Työharjoittelussa

Kolmen kuukauden harjoittelujakson aikana olen ainakin läpilukenut tilastokirjan, täydentänyt ILONA-tietokantaa, tutkinut tilastoista teatterintekijöiden sukupuolijakaumaa, ja huomannut esimerkiksi, että naisten tekijyys loistaa yhä pääasiassa pienillä näyttämöillä. Olen lukenut näytelmiä (myös ruotsiksi: du hörde mig rätt!) ja kirjoittanut synopsiksia, olen etsinyt tietoja näytelmistä, selannut näytäntökauden 2017-18 käsiohjelmia, etsinyt kesäteattereiden ensi-iltatietoja ja vos-teattereiden syksyn ensi-iltoja ja päivittänyt ne TINFO-nettisivuille, jonka jälkeen olen käynyt poistamassa epähuomiossa tuplasti ja triplasti lisäämäni ensi-illat.

Olen noutanut Teatterikesän Future is Present -ohjelmaan saapuneita kutsuvieraita lentokentältä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi ja tavannut pari upeaa teatterintekijää Perusta ja Islannista. Noutotoimenpiteissä pitelin noudettavien nimillä varustettuja lappuja ja tunsin olevani harjoittelijaidentiteetin ytimessä.

Lisäksi opin pyörittämään välttävästi Exceliä (!!!) ja vihdoin joitakin näppäimistön pikakomentoja, sekä pääsin yli sähköposteihin liittyvästä kammosta, koska, no, onhan se kivampi lähettää viereiseen huoneeseen sähköposti aiheella ”mitämäteenmitämäteen_osa123”, kuin astua pois pöydän äärestä.

Kaiken kaikkiaan olen oppinut, että töissä voi olla hurjan hauskaa ja että osaan sellaistakin, mitä en odottanut osaavani. On ollut olo, että voin kysyä apua koska vain, eikä maailma kaadu, jos mokaa. (Tää on tärkee!) Luulen myös, ettei kukaan enää ota vakavasti väitteitä ”mä en oikeastaan juo kahvia”, koska mä juon ihan törkeitä määriä kahvia.

Kaiken kahvin kittaamisen ohessa on myös ollut oiva tilaisuus jauhaa esimerkiksi humanismin asemasta, sukupuolentutkimuksen muutoksista, feminismistä ja sen erilaisista suuntauksista, vähän kulttuurisesta omimisesta ja tietysti teatterista, siitä, kuka saa esittää ja ketä, ja kuka tämän kaiken määrittelee. Siitä, että ollaan niin tuomittuja omaan inhimilliseen inhimillisyyteemme. Sekä tietysti siitä, kuinka pelottavan helppoa passiivisuus on, ja kuinka tärkeää on uskaltaa olla eri mieltä, ja toisaalta kohdata ihmisiä, jotka katsovat asioita toisin, kuunnella ja tarkistaa omat mielipiteensä: Miksi olen tätä mieltä? Mistä tämä ajatus on tullut?

Nyt tiedän taas niin paljon enemmän, etten edes tiedä, mitä tiedän.

Kiitos ylenpalttisesti Hanna, Jenni, Mikko, Piia, Sari ja Hyde, ootte eri mainiota sakkii!

-Heidi

Heidi Näppilä opiskelee teatteritiedettä ja sukupuolentutkimusta Helsingin yliopistossa. Hän työskenteli TINFOssa kolme kuukautta korkeakouluharjoittelijana.

Kuva: Heidi Näppilä

Lue muut TINFO-blogissa julkaistut kirjoitukset