15.11.2018

Hanna blogikuva

Työn arki ratkaisee, eivät korupuheet

Se hetki on käsillä nyt. Kaksi kuukautta aikaa vaikuttaa. Kysely Valta, vastuu, vinoumat – tasa-arvo ja yhdenvertaisuus esittävissä taiteissa on auki! Vastaa vaikka heti tästä. Käytä elämästäsi 20-30 minuuttia oman ja yhteisen hyvän eteen. Toivon, että kyselyyn saadaan runsain mitoin vastauksia teatterin, tanssin ja sirkuksen alalla työskenteleviltä.

Siis vastaa sinä näyttelijä, tanssija, sirkustaiteilija, ohjaaja, koreografi, näytelmäkirjailija, dramaturgi, lavastaja, pukusuunnittelija, valo-, ääni-, videosuunnittelija, ompelija, puvustaja, valomies, äänimies, talonmies, puuseppä, kuiskaaja, kampaaja, tekninen johtaja, käyttöpäällikkö, myyntipäällikkö, teatterisihteeri, lipunmyyjä, tiedottaja, tuottaja, päällikkö, johtaja – minkä tahansa ammattinimikkeen alla toimiva.

Vastaa siis sinä, joka olet vakihommissa, pätkätöissä, sirpalekeikkailija, apurahahommissa, työtön, toiminimiyrittäjä, itsensätyöllistäjä… yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa tarkastellaan kyselyssä monista näkökulmista. Kyselyn tuottama tieto kääntyy moniksi ääniksi vain vastaajien kautta. Kyselyyn on mahdollista vastata suomeksi, ruotsiksi, englanniksi.

Jotta vinoutumat ja vääristymät saadaan korjatuksi, tarvitaan tietoa siitä, miten teatterin, tanssin ja sirkuksen alalla erilaisissa asemissa ja työtehtävissä toimivien tasa-arvo ja yhdenvertaisuus oikeasti toteutuvat tai jäävät toteutumatta työn arjessa ja käytännöissä. Tulemme tekemään kaikkemme, että kyselyn tulokset eivät jää pöytälaatikkoon.

Edellytämme kyselyn tulosten pohjalta toimenpiteitä, väärinkäytösten näkyväksi tekemistä, parannuksia, asenteiden ja toimintatapojen muutoksia – toki nostamme esiin esimerkkejä hyvin toimivista käytännöistä. Sanoista teoiksi.

Lainsäädäntö, esimerkiksi yhdenvertaisuuslaki ja tasa-arvolaki, määrittelevät sen, mikä lain mukaan on kiellettyä tai hyväksyttyä tai mitä ovat työnantajan velvoitteet. Mutta eivät tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ole vain jotain, johon lainsäädäntö velvoittaa. Pitää päästä edemmäs, arvoilmastoon, sokeisiin pisteisiin, katvealueille, vaikenemisen kulttuuriin. Itsetutkiskelun paikka itselle, jokaiselle!
 

Tilastot, raportointimopot ja kohtuullisuudet

Tapasimme TINFOssa valtionosuusjärjestelmän piiriin kuuluvien tanssin tuotantokeskusten ja ryhmien edustajia tilastokysymysten äärellä. Aina pitäisi jakaa ymmärrystä ja keskustella asioista kasvokkain.  Etsimme nykyistä paremmin toimivia ratkaisuja tanssin kenttää hiertäviin ongelmiin. Juurisyyt tilasto-ongelmiin piilevät tanssin kentän (vos) toimintaideologioissa ja tuotantorakenteissa, jotka poikkeavat melkoisesti vos-kaupunginteattereista ja vos-ryhmämuotoisista muista toimijoista. Tilastointikriteerit ovat instituutiovetoisia. Kohtuullista on, että tilastointi tunnistaa entistä paremmin ja tuo näkyviin myös uudenlaisten taiteellis-tuotannollisten rakenteiden ominaislaatua.

Pystyimme tapaamisessa löytämään ratkaisuja ja selkiyttämään kriteeristöjä koskien esimerkiksi tilausnäytäntöjä, myytyjä ja ilmaislippuja jne. jne. Lähitulevaisuudessa tästä yksityiskohtaisemmin. Kiitokset osallistujille.

Zodiakin Ari Tenhula nosti esiin tärkeän periaatteellis-poliittisen kysymyksen hallinnasta ja raportoinnista. Tehokkuus-, tuottavuus- ja vaikuttavuusajattelu on tuonut taiteen ja kulttuurin alan toimijoille yhä lisääntyvät raportointivaateet. Tämä tarkoittaa raadollisesti sitä, että raportointiin käytettävä aika lisääntyy. Eettisesti ja ekologisesti kestävä ei ole tilanne, jossa yhteisöiltä edellytetään monivuotisia strategisia suunnitelmia tilanteessa, jossa kehittämiseen ei ole lisäresursseja tiedossa.

Kohtuullisuusajattelu on syytä pitää mielessä myös tilastoinnissa, ettei tilastointimopokaan karkaa käsistä. Voidaan aiheellisesti kysyä, mihin me toistaiseksi tarvitsemme esimerkiksi yleisötyön hienojakoista luokittelua tilanteessa, jossa laadullista arviointia ei rahoittajan taholta tehdä. Tätäkin keskustelua tulee jatkaa.
 

Homoäiti “muiden määrittelemässä tilassa” 

Miten tosi tunkeutuu teatteriin? Pohdin autenttisuutta, tunnustuksellista autofiktiota, omaa minää materiaalina. Homoäiti laittaa tällaiset ajatuskelat liikkeelle. Sen kautta tosi tunkeutuu näyttämölle taiteena. Henkilökohtaisista rakennusaineista syntyy esitys täynnä ruumiintuntoja. Tarvitaan muutamia mikrofoneja, hiekkalaatikko, ksylofoni, metronomeja.

Näytelmäkirjailija-ohjaaja Heini Junkkaalan megalomaaninen proosamateriaali on kääntynyt näyttämötapahtumaksi, Junkkaalan ja näyttelijä Kaija Küttnerin yhteistekijyydellä.

Homoäiti väistää henkilökohtaisen vaivaannuttavan karikot, privaatin tahmean julkituonnin. Homoäiti ei ole vain muille lajitovereille ja kokemusasiantuntijoille. Nautinto ei synny vain samaistumisesta vaan kompositiosta. Siksi, että Junkkaala on hieno näytelmäkirjailija ja Küttner hieno näyttelijä/esiintyjä. Homoäiti luo irtonaisen tapahtumallisuuden, vähän kuin jammaillen, näytelmäkirjailija ja näyttelijä vuorovaikutuksessa toisiinsa Lista-esityksen tiloissa, jotka muut ovat määritelleet. Miten lapsiarjen äitiyden tilakokemusta voisi paremmin tilallistaa.

Homoäidissä toteutuu se, mistä Pauliina Hulkko kirjoittaa väitöskirjassaan dramaturgisesta ohjaajuudesta, materiaalisuudesta, äänen teatterin mahdollisuuksista. Näyttelijän äänestä, koko rekisteristä, ääni  e t ä ä n n y t t ä ä,  ryt-mit-tää, kommentoi, välittää ajan pitkän tai lyhyen kulun ja tietenkin runsauden sarven tunteita ja tuntemuksia. Küttner ja Junkkaala tekevät livekuunnelmaa, soundscape on itse tehty, mikrofoneilla vahvistettu. Siinä on tunto.

Ääni välittää ajan kulumisen kokemuksen, mikrohetkistä ihmisen ajallisuuteen. Äitiydestä se laajenee sukupolvien ketjuun, syntymään, kuolemaan, jatkuvuuteen. Homoäiti luo eksistenssikokemuksen.
 

Ei mitään pelättävää marraskuun pimeässä

”När broarna brister / Man faller I vattnet (---) Vi drunknade inte / Ingenting att vara rädd.” (---) “Vattnet bär mig”. Marraskuun pimeydessä kävelen DuvTeaternin esityskokonaisuudesta kevein askelin. Ilta on ollut täynnä esittämisen iloa, jaettua näyttämöllä oloa, kiehtovaa kollektiivista liikettä, rytmiä, ääntä ja tunnetta. Näyttelijöiden esityksellistetyt unelmat työstä laittoivat miettimään merkityksellistä työtä ja työn tekemisen mikroliikkeitä. Työ koostuu kehoruumiin liikkeistä, siinä sisäinen liikehdintä! Sen näyttelijät näyttävät! Ja työn tarinat etenevät vaikka mihin. Täällä on Tsehov-twistiä, wilsonmaista minimalismia.

Lohtu tulee näyttelijöiden runokokoelman Den brinnande vargen samannimiseen esitykseen tehdyistä teksteistä, joita on nyt sävelletty naiskuoroteoksiksi osaksi tätä uutta Sagor och sånger -iltamaa. Ne iskevät olemassaoloon. Kuoroteosten lyriikasta ja äänisoinneista välittyy vahva usko elämän kantokykyyn, selviämiseen. Me emme huku, ei mitään pelättävää, vesi kantaa. 
 

Kuolema työssä

Marras. Kuolemaa tekevä ihminen, vainaja. Suomalaisissa kansanuskomuksissa martaat ovat myös kuoleman ennusmerkkejä. Ja meillä on kuoleman kuukausi ja meillä on marraskesi.

Suomi on yksi Euroopan ikääntyvimmistä maista. Maata meillä riittää, myös hautausmaiksi. Tällaisesta arkisesta havainnosta, Lappeenrannan hautausmaista, lähti liikkeelle Semion Aleksandrovskyn ja Ksenia Peretrukhinan Pop up -teatterin rituaaliesitys ja esitysinstallaatio Death at Work Baltic Circle -festivaalilla. 

Kohtaan ensin tuoleista, pöydistä ja kanervista tehdyn korkealle kohoavan installaation. Kuin kirkon kuori, ja alttari. Sen takana vielä sähköurut. Tila virittää. Tausta-animaatiossa alkaa elää ihmiskunnan kulkue, kuoleman kulkue, säätyläisväestöä: onko luurangoilla eroa? Teokseen jää läsnä pipopäinen luurankohahmo. Esityksen kuluessa ”katedraali” puretaan, laskeudutaan korkeuksista arkeen, hautajaisrituaalien kautta kotoisasti istuksimaan ja jutustelemaan kuin keittiön pöydän ääreen.

Tuolit, pöydät ja kanervat esiintyvät. Esitys päättyy siihen, että esiintyjät kantavat kaksitoista tuolia näyttämölle, asettavat niille kanervat ja jokainen tuoli saa äärelleen kuolleen puun. Niiden esiintyminen konkretisoi sen, mistä on kyse. Arkipäiväistää kuolema työn konkretiaksi. Astua korkeuksista alas arkeen ja purkaa kaikenlaisia hierarkioita.

Äänen saavat kuolemantyöläiset, näiden ”löydettyjen ihmisten” asiantuntemus ja materiaalisuus: suntio/hautaustoimiston työntekijä, kanttori, pappi, haudankaivaja. Nämä kiintoisat ihmiset ”näyttäytyvät” meille työnsä kautta, kertovat itsestään ja työstään, mutta muotoillen ja muodossa.
 

Perustukset järkkyvät

Kyllä nyt kuolemaa ja järistystä riittää. Nätyn Peruskivissä rautatieasemalle tehdyssä iskussa kuolee ihmisiä. Nämä kuolleet ovat läsnä, vähän kuin Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla tai Pipsa Longan/Maarit Ruikan Lauluja harmaan meren laidalta -teoksessa. Pulun siiven lehahdus, kuin koston enkelin siivenisku. Peruskivien koko äänimaailma (hieno taiteellinen lopputyö!) luo poliittis-eksistentiaaliset mittasuhteet. Iskua vasten eri sukupolvien ihmisten elämät näyttäytyvät sarjalta väistöliikkeitä.

Walter Benjamin on kirjoittanut siitä, miten sukupolville annetaan ”heikko messiaaninen voima”. Jokaisen sukupolven on oltava tästä voimasta vastuussa menneisyydelle. Kuka oikeasti kohtaa nykypäivän ja tulevaisuuden? 

Heiner Müller on pohtinut jotenkin siihen tapaan, että historia ja politiikka torjuvat kuolevaisuuden, taide sen sijaan on syvästi juurtunut kommunikaatioon kuoleman ja kuolleiden kanssa. Kulttuuria on se, että kuolleet saavat paikkansa.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät