Uladzimir Ushakou: Muutin Helsinkiin maaliskuun alussa, joten meneillään on elämässä ja työn kannalta uusi vaihe.  

 

Perustin Valkovenäläisen modernin taiteen teatterin vuonna 2004 Minskiin. Väittäisin, että jokainen näyttelijä ja ohjaaja unelmoi omasta teatteristaan. Siitä, että saa valita aiheen, teoksen ja roolituksen itse. Näyttelijänä on riippuvainen toisista, mutta ei teatterin taiteellisena johtajanakaan voi tehdä mitä haluaa, kun häntä ohjaavat tuotannolliset ja hallinnolliset vaatimukset.  Ne voivat tukahduttaa hänen unelmansa hetkellä millä hyvänsä. Itse halusin saada lisää vapautta taiteelliseen työhöni, halusin seisoa omillani, ja ennen kaikkea haluisin olla riippumaton yksityisten ja valtiollisten tahojen vaikutuksesta.  

 

Näyttelijänä olen koomikko. Rakastan hauskuutta, vitsejä, enkä usko, että moderni ihminen pystyy elämään ilman huumorintajua tässä vaikeassa ajassa. Esitin ja ohjasin komedioita, ja olin melko epäpoliittinen. Maailman tilanne, etenkin naapurimaidemme Ukrainan ja Venäjän väillä huononi dramaattisesti vuonna 2014, ja siitä lähtien nämä kriisit ovat vaikuttaneet myös valkovenäläiseen yhteiskuntaan. En enää voinut pysyä hiljaa, ja aloin yhä aktiivisemmin ottaa kantaa, ilmaista mielipiteitäni oikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnasta. Teatterini ryhtyi esittämään yhä enemmän teoksia, jotka käsittelivät nyky-yhteiskuntaa ja -politiikkaa.  

Vuonna 2018 ohjasin venäläisen näytelmäkirjailijan Jevgeni Švartsin (1896-1958) totalitaristista diktatuuria ivaavan Lohikäärme-näytelmän (1944, suomentanut Annikki Laaksi, 1967). Esitys herätti yleisössä vastakaikua, vaikka vaimoni ja tuttavani kysyivät, miksi halusin ottaa näytelmän ohjelmistoon, kun viranomaiset kerta sen johdosta tulevat sulkemaan teatterin ja mahdollisesti pidättämään sinut. Ajattelin kuitenkin, että itselleni sen ohjaajana näytelmä on tärkeä eräänlaisena kannanottona. Seuraavaksi ohjasin liettualaisen näytelmäkirjailijan Mindaugas Nastaravičiuksen (s. 1984) näytelmän Demokratija (2014, suom. ’Demokratia’) sekä marraskuussa 2020 Shakespearen Richard III, jota tosin esitimme vain kerran, minkä jälkeen sen esittäminen kiellettiin. Harjoitellessamme valkovenäläisen näytelmäkirjailija Sasha Filipenkon (s. 1984) näytelmää Бывший сын (2014, suom. ’Entinen poika’), viranomaiset varoittivat, että jos esitämme sitä yleisölle, he pidättävät sekä näyttelijät että yleisön.  

 

Kun vallankumous alkoi Valko-Venäjällä elokuussa 2020, oli hyvin vaikeaa saada lupia mitä tahansa esitystä varten, ja monesti vastaukset hakemuksiimme saatiin vasta viime hetkellä, jolloin viranomaiset olettivat, ettemme enää saa yleisöä esityksiimme. Mutta yleisömme saapui aina esityksiin, ja näin jatkoimme taistelua. Tammikuun 5. päivänä 2021 yleisö saapui esitykseen, mutta palokunta kielisi meitä esittämästä antamatta kuitenkaan selitystä kiellolle. Yleisö oli tästä raivoissaan, eivätkä katsojat pyytäneet rahojaan takaisin, vaan pitivät lippunsa tulevaisuutta varten ja näin osoittivat tukevansa meitä. Seuraavana päivänä viranomaiset sulkivat teatterimme. Se on yhä suljettuna.  

Viranomaisten suljettua teatterimme, halusin yhä kovasti päästä esittämään Filipenkon näytelmän. Minskissä se ei ollut mahdollista, mutta Kiovassa oli, joten keräsin uuden työryhmän valkovenäläisistä ja ukrainalaisista näyttelijöistä, ja toukokuun 20. päivä 2021 esitys sai ensi-iltansa Ukrainan kansallisessa Alexander Dovzhenko -keskuksessa Kiovassa ja striimattiin. Asuin 11 kuukautta Ukrainassa, perustin Valkovenäläisen Teatterin Kiovaan ja ohjasin sinne kolme ensi-iltaa.  

 

Olen sotilasperheestä, joka muutti lapsuudessani Siperiasta Kazakstaniin, Irkutskista Moskovaan, ja sieltä Valko-Venäjälle. Opiskelin näyttelijäksi Taškentissä, Uzbekistanissa 1980-luvulla, ja muutin 1990-luvun alussa takaisin Valko-Venäjälle. Vaikka olen elänyt, opiskellut ja tehnyt työtä eri puolilla Venäjän federaatiota, pidän Venäjää hyökkääjänä ja terroristivaltiona. Tämä hyökkäyssota on ukrainalaisten kansanmurha, ja kaikkien diktatuurien on vastattava verisistä rikoksistaan. Venäjän hyökättyä Ukrainaan jouduin jälleen pakenemaan, tällä kertaa Suomeen.  

 

Useimmat valkovenäläiset, kuten myös tietyillä ukrainalaisilla alueilla asuvat ukrainalaiset puhuivat venäjää ennen sodan alkua. Nyt tilanne on muuttumassa paljonkin. Valkovenäläiset haluavat jälleen oppia omaa kieltään, jonka aikanaan Neuvostoliiton viranomaiset ja nyt Lukashenkan hallitus olivat kieltäneet. Omasta mielestäni kansakunnan vapaus ja kulttuuri alkavat omasta kielestä.  

Suomalainen teatteri on hyvin erilaista kuin ukrainalainen, valkovenäläinen tai venäläinen teatteri, ja se poikkeaa jopa Baltian maissa tehtävästä teatterista. Pystyn tietenkin vain vertailemaan teattereita, joita tunnen. Mielestäni suomalaisessa teatterissa on erittäin ammattitaitoisia ohjaajia ja näyttelijöitä, puhumattakaan ammattitaitoisesta suunnittelevasta ja teknisestä henkilökunnasta. Suomalainen teatteri näyttää kuitenkin seuraavan turvallista polkua, säilöen perinteitä ja suomalaista mentaliteettia. En tiedä onko tämä hyvä tai huono juttu.

 

Joskus minusta tuntuu esityksissä kuin elämä hidastuisi ja siitä tulisi tylsää, ja joskus yksityiskohdat, joita suomalaiset ohjaajat rakastavat, luovat esitykseen aivan erityistä viehätystä ja kiehtovuutta. Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuu nyt tosi paljon muutoksia eikä teatterinkaan pidä jäädä paikoilleen. Suomalaiset yleisöt ovat avoimia ja todella vastaanottavaisia, he ansaitsevat aktiivista ja mielenkiintoista teatteria.  

On todella harvinaista, että ulkomaalainen ohjaa suomalaisessa teatterissa. Mikäli teattereilla olisi avoimemmat ovet teattereihinsa, ne saattaisivat myös houkutella yleisöjä, jotka niiden katsomoihin harvemmin löytävät. Suomi on nykyään monikansallinen perhe. Näin yleisesti voisin sanoa, että suomalaisella teatterilla on ihana menneisyys ja mahtava tulevaisuus. Olen iloinen voidessani sitoa elämääni nyt Suomeen, on kuin minulla olisi uusi vaihe työelämässäni. Kokemukseni Kiovassa ja Helsingissä auttavat minua ymmärtämään itseäni sekä maita, joissa elän ja muutun. Minulla on useita ideoita ja ehdotuksia, joita haluaisin toteuttaa suomalaisissa teattereissa. Tutustun eri teattereihin, ja haluan myös tutustua yhä laajempaan tekijäkuntaan. Haluan ohjata esityksiä, jotka ovat yllätyksellisiä ja kiinnostavia suomalaiselle yleisölle.  

 

Minulla on tällä hetkellä kolme unelmaa. Haluan ohjata Bertolt Brechtin näytelmän Pakolaiskeskusteluja (suomeksi 1976, Elvi Sinervo ja Turo Unho), joka sijoittuu Helsingin asemaravintolaan vuonna 1941, tai näytelmän, joka perustuu tämän teoksen motiiveihin ja käsittelisi siirtolaisuutta. Kolmas unelmani on järjestää ukrainalaisten teattereiden festivaali Helsinkiin tai johonkin toiseen suomalaiseen kaupunkiin. Venäläistä teatteria tunnetaan täällä hyvin, mutta ukrainalaista ei. Olen toiminut teatterinjohtajana 17 vuotta, ja haluaisin luoda oman vallankumouksellisten ajatusten teatterini tänne. Tulen tekemään kaikkeni, jotta kaikki mahdolliset ja mahdottomat ideani toteutuisivat. 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

 

Antti-Juhani Manninen, mitä kuuluu?

Ville Kurki, mitä kuuluu?

David Kozma, mitä kuuluu? 

Minerva Kautto, mitä kuuluu?

Nina Dahl-Tallgren, vad hörs?

Marouf Majidi, mitä kuuluu?

Sebastian Da Costa, mitä kuuluu?

Tinja Salmi, mitä kuuluu?

Aune Kallinen, mitä kuuluu?

Niina Aho, mitä kuuluu?

Samee Haapa, mitä kuuluu?

Laura Eklund Nhaga, mitä kuuluu?