotion kirjoittama Anu Pentik – nainen joka loi savesta maailman on koko ensemblen teos. Se on onnellisten tähtien alla syntynyt yhteisön voimaannuttamistarina. Tällaista kertomusta Kouvola ja kouvolalaiset (ja sen sisällä rakennemuutoksen kokeneet paperitehdasyhteisöt Kuusaa, Voikkaa ja Kymintehdas) tarvitsevat juuri nyt.

Esitys hengittää maagista realismia, käsiä, jotka tietävät ja ymmärtävät jo ennen kuin pää tietää. Se kertoo ihmisen kuvittelukyvyn, sitkeyden ja uskalluksen voimasta, hillittömästä toteutumisen tarpeesta. Teatterilla on laittaa peliin hienot näyttelijät Nina Petelius-Lehto ja Satu Lemola eri-ikäisiksi Anuiksi.

Kalle Ropponen luo maagisen visuaalis-tilallisen vastineen Anu Pentikin taiteelle ja elämäntarinalle. Siellä ovat taivas, kivet ja paratiisi, siellä kukkivat Pentikin jättiläiskukat. Siellä ovat paperikone 1 ja 2 ja paperi kuin kanvaasi tai äidin kankaat ja pieni tyttö tanssimassa paperikoneiden keskellä. Saven kesyttäminen toteutuu kankaan kanssa toteutettuna liikkeenä luoden mielikuvan saven sitkeydestä taiteilijan käsissä. Ja voi, miten epookki elää Sari Suomisen puvuissa, kankaiden kuoseissa.

Esitys ei jää junnaamaan sanoilla puhkiselittämiseen vaan luottaa mielen, muistin, kaipauksen, mielikuvittelun liikkeeseen. Muisti ei noudata kronologiaa, menneisyys 1940-luvun lapsuudesta nykyhetkeen piirtyy katkelmallisina muistikuvina. Kehyksessä on Anu Pentik, taiteilijana, joka on juuri saattanut näyttelynsä valmiiksi. Wäinö Aaltosen museossa avautuu Pentikin näyttely ensi vuonna.

Teatterilla on helmi!

Esitys laittoi liikkeelle keloja naisyrittäjyydestä, parisuhteista, riskinotosta, irtiotoista, kestävyydestä, elämänvoimasta ja ilosta! Naisen ei tarvitse olla kuollut päästäkseen näyttämölle. Aila Meriluoto, Katri Helena, Anna-Kaisa Saarinen, ja nyt Anu Pentik. (Kenet unohdan?) Näyttämöllä kerrottujen miesten tarinoiden rinnalla naisten lista on kuitenkin pelottavan lyhyt. 
 

Väliinputoajan häpeä ja voimattomuus

Lilla Teaternin Gunilla Hemmingin Äktenskapsgrejen (ohjaus Chris af Enehielm) on sukupolvitutkielma kolmesta naisesta. Komedian kaavussa tehdään raadollisia ja poliittisesti epäkorrekteja huomioita tässä liki bergmanilaisessa idyllissä. Kuvaavaa on, että tämän kesäkodin seiniä koristavat akvarellit – eikö juuri akvarelleissa ole keveätä läpikuultavuutta.

Tätä näennäisen valoisaa idylliä vasten otetaan kolmen sukupolven naisten elämät ja arvot suurennuslasin alle. Hintaa maksaa itseään toteuttaneen 1960-luvun tasa-arvofeministiäidin sivuun jäänyt tytär. Hän on se, joka kantaa häpeän: oman elämänsä sivustakatsoja on elänyt perheelleen ja tullut jätetyksi kolmikymmenvuotisen avioliiton päätteeksi.


Häpeän ja egon alasajamisen kautta valoon

Teatteri Avoimissa ovissa Eira Mollbergin Villahousuhäpeä (ohjaus Hanna Kirjavainen) menee autofiktiona naisen päihderiippuvuuden häpeällisiin pohjamutiin ja sieltä pois. Tässä selviytymistarinassa ei säästellä, mutta ei liioin mässäillä. Häpeä on niin paljon syvemmällä kuin lapsuuden villahousuissa. Se on taiteilijaisän iskostamaa mitättömyyttä, äidin lipumista masennukseen, veljen sairastumista, ylisukupolvista kuormaa, johon viimeisiä niittejä iskee Brita Kekkonen, jonka elämäkerran kirjoittajana Mollbergin on tarkoitus toimia. Hanke karahtaa julmasti kiville.

Kaksi näyttelijää ja naisten ortodoksikuoro, kuuliaisuustehtäviä porkkanankuorintaa ja liturgista valontäyteistä laulua. Minua tämä pohjamudan ja pyhän yhdistelmä puhutteli. Niin se tuntui puhuttelevan muitakin. Istun yleisössä, jossa osa on päihdekuntoutujia. Nyt miehiä. En varmasti ole ainoa, joka tietää, mitä tarkoittaa naisen alkoholismi ja miten maksakirroosi tappaa alle neli- ja viisikymppisen. Niin ne sanat. Ei niistä kaikkeen ole. Esitys menee sanojen taakse pyhään ja vertaisiin, krouvia huumoria unohtamatta. Rohkeata esitykseltä.    

Marraskuun lopussa Avoimissa ovissa on Häpeäfestivaali. Samoin teatteri kutsuu esimerkillään myös kansainvälistä Fair Saturday -festivaalia tekemään. Avoimet Ovet tarjoaa Villahousuhäpeän yhden esityksen päihdekuntoutujille joukkorahoituskampanjan turvin. 

Keskustelua taiteesta ja sivistyksestä

Runsaan viikon kuluttua tarjoutuu mahdollisuus keskusteluun

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät