21.03.2019
Tulevaisuusuhka numero yksi
En nyt kirjoita ilmastomuutoksesta. Kirjoitan Suomen rahapelimonopolista.
”Suomen rahapelipolitiikka on tullut tiensä päähän.”
”Veikkauksella on edessään vain huonoja vaihtoehtoja. Rahapelaaminen ei enää ole varmatuottoinen ja harmiton tapa rahoittaa hyviä asioita.”
”Edunsaajat ovat menetelleet tyhmästi, kun eivät ole vaatineet rahapelituottojen ohjaamista valtion budjettiin ajoissa. Kun tuotot vastaisuudessa vähenevät ja samaan aikaan on odotettavissa talouden taantuma, on valtionvarainministeriössä hyvin vaikeaa puolustaa edunsaajien nykyistä asemaa ja korvata niiden menetyksiä verovaroista.”
Ylläolevat katkelmat ovat Yhteiskuntapolitiikassa julkaistusta Pekka Sulkusen artikkelista Suomen rahapelisääntely on järjestettävä uudelleen.
Kirjoittaja ei ole kuka tahansa vaan sosiologian emeritusprofessori, joka on toiminut valtion rahapelimonopolin ja pelien haittoja arvioivan työryhmän puheenjohtajana. Hänen mukaansa järjestelmästä aiheutuu enemmän haittoja kuin hyötyä.
Skitsofreeninenhän järjestelmämme on. Yksi käsi kehottaa pelaamaan – tosin vastuullisesti. Toinen käsi sitten jakaa edunsaajille – taiteelle, tieteelle ja muille – yhteistä hyvää.
Tähän skitsofreniaan ja ongelmakäyttäjien ja vähävaraisten pelirahojen sampoon useimpien meidän toiminta-avustukset perustuvat. Me olemme niitä edunsaajia. Valtionbudjetissa opetus- ja kulttuuriministeriön taiteen ja kulttuurin osuudesta noin puolet rahoitetaan rahapelitoiminnan tuotolla. NOIN PUOLET! Ja tästäkin osuudesta rahoitetaan myös lakisääteisiä menoja.
Ei Suomessa enää ole yhtenäistä Lotto-kansaa. Ihmisethän voivat pelata mitä tahansa pelejä, yhä enemmän ulkomaisia. Rahaa on todennäköisesti entistä vähemmän jaossa, vaikka järjestelmä säilyisikin.
Taidetta ja kulttuuria tulee rahoittaa kokonaisuudessaan verovaroin tai ainakin ensi hätiin siirtää lakisääteiset menot budjetin puolelle. Taide- ja kulttuuripolitiikan tavoite numero yksi? Tästä meidän pitäisi käydä keskustelua. Mitä puolueissa tästä asiasta ajatellaan? Mitä eduskuntavaaliehdokkaat? Mitä opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet?
Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustekoja, please!
TINFOn tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskyselyn ensimmäinen ulostulo nosti esiin ilmeisimmät ongelmat. Viesti oli selvä. Tasa-arvoon on matkaa! Kun jatkamme vastausten perkuuta, ongelmat monimutkaistuvat ja monisyistyvät.
Jo nyt puolitiessä kannan huolta toimeenpanosta ja teoista. Pahinta on, jos käy niin että saatiin yksi selvitys aikaiseksi, taas saatiin faktaa siitä, mikä kaikki kaipaa korjausta ja sitten kaikki jää silleen. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskyselymme arvo punnitaan tekoina.
Tässä jo yksityisajattelen vapaalla pudotuksella. Tasa-arvoa edistetään parhaiten julkista rahoitusta parantamalla. Rahoitukseen, rakenteisiin ja toimintakulttuuriin tarvitaan parannuksia ja tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustietoisia linjauksia. Paljon, paljon huomiota intersektionaaliseen tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Meidänkin kentillämme on kyse eri yhteiskunnallisten erojen ja erontekojen yhteisvaikutuksista, jotka pitää ottaa huomioon.
Kaikilta toimijoilta on vaadittava jatkuvaa, tavoitteellista tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä. Aivan kuten ekologisen tietoisuuden myös tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tulee lävistää kaikki suunnittelu ja toiminta. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustietoisuus on otettava toiminnan ja talouden suunnittelun ytimeen. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyön toteutumista ja tuloksellisuutta on valvottava. Tieto- ja osaamisvajetta pitää vähentää.
Tarvitaan koulutusta, tarvitaan ennaltaehkäisyä. Tarvitaan läpinäkyvämpää rekrytointi- ja palkkapolitiikkaa, ehkä mahdollisia kiintiöitäkin. Millainen on eri sukupuolten, erityisryhmien ja ulkomaalaistaustaisten edustus teattereiden luottamuselimissä, johdossa, keskijohdossa, alan organisaatioissa. Millainen on edustus ohjelmistoissa, tekijöissä…
Jos on olemassa ekosertifikaatti, miksei olisi myös tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussertifikaatti? Tai ainakin palkinto, niiden näkyväksi tekeminen ja tunnustuksen antaminen niille, jotka alalla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä tekevät.
Pitkäaikaiset turhaumat ja kupit nurin
Kansainvälisen liikkuvuuden rahoituksen ja rakenteiden suhteenhan on käynyt juuri niin, että dataa ja toimenpide-ehdotuksia kyllä riittää, mutta mikään ei tunnu johtavan tekoihin. Meidän taiteenalamme tiedotuskeskuksissa työskentelevien hihat palavat ja kuppi menee nurin pitkäaikaisesta turhautumasta. Toki kiitos kansainvälisen liikkuvuuden kehittämishankerahoituksesta, okm!
”Teatteri on suurempi kotimaa kuin se maa, jossa asumme.”
Maailman teatteripäivän 27.3. julistuksen kirjoittaja on kuubalainen ohjaaja, näytelmäkirjailija ja Argos Teatterin johtaja Carlos Celdrán. Sari Havukaisen tekemä Celdránin haastattelu kannattaa lukea. Minulle se toimii terveellisenä suhteuttajana ja muistuttajan ylirajaisuudesta (transnationaalisuudesta), yhteistyöstä, dialogista. Celdránin sanoin: ”Teatteri on suurempi kotimaa kuin se maa, jossa asumme.”
Carlos Celdránin taiteilijaeetos velvoittaa: ”--mielikuvitus on etuoikeus, joka on vain harvoille suotu, ja että tätä etuoikeutta pitää puolustaa. Nämä kanssani työskentelevät ovat tiedostaneet tämän, mikä ei tarkoita, etteivätkö hekin joka päivä tee mittavia uhrauksia saadakseen toimia taiteilijoina. Se, että saa toimia teatterintekijänä, missä tahansa, on ylellisyyttä, vapaus ja etuoikeus, jonka eteen on tehtävä uhrauksia.”
Patriarkaattia nujertamaan
Tasa-arvon päivän jälkeen Maailman teatteripäivän juhlintamme Lavaklubilla jatkaa enemmän kuin hyvin tasa-arvon tematiikkaamme. Vieraaksemme saapuu Sivan Ben Yishai ja hänen näytelmänsä Daddy loves you esitetään lukuteatteriesityksensä (ohjaus Piia Peltola, käännös Sinna Virtanen, Lavalla: Julia Lappalainen ja Sinna Virtanen). Ben Yishaita haastattelee Martina Marti ja yhteistä keskustelua vetää David Kozma.
Ohjeista ja toistoista
Kuka meitä ohjeistaa, kuka saa ohjeistaa, miten ohjeet ymmärretään ja väärinymmärretään, miten näyttämöohjeita tulkitaan, kuka niitä antaa? Onko parenteeseilla valtaa? Ollaanko elämässä ja teatterissa pakkotoiston vallassa? Vapauttaisiko leikki ja leikittely?
Katariina Nummisen ja työryhmän Rakkaus ja toisto leikittelee ja tekee esityskokeita.
Pohdintani eivät millään tavoin vastaa esityksen leikittelevää elettä ja äänensävyä, mutta niin vain kävi, että tämä esityskoe ja -leikki sai minut tällaisten vakavien kysymysten äärelle – ja minusta hyvä niin. Sellainen katsoja minä olen: aika lailla tosikko. Kukin omalla tavallaan ja omien mielteidensä varassa.
Esityksen yhdeksi materiaaliksi oli otettu Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi. Mikä veto, ottaa lajihämmentäjän ja lokeroimattoman vapaasti liikkuvan Mannerin teksti, joka on yhdeltä osaltaan kielipeliä ja nonsensea. Melkoinen klassikon uudelleenlataus. Mieleen muistui Nummisen Drama reloaded: Yerma, jossa Lorcan klassikkotekstiä ladattiin uudelleen.
Yhden katsomis- ja pohtimisohjeen Katariina Numminen antoi tunteensiirrosta, transferenssistä. Miten se menee teatterissa, onko esityksen teko kollektiivista tunteensiirtoa, jossa esiintyjät tiedostamattaan elävät ja ilmentävät ohjaajaa ja ryhmään kohtaan toiveita ja tunneasenteita. Mistä käsin esityskollektiivia hallitaan? Näen Rakkauden ja toiston yrityksenä purkaa kaikenlaisia projektioita ja rakentaa dialogista vastavuoroisuutta.
Yksinkertainen havainto ylitse muiden. Varmaan monille itsestäänselvyys, mutta puen sen silti sanoiksi: Katariina Numminen on minimalisti ja esittävän taiteen käsitetaiteilija. Miten niin. Siten niin, että Numminen pistää minut katsojana miettimään omia käsityksiäni esityksestä ja esittämisestä.
Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehdessä on mainio Katariina Nummisen haastattelu.
Vaurioteatteri iskee sisäilma- ja luottamusongelmiin
Kirjoitan tätä samalla, kun kuuntelen alueuutisia. Joensuun Enossa koulu menee sisäilmalakkoon. ”Meitä ei ole kuunneltu, tämä on viimeinen keino, ongelmaa on vähätelty…” Inarissa koulu ratkaisi ongelmat ulkokoululla.
Toivottomia ja turhauttavia sisäilmakamppailukokemuksia kuullaan tuon tuosta. Tähän helvetilliseen kierteeseen tarttuu Vaurioteatteri.
Vaurioteatterin esityksessä Home Sweet Home koti ei ole houm vain todella se makeanhakuinen homepesä Kämpät-Hämeen maakunnassa ja sisäilmastokriisikunnassa Kiemingissä. Terävää, groteskia sisäilmapoliittista satiiria. Notkeanräävittömällä ja älykkäällä esittämisellä, pienin ja kevein keinoin. Eläköön vanha kunnon piirtoheitin projisointivälineenä.
Vaurioteatteri on Jonnakaisa Riston, Henna Sormusen ja Juuso Timosen perustama ammattiteatteriryhmä, ryhmän omin sanoin ”omaesteettinen ja villi, taiteen rajoja rikkova ensemble, joka ampuu sisältö edellä monitaiteelliseen ilmaisuun!”
Toivon Vaurioteatterin groteskeille klovnihahmoille – Jyrkille ja hänen uskolliselle apurilleen Ompulle – pitkää ikää ja jälleennäkemisen iloja erilaisten yleisöjen kanssa ja uusia tulemisia. Ei kai tämä tähän lopu!