17.05.2018

Razgovori_Maksim

Umpihangesta: Pietarin sydämessä

”Pitäisikö minun tietää jotain tulevasta esityksestä”, kysyn iltapäivällä ohjaaja Boris Pavlovitshilta.”Ei, pidät vain silmät ja sydämen auki”, kuuluu vastaus. ”Entä mieli?”, yritän nokkelasti lisätä. ”Me huolehdimme sen avaamisesta.”

Saavun Moika-kanaalin varrella sijaitsevan vanhan kerrostalon ulkoportille, josta minut noudetaan isolle sisäpihalle, sieltä yhteen porraskäytävään ja lopulta kolmannen kerroksen huoneistoon. Kengät pois ja kevyet sisätossut jalkaan. Eteistilassa on jo ihmisiä ja minut ohjataan kohteliaasti yhteen huoneeseen ”odottamaan”.

Kaksi nuorta naista ja kitaran kanssa puuhaileva nuorimies toivottavat minut tervetulleeksi. Kaikkien kanssa tehdään heti sinunkaupat. Kitaristi Maksim (Slesarov) tuntuu valmistautuvan illan keikkaan. Vain rusetti puuttuu kaulasta. Kielimuurista huolimatta keskinäinen ymmärrys löytyy oitis: ”rock’n roll…”. Kuin huomaamatta olen lipunut keskelle esitystä, osaksi sitä. Huoneen runsas sisustus kertoo matkailusta ja muistoista, omistanikin. Tauluja tai valokuvia ei ole, raameja kylläkin. Kukin saa niiden avulla rajata itselleen omankokoisensa ja -näköisensä (näyttämö)kuvan.

Siirryn seuraavaan huoneeseen. Keittiössä onkin jo melkoinen meno. Pöydän ympärille on kokoontunut joukko ihmisiä rummuttamaan kaikkea käsiin löytyvää. Keittiötarvikkeita riittää ja aikaperspektiivi laajenee. Aivan kuin olisin rytmikkäällä aikamatkalla Neuvostoliitossa. Tai nuoruuden kotibileissä; silloinkin tuntui siltä, että räväkimmät tyypit vetäytyivät jossain vaiheessa keittiöön.

Kolmannessa huoneessa keskitytään melodisempaan musiikkiin. Katsoja tai esiintyjä sanelee konekirjoittajalle tekstiä, mistä syntyy perusrytmi. Kolme haitaria kaivetaan esiin. Pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni etsimään haitarista yhteistä ääntä muiden kanssa. Kaikki syntyy tässä ja nyt, yhdessä.

Viimeisessä huoneessa pidetään puheita. Ohjaaja liukuu viereeni ja tulkkaa hetkisen kuiskaamalla. Huumeidenkäytön vaaroista haluaa eräs puhuja meitä kaikkia varoittaa. Jossain vaiheessa huoneet yhdistyvät erilaisten silityslautasiltojen ja muiden huonekalujen avulla. Aaltoliike alkaa kulkea huoneesta toiseen. Ilmassa on aitoa improvisaation tuntua.

Nautin kovasti koko huoneiston rennosta ja ystävällisestä ilmapiiristä tietämättä tarkalleen kuka on esiintyjä, kuka vieras, katsoja, kokija, olija. Huoneisto on venäjäksi kvartira, englanniksi apartment ja se on esityspaikan nimi. Esitys on Razgovori, jonka esityksen tuottaja kääntää englanniksi Talks. Esityksen tehnyt ryhmä on Team of Apartment ja siihen kuuluu ammattiteatterintekijöiden lisäksi kehitysvammaisia ja autistisia harrastajaesiintyjiä. Huoneiston omistaa Alma Mater -säätiö, jonka missiona on tukea yhteisöllisiä kulttuuri-innovaatioita.

Oivaltavan esityksen ohjaaja Boris Pavlovitsh puhuu mielellään horisontaalisesta teatterintekemisestä, jossa vanhakantaiset työhierarkiat puretaan ja kaikki työryhmäläiset osallistuvat esityksen tekemiseen. Talks-tuotannossa on kaikkiaan mukana 43 henkilöä, joista huoneistoesityksissä kerrallaan illasta riippuen 20-26 esiintyjää, ohjaaja ja tuottaja. Ja eräänä huhtikuisena iltana minä, jonka mielen avaamisesta pidettiin huolta.

Huoneissa olleiden ja osin esityksessäkin käytettyjen kirjojen kansista löysin muun muassa Daniil Harmsin ja Aleksandr Vvedenskin nimet. Heidän tekstinsä elävät siis venäläisessä nykyteatterissakin vahvasti. Ainakin Pietarin sydämessä. 
 

Jukka Hyde Hytti

Kirjoittaja on teatterituottaja vuodesta 1992 ja Teatterin tiedotuskeskuksen (TINFO) kansainvälisten asioiden päällikkö. Umpihangesta-sarja on kuin kirjoittajansa, avarakatseinen ja maailmasta utelias.  

 

Kuva: Hyde Hytti

Lue muut TINFO-blogissa julkaistut kirjoitukset