#digiteatterin Jyrki Pylväs, Aku Meriläinen ja Maria Oiva.

15.06.2020

Vahva jälki

Digitaalisuutta voi lähestyä monelta kantilta, mutta oikeastaan nykyihmisellä tällaiseen lähestymiseen ei ole erikseen tarvetta: me elämme digitaalisessa todellisuudessa, me toimimme digitaalisilla alustoilla ja käytämme digitaalisia välineitä ja työkaluja kommunikoidaksemme toistemme kanssa. Digitalisaatio ei ole jossakin “tuolla” vaan se on “tässä”. Tekijöiden kanssa keskusteluissa tulee esiin, että ollakseen tästä maailmasta myös teatterin tekemistä ja esittämistä tulee ajatella digitaalisuuden kautta.
 
"Mielestäni digitaalisten välineiden ja alustojen käyttäminen myös teatterikontekstissa on oleellista aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että olisimme taiteilijoina jollakin tavoin kosketuksissa ympäröivään todellisuuteen", sanoo lavastaja Jyrki Pylväs, yksi #digiteatterin perustajista.
 
Oli digitaalisille näyttämöille tekeminen sitten jo tutumpaa tai vielä täysin vierasta, selvää vaikuttaisi olevan se, että ulkopuolelle jättäytyminen jää pois laskuista. Murros, jonka digitalisaatio on saanut ja saa aikaan, koskee meistä jokaista ja muuttaa käyttäytymistämme ja tapaamme toimia. 
 
"Meillä ei ole varaa olla huomioimatta tätä muutosta myöskään teatterin piirissä, ja olisi hyvä pohtia minkälaisia uudenlaisia tekijyyksiä, kokemustapoja, työskentelykulttuureja, estetiikkaa jne. tämä uusi aika synnyttää", jatkaa Pylväs.
 
Mistä sitten puhumme, kun puhumme digitaalisesta teatterista? Mistä kaikesta voi olla kyse digitaalisuudessa teatteritaiteen yhteydessä? Tekemässäni taustatyössä ja haastatteluissa piirtyy esiin neljä seikkaa, joista muodostuu tämän artikkelin runko. Puhumme erilaisista digitaalisista alustoista, puhumme teoksesta, laajentuvasta tekijyydestä ja puhumme näyttämöstä. Selvitämme myös millaisia tekijänoikeudellisia ja eettisiä kysymyksiä teknologisvälitteiseen esittämiseen ja osallistumiseen liittyy.

Se on selvää, että yhden koon ratkaisuja ei ole: teos suunnitellaan aina tietylle näyttämölle, oli se sitten fyysinen tai digitaalinen. Kun puhumme teatterista tai digitaalisesta teatterista, emme ajattele yhtä, tietynlaista, vaan monenlaista.
 

Kanavat ja alustat

Teatteri on aina, vuosisatoja, käyttänyt apunaan teknologioita, kulloisenkin ajan uusimpiin keksintöihin on ennakkoluulottomasti tutustuttu taiteen hyväksi, kuten yliopistonlehtori ja lavastaja Laura Gröndahl kirjoittaa artikkelissaan Teater och teknologi. Hän puhuu elävästä esityksestä vanhimpana vielä käytössä olevana kommunikaation muotona.
Kyse on osallistamisesta, teatterin läsnäolosta siellä, missä ihmiset ovat, osan ottamisesta, osallistumisesta yhteiskuntaan

Yhteisestä kielestä ja vuorovaikutuksen tavoista puhuu myös esitystaiteilija ja ohjaaja Maria Oiva kirjoituksessaan julkaisussa Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan (2018): "Mieleni laitamilla häilyy jokin kummallinen usko siihen, että maailmaa, jossa elämme, tulisi kuvata sellaisilla keinoilla ja sellaisella kielellä, joka meitä ympäröi. Kyse on osallistamisesta, teatterin läsnäolosta siellä, missä ihmiset ovat, osan ottamisesta, osallistumisesta yhteiskuntaan ja keskusteluun vain sillä, että on olemassa."
 
Red Nose Companyn toiminnanjohtaja ja näyttelijä Tuukka Vasama kertoo kaiken muuttuvan, kun tehdään katsojien kanssa yhteisen fyysisen tilan sijaan diginä:
 
"Meidän teoksissamme yleisösuhde korostuu, ja se on tärkeimpiä mietittäviä asioita, kun näyttämö vaihtuu digitaaliseksi. Jos haluamme tehdä teatteria digialustalle, meidän on keksittävä, mitä teatterin live siellä tarkoittaa. Ajattelen että tähän ei ole yhtä ratkaisua vaan se on esityskohtainen asia", sanoo Vasama. Hänen klovnihahmonsa Mike on nähty jo useissa teoksissa, nyt Keisarin uudet vaatteet striimattiin yhden kerran Helsinki-kanavan kautta sekä lisäksi oli kaksi tilauskeikkaa Vimeossa alakoululaisille. 
Digitaalisen teatterin käsite ottaa suhdetta nimenomaan tämän päivän digitaaliseen todellisuuteen.
 
Samaa sanoo ohjaaja-esiintyjä ja taiteellinen tutkija Samee Haapa, jonka tekeillä olevan väitöstutkimuksen ydinkysymys on, kuinka esiintyjä voi luoda merkityksiä yhdessä osallistujan kanssa osallistavissa ja upottavissa esityksissä:



"Kyse on suurelta osin yleisösuhteen taiteellisesta kehittämisestä. Digitaalisilla alustoilla tämä asia haastaa tälläkin hetkellä valtavirtaa. Suurin osa esittävän taiteen tekijöistä on siirtynyt striimauksiin, joka digitaalisessa ulottuvuudessa vastaa lavaesitystä siinä mielessä, että se perustuu yhteen, usein vuorovaikutukseltaan hyvin rajattuun yleisösuhteeseen. Immersiiviset esitykset ottavat yleisösuhteen tietoisesti taiteelliseen käsittelyyn eli ne luovat myös yleisösuhteen sen nimenomaisen teoksen mukaiseksi."
 
"Digitaalisen teatterin käsite ottaa suhdetta nimenomaan tämän päivän digitaaliseen todellisuuteen. Tarkoitan tässä kyseisten teknologioiden konkreettista käyttöönottamista, soveltamista, ominaispiirteiden miettimistä ja teknologian rajojen etsimistä ja venyttämistä", summaa mediataiteilija ja #digiteatterin jäsen Aku Meriläinen vastauksena kysymykseeni määritellä digitaalista teatteria.
 
"Selkein määrittävä tekijä on mielestäni digitaalisen elementin tärkeä rooli esityksessä. Se, että esityksen maailma rakentuu jonkin digitaalisen alustan varaan tai vähintäänkin nojaa siihen", on siis tärkeää, tähdentää Jyrki Pylväs.
 
"Itse hahmotan digitaalista teatteria ehkä keskeisimmin näyttämön käsitteen kautta. Minulle esitys tapahtuu näyttämöllä. Näyttämö voi olla Kansallisteatterissa, katsoja/kokijan iholla tai katsojan tietoisuudessa", sanoo Maria Oiva, joka sai TINFO-palkinnon 2019 teatterin ajattelemisesta digin kautta.
 
Oiva julkaisi Facebookissa huhtikuussa (28.4.2020), koronaepidemian aiheuttaman poikkeustilan kestettyä Suomessa jo yli kuukauden, avoimen kirjeen teatterinjohtajille ja taloissa tuotannoista vastaaville. Siinä hän esittää ydinkysymyksen, miten teatteri voi toimia digitaalisesti ja vastaa itse: 

"Jos, ja kun me haluamme hyödyntää digitaalisuuden taiteellisen potentiaalin, oli se digitaalisuus sitten sosiaalinen media, pikaviestipalvelu tai jotakin muuta, tulee sitä hahmottaa omana, uutena näyttämönään, jolla on omat lainalaisuutensa." Ja että: "Juttu ei ole niin yksinkertainen, että some olisi uusi telkkari."
 

Teos

 
Olisi typistävää ajatella digitaalisuus teatterin yhteydessä pelkäksi videoksi tai suoratoistoksi, kuten Aku Meriläinen asiaa luonnehtii: "Digitaalisuus käsitteenä liittyy oman tulkintani mukaan laajempaan teknologiseen kehitykseen analogisesta medioituneesta maailmasta digitaaliseen."

Silti jo pelkästään se, että tietty teos sovitetaan ja muokataan välitettäväksi ja koettavaksi digitaalisella alustalla, vaatii uuden ajattelemista. 

“Kaikki pitää miettiä uusiksi. Vaikka olemmekin aina etukenossa etsimään uusia toimintatapoja, emme ole aiemmin voineet ajatellakaan esitysten striimausta tai tallennusta. Se vaatii esimerkiksi monta kameraa, valaistuksen ja äänen suunnittelun sille välineelle, ja tallennuksissa on varattava aika editoinnille”, kertoo Kajaanin kaupunginteatterin johtaja Helka-Maria Kinnunen, kun kysyn mitä kaikkea konkreettista on otettava huomioon digivälitteistä esitystä suunnitellessa. Kajaanin kaupunginteatterissa on tekeillä monikamerataltiointi syksyn ensi-illasta Niskavuoren Loviisa ja Heta (2020).
 
"Omasta mielestäni keskeisin kysymys on kuitenkin, miksi tätä tehdään. Miksi kukaan haluaisi katsoa striimattua teatteriesitystä, joka ei voi laadullisesti päästä lähellekään tv- ja elokuvaviihdettä", kysyy Tuukka Vasama.
 
Red Nose Company: Keisarin uudet vaatteet. Teoksen striimaus, 2020. Kuva: Inka Virtanen
 
Digitaalisen teatterin omat estetiikat muotoutuvat sitä mukaa kun tekijät pioneerihengessä tarttuvat toimeen, tutkimaan ja kokeilemaan. Matkan varrelle mahtuu varmasti paljon oivalluksia, tarttuu mukaan toisista lajeista lainattua. Kuin minkä tahansa teoksen suunnittelussa myös digitaaliselle näyttämölle tulevan esityksen lähtökohdaksi on otettava se näyttämö, jossa esitys tapahtuu:
 
"Tällöin teknologioiden ominaispiirteitä voidaan tutkia ja ottaa osaksi taidetta, eikä niiden arvo jää ainoastaan wow-efektiin", sanoo Aku Meriläinen.
 
Jyväskylän kaupunginteatteri oli mukana Aalto-yliopiston ja Humanistisen korkeakoulun virtuaalihankkeessa, ja johtaja Hilkka Hyttinen kertoi hankkeen loppujulkaisussa kokemuksista, joista teatteri pääsi osalliseksi: “(…) teatterissa tuotantosuunnitelmat tehdään tyypillisesti kaksikin vuotta etukäteen, jolloin epävarmaan kokeilutoimintaan ja yleispätevien tuotantomallien kehittelyyn ei ole aikaa eikä varaa. Teatteri on kuin juna, jota ei voi pysäyttää. Suunnitelmat tähtäävät aina konkreettisiin tuotantoihin.” (2018: s. 32)
Meillä tällainen kokeilualusta on meidän nuorisoryhmämme

Nyt parin vuoden jälkeen hankkeesta Hyttinen sanoo, että olisi kannattanut samantien perään olla jatkoa, jotta idulle ehtineet ideat digitaalisten alustojen hyödyntämisestä olisivat päässeet kokeiluun. Konkreettinen tuotos hankkeesta oli virtuaalinen kulissikierros, jota teatterin nuorisoryhmä oli mukana tekemässä. 360-kameroilla kuvattu yleisötyön materiaali hyödynsi myös lisättyä todellisuutta (AR) dystooppisen vaikutelman aikaansaamiseksi.
 
“Teatterissa on halu tehdä valmista eikä pelkästään kokeilla, sillä emme ole tutkimuslaitos. Siihen ei ole resursseja, alustana kyllä voisimme toimia. Meillä tällainen kokeilualusta on meidän nuorisoryhmämme,” kuvaa Hilkka Hyttinen kaupunginteatterin rajoituksia ja mahdollisuuksia. 
 
Tällaista ison laitoksen tarjoamaa selustaa ja alustaa, rakennetta voisi ajatella käyttöön teoskokeiluihin. Strategisesti, yhdeksi kustannuspaikaksi kuten Riihimäen Teatterin Digitaalinen näyttämö vuosina 2017-2019 ensin opetus- ja kulttuuriministeriöltä ja sittemmin Suomen Kulttuurirahastolta saadun hankerahoituksen turvin. Yksi sen näyttämön digitaiteilijoista, Aku Meriläinen:

"Tokikaan kaikkien tekijöiden ei tarvitse mennä ihan avantgarden syvimpään päähän. Uskallan kuitenkin esittää, että vähimmäisvaatimus teatteritaiteelle on huomioida ja ottaa käyttöönsä elämää suuresti jo nyt muuttaneet teknologiat, kuten esimerkiksi sosiaaliset mediat ja tekoälyt."
 
Avantgarden syvintä päätä teatterin kontekstissa vielä vuonna 2020 ovat erilaiset laajennetun todellisuuden (XR) tekniikat, joita voivat olla esimerkiksi virtuaalinen todellisuus (VR) tai lisätty todellisuus (AR). 
 
"Minulle näyttelijänä tällainen VR-teatteri antaa kokemusta esittää uudella tavalla, hienovaraisemmin, syvemmin, määrätietoisemmin, käyttämällä mielikuvitusta, sillä kuvaukset tapahtuvat Green Screen -tilassa ja lavalla ei ole mitään paitsi kamera", kuvailee Elli Niaria kokemustaan työskentelystään virtuaalisessa teatteriteoksessa. VRTheater on virtuaaliseen teatteriin keskittynyt helsinkiläinen ryhmä, jonka tuottaja ja näyttelijä Elli Niaria on.
 
VR-silmikoiden kautta koettava esitys, Kalevala. Episodes (2018) on upottava ja visuaalisuudeltaan pelien maailmoja muistuttava, mutta yleisö ei pääse vaikuttamaan teoksen tapahtumiin, kuten pelissä tai osallistavassa teatteriesityksessä. Silmikot päässään katsoja pikemminkin pääsee kulkemaan teoksen virtuaalisessa tilassa ja näkemään hahmoja, jotka ovat tekijöiden ennalta suunnittelemia.
 
Kalevala Episodes 2018
 
Sen sijaan sosiaalisen median alustat ja muut tekoälylle perustuvat palvelut tarjoavat temmellyskentän, jossa kohtaavat meidän toiminnastamme kertyvä informaatio ja datamassaa hyödyntävät tahot. Tekoäly on kone, joka tarvitsee toimiakseen ohjetta, kuten algoritmin, mutta joka tällaisen toimintaohjeen saatuaan on kapasiteetiltaan verraton. Internet ja sosiaalisen median alustat tarjoavat koneelle data-ainesta, jota se pystyy käyttämään. 
 
Tekoälystä on myös esitysten tekemiseen. Aku Meriläinen antaa esimerkkejä: "Esitys voi pohjautua katsojien omaan someprofiilien dataan. Esitys voi tapahtua kokonaisuudessaan sosiaalisen median kommenttikentässä. Esitys voi edetä katsojien lähettämien kuvien sisältöjen perusteella tekoälyn tekemän kuva-analyysin avulla."
 
Otso Huopaniemen love.abz (2015) on esimerkki teoksesta tai oikeastaan teossarjasta, joka käyttää koneen näppäryyttä kääntäjänä kielestä toiseen ja jonka huumori syntyy siitä, kun kone “kuulee” väärin, mitä ihmisesiintyjät sille sanovat. Huopaniemen väitöskirja Algoritmiset adaptaatiot käsittelee kirjoittamisen ja teknologian suhdetta.  Nina-Maria Häggblomin Messenger-alustalla koettava uusi näytelmä Minnesbyrån (2020) käyttää hyväkseen koneen sovellusta bottina, joka pyytää eri kohdissa teosta sen kokijaa valitsemaan, ja tarina jatkuu tehdyn valinnan perusteella. #Digiteatterilla tekeillä oleva Queer AI puolestaan aikoo queeriyttää tekoälyn ja tehdä koneoppimisesta aiempaa yhteisöllisempää. 
 

Vuorovaikutus ja uppoutuminen

 
"Itselleni ehkä tärkein digitaalisen teatterin luonteenomaiseksi piirteeksi voisin sanoa uusien teknologioiden mukanaan tuomat osallistamisen mahdollisuudet, eli vuorovaikutuksen", sanoo Aku Meriläinen.
 
On osallistavia esityksiä, jotka pyrkivät vuorovaikutukseen yleisön kanssa, ja sitten esityksiä, joihin tekijäkunta ei tätä elementtiä suunnittele mukaan. Digitaalisuus sinällään ei vuorovaikutusta kanna määritelmässään. Verkon yli välitettävä ja sosiaalisen median alustalla esitettävä teos voi olla tarkoitettu seurattavaksi passiivisesti. Esitys voi myös olla immersiivinen olematta digitaalisten alustojen kautta koettava. 
Digitaalinen kerros ei ollut huonompi, vähempiarvoinen tai ‘vähemmän läsnä’ oleva kerros vaan ainoastaan toisenlainen.
 
Immersiivisyyttä tutkinut ja eri tavoin uppoutumiseen kannustavia esityksiä tehnyt Samee Haapa kirjoittaa teoksesta Superolennot laatimassaan raportissa seuraavaa:

"Joskus kun tila saattoi pelkkää fyysisyyttä katsovalle tarkkailijalle vaikuttaa hiljaiselta, IG:ssä tapahtui todella paljon. Meille tämä ei ollut negatiivinen asia, vaan yksi ulottuvuus nuorten tavassa olla olemassa. Digitaalinen kerros ei ollut huonompi, vähempiarvoinen tai ‘vähemmän läsnä’ oleva kerros vaan ainoastaan toisenlainen."
 
Otso Huopaniemi: love abz, 2015. Kuvassa Ania Nowak, Lee Meir ja Josep Caballero Garcia. Kuva: Anastasya Stolyarov.
 
Kun ei olla samassa fyysisessä tilassa eikä ole jakoa niin, että toiset olisivat näyttämöllä ja toiset katsomossa, vaan kaikki ollaan potentiaalisesti tasa-arvoisemmin varustettuina digitaaliseen vastaanottoon tarkoitetuin välinein, voi olla tilaisuus pohtia tämäkin suhde uusiksi:
 
"Digitaalisen teatterin puolella miettisin myös tekijyyden ja katsojuuden olemusta. Millainen on tekijyyden ja katsojuuden suhde ja voiko se digitaalisessa esityksessä perustua suoraan teatterin tekijä-katsoja-suhteeseen? Sanoisin, että ei voi", sanoo #digiteatterin joukkoihin alusta saakka kuulunut Jyrki Pylväs. Ja Aku Meriläinen jatkaa:
 
"Esimerkiksi sosiaaliset mediat ja tekoälyt tarjoavat aiempaa moninaisemman mahdollisuuden katsojien (tai siis osallistujien) ottaa osaa esitykseen – kirjoittautua esityksen maailmaan sisään. Kommunikoida esityksen kanssa. Uudet teknologiat kehittävät, moninaistavat ja syventävät meitä ympäröivän todellisuuden ja taiteen suhdetta."
 
Entä miten voimme olettaa, että yleisö haluaa osallistua, sitoutua teokseen?
 
"Olemme #digiteatterin kanssa huomanneet, että esittävän taiteen teoksen sisällä, kun ihminen on jo saapunut fyysiseen tilaan ja ennalta orientoitunut katsomaan ja mahdollisesti osallistumaan teokseen, ottaa hän helpommin käyttöönsä itselleen vähän vieraammankin teknisen vimpaimen. Kun taas ihmisten aktivoiminen kotonaan, heille tutussa ja esityksen tekijälle hallitsemattomassa ympäristössä, kynnys uuteen teknologiaan perehtymiseen saattaa olla korkea.
 
Kyse on lähinnä asteittaisesta upottautumisesta: alussa osallistumisen tulee olla helppoa ja kun yleisö on esityksen imussa", voidaan vaatimustasoa hiljalleen nostaa, kertoo Meriläinen, joka on ollut #digiteatterin jäsen Riihimäen Digitaalisen näyttämön hankkeesta lähtien.
 
On kyse myös yhteisesti hyväksytyistä säännöistä. Samee Haapa: "Osallistujien sitoutuminen riippuu täysin siitä, miten teoksen maailma on rakennettu: jokainen teos rakentaa juuri sen maailman säännöt. Yleisön mukaan lähteminen määrittyy siitä käsin, miten he kokevat nämä säännöt kiinnostaviksi ja mielekkäiksi."
 
Välitteisen vuorovaikutuksen keinoja voivat olla emojit, joilla voi elää mukana ja osallistua tuntemuksillaan meneillään olevaan esitykseen. Hengittää teosta samassa virtuaalimaailmassa muiden kanssa. Entä miten käy tekijänoikeuksien, millaisessa liikkeessä ne ovat, kun teknologiat kehittyvät? Tuleeko teokseen osallistumalla vaikuttajasta myös tekijä:
 
"Tekijänoikeuslaki perustuu teknologianeutraaliuteen eli teoksen toteuttamisen tekniikalla ei ole merkitystä teosarvioinnissa. Teos on lisäksi abstrakti, eikä sitä tarvitse 'kiinnittää' mihinkään alustaan tekijänoikeussuojan saamiseksi", kirjoittaa varatuomari Marja-Leena Mansala (2018: 84). "Teatteriesitysten osalta esityksen tekemiseen osallistuvat eivät pelkällä osallistumisellaan anna suostumustaan esityksen tai sen osien taltiointiin tai levittämiseen verkossa.” (s. 91)
 
Haastattelussa Mansala sanoo, ettei tilannetta tekijänoikeuksien kannalta muuta se, että teos olisi alunperinkin suunniteltu digitaaliselle alustalle, ei pelkästään striimattu lavaesitystä. Juristi vinkkaakin varautumaan: 
 
"Mikäli jo teosta näyttämölle tehtäessä on ajatuksena tai aavistuksena, että teos mahdollisesti välitetään eri tavalla tallennettuna ja eri alustoilla välitettynä, on yksinkertaisinta varautua siihen tilanteen heti projektin alkaessa. Eli kerätä yhdelle taholle oikeudet eri tekijänoikeuden- ja lähioikeuksien haltijoilta."
Epäselvyyksien välttämiseksi lähtisin siitä, että osallistujille kerrotaan etukäteen, että esitys striimataan, tallennetaan ja mahdollisesti välitetään myöhemmin edelleen.
 
Tällaisen perusvarautumisen lisäksi teoksissa, joissa niiden tapahtumiin voi esimerkiksi digitaalisesti osallistua ja vaikuttaa kuka tahansa, pitää huolehtia, että yleisö tietää mihin on tulossa mukaan:
 
"Epäselvyyksien välttämiseksi lähtisin siitä, että osallistujille kerrotaan etukäteen, että esitys striimataan, tallennetaan ja mahdollisesti välitetään myöhemmin edelleen. Kun henkilöt ovat tietoisia tästä, he voivat itse ratkaista ovatko mukana hankkeessa vai eivät", sanoo Mansala. "Mikäli he tulevat mukaan, he antavat mielestäni suostumuksensa striimaamiseen jne. Mikäli yksittäisten osallistujien osuuksia ruvetaan arvioimaan tekijänoikeudellisesti, jatkokäyttö todennäköisesti tulee melko mahdottomaksi."
 

Tekijyyden laajennusosat

 
"Tekstissä pitää tavallaan jättää tilaa toiselle, näkymättömälle kirjoittajalle, joka ei kuitenkaan ole kanssani täysin tasavertaisessa asemassa. Minähän kuitenkin päätän ja suunnittelen tarinan pääpirteet", sanoo näytelmäkirjailija ja esityksentekijä Nina-Maria Häggblom, jonka bottinäytelmä Minnesbyrån sai ensiesityksensä virtuaalisen Hangö Teaterträffin ohjelmistossa. 
 
Häggblomia motivoi Messenger Botille kirjoittamisessa tuotantoprosessin nopeus ja edullisuus verrattuna totuttuun käytäntöön, jossa matkalle, näytelmän tilaamisesta teatterituotantoon mahtuu monenlaista mutkaa ja epävarmuustekijöitä. Tosin digitaaliselle alustalle kirjoittaessa piti hyväksyä se, että tekee itse kaiken, kuten Häggblomin Minnesbyrån-teoksen tapauksessa.
Koodaavatkohan ohjaajat muutaman kymmenen vuoden sisällä? Ja koodaavatko lavastajat?
 
 
Toisessa tilanteessa useammasta tekijästä koostuvalla työryhmän osaamisella olisi voitu saada diginäyttämöstä kaikki tehot irti, kuten Häggblom pohdiskelee:
 
"Botissahan voi käyttää myös audio/kuva/videomateriaalia, ja niiden suunnittelussa ja toteutuksessa olisi varmasti ohjaajalle tai suunnittelijalle töitä. Ja tulevaisuudessa digiohjaajan työ voi ehkä olla jotain ihan muuta... koodaavatkohan ohjaajat muutaman kymmenen vuoden sisällä? Ja koodaavatko lavastajat?"
 
#digiteatterilaiset ovat varmoja, että tälläkin kentällä tulee olemaan koodareita, jotka tekevät teatteria aivan eri lähtökohdista kuin mihin on aiemmin totuttu. Osaamista teatterikentältä löytyy, ja freelancerit lyövätkin hynttyitä yhteen aina uuden suunnitteilla olevan teoksen hyväksi. Maria Oiva näkee, että kiinteissä teatterilaitoksissa puolestaan osaaminen ja rakenteet olisivat otettavissa myös digitaalisen näyttämön käyttöön niin haluttaessa. Taloista löytyvän osaamisen ja työkalujen inventaariolla resurssit tulisivat näkyviin:
 
Minnesbyrån screenshot 1
 
"Koen, että yhtäältä on tärkeää tunnistaa jokaisen omat vahvuudet ja osaaminen, niin koko talon kokonaisuuden kuin yksittäisten toimijoidenkin näkökulmasta. Mitä ne pitävät sisällään ja mitä tarvitaan lisää? Millä tavalla omaa osaamista venyttämällä voitaisiin saada aikaan jotakin uutta? Olisi huippua päästä kokeilemaan tällaista", sanoo Oiva, joka hiljattain työskenteli Suomen Kansallisteatterin Otteita-teoksessa digitaalisen tarinankerronnan suunnittelijana.
 
Teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen sanoo digihankkeen aikaisen oppimisprosessin tuottaneen Jyväskylän kaupunginteatterille paitsi uutta osaamista, myös kehittäneen työyhteisössä avointa asennetta erilaisia muotoja kohtaan. Digitaalinen maailma ja siinä esitysten tekeminen vain korostaa monipuolisen osaamisen ja poikkitaiteellisen asennoitumisen merkitystä. Eri puolilla maata teattereissa mm. lavastajana työskennellyt Jyrki Pylväs luonnehtii ammattikuvia ja osaamista:
 
"Digitaaliselle näyttämölle tekeminen on niin erilaista kuin 'perinteisen' esityksen tekeminen, että kaikkia työnkuvia täytyisi pystyä tarkastelemaan kriittisesti. Osaaminen, tietotaso ja joustavuus ovat tärkeämpiä kuin tarkat työnkuvat ja ammatilliset hierarkiat. Jako taiteelliseen ja tekniseen henkilökuntaan on täysin merkityksetön digitaalisella näyttämöllä."
 
"Kaikenlainen säätäminen on osa tätä kokemusta", lisää Pylväs. “Tekniikka petti” -tilanteilta ei voi välttyä.
 

Näyttämö

 
Näyttämöstä puhuttaessa voidaan tarkoittaa ainakin kahta asiaa: sitä tilaa – fyysistä, henkistä tai digitaalista – jossa esitys tapahtuu tai tuotantopaikkaa teatterissa. Näyttämön ollessa digitaalinen, esimerkiksi Messengerin Botti, tilan kysymykset on ratkaistava kuten muunlaiselle näyttämöllekin tehdessä:
 
"Kyllä minä koen, että olen Minnesbyrånissa ollut paljon muuta kuin "pelkkä" näytelmäkirjailija, koska siihen on sisältynyt aika paljon 'ohjaajamaista' työtä. Olen aiemmin näytelmiä kirjoittaessa hyvin harvoin joutunut ajattelemaan, miten yleisö saapuu tilaan/poistuu tilasta", sanoo Nina-Maria Häggblom.
Yhden koon ratkaisuja ei digitaalisenkaan teatterin puolella ole
 
Myös Jyrki Pylväs sanoo, että digitaaliselle näyttämölle tehdessä joutuu ihan perustavien asioiden kanssa tekemisiin. Se “teatteritalo” on joka kerta rakennettava uudestaan, lavastus ja muu esityssuunnittelu lähtee nollasta, markkinoinnin on aina uudestaan tavoitettava yleisönsä huomaamaan viestit tulevasta esityksestä, joka tapahtuu nyt tällaisissa puitteissa ja sinne pääsee tätä tai tuota kautta.
 
"Saatavilla olevia alustoja vertaisin perinteisen teatterin puolella eri tavoin varustettuihin näyttämöihin. Jotkut asiat tulevat mahdollisiksi vain pyörönäyttämön avulla, toiset vain intiimissä huoneteatterissa. Yhden koon ratkaisuja ei digitaalisenkaan teatterin puolella ole," kiteyttää lavastajan koulutuksen saanut Pylväs, joka on tehnyt myös virtuaalisten tilojen suunnittelua.

Red Nose Companyn klovnihahmoille tehdyt liveteokset käsikirjoitetaan uudestaan uudelle välineelle. Toiminnanjohtaja ja näyttelijä Tuukka Vasama:
 
"Oikeastaan tämä ei filosofisesti eroa meidän normaalista esitystoiminnasta paljonkaan, koska olemme tottuneet sovittamaan esityksiä uudestaan aina tilanteen (esityspaikan ja kohdeyleisön) mukaan. Eli ajattelemme, että meidän esitykset eivät ole koskaan valmiita tai fiksattuja. Mutta toki työtä on tässä paljon enemmän, varsinkin nyt kun väline on uusi."

Kompleksisuus on vain hyväksyttävä, ja kuten Jyrki Pylväs sanoo:
 
"Digitaaliset näyttämöt voivat olla niin monenlaisia ja muutaman vuoden päästä ylipäätään se, mitä voimme edes kuvitella digitaalisiksi näyttämöiksi voi olla jotain aivan muuta kuin tänään. Mitään dogmaa tai pysyvää pohjaa, johon aina nojata ei siis ole olemassa."

Digitaalisuus ilmiönä ja verkkopohjaiset, tekoälyä hyödyntävät teknologiat ovat pakenevat vikkelästi kaikkia haltuunottoyrityksiä, ja kuten Maria Oiva on todennut, elämme postidigitaalista aikaa jo nyt (s. 54). Voisi ajatella, että postdigitaalinen aikakausi ansaitsee omanlaisten teatterikäsitysten syntyä.

Mitään kestävää ei kuitenkaan synny ilman pitkäjänteisyyttä, ja esimerkiksi tätä freelancerina työskentelevä Oiva peräänkuuluttaakin: uuden viemistä kokeiluista ja hankkeista rakenteelliselle tasolle, osaksi aineellisesti resurssoitujen laitosten rahoitusta ja toimintaa. "(…) hankkeiden sijaan teattereiden perustoimintaan tulisi esimerkiksi korvamerkitä lisärahoitusta, joka mahdollistaisi tämänkaltaista kehitystoimintaa."
Digitaalista näyttämöä täytyy tutkia. Voisi hyvin olla tulevaisuudessa yksi näyttämö.

Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho vastaa teatterin suurtöisen väistömuuton ja peruskorjauksen keskeltä kysymykseeni mahdollisesta digitaalisesta näyttämöstä:
 
"Remontti mahdollistaa paljon. Varsinkin se, että ollaan auki läpi vuoden, lisää mahdollisuuksia. Toki myös tuleva uusi tekniikka ja teknologiat mahdollistavat uudenlaista tekemistä. Digitaalista näyttämöä täytyy tutkia. Varsikin tämä korona-aika on avannut monia ajatuksia. Voisi hyvin olla tulevaisuudessa yksi näyttämö."
 

Motivaatio

 
"Verkostomaisesti toimivalle yhdistykselle, kuten Red Nose Company, on luontevaa tehdä kokeiluja esimerkiksi digitaalisten ratkaisujen kanssa, koska joka tapauksessa jokaista uutta tuotantoa varten on erikseen etsittävä rahoitus ja kumppanit", sanoo tuotantopäällikkö Niina Bergius. Näin kumppania voi hakea vaikka se edellä, että tarvitaan jotain tiettyä osaamista liittyen digitaalisiin alustoihin tai työkaluihin. 

Red Nose Companyn kumppanina on ollut mm. Helsingin kaupunki. Jyväskylän kaupunginteatterille jäi digikokeilun ajalta likeiset suhteet paikalliseen ammattikorkeakouluun, jossa on kasvamassa audiovisuaalisen alan osaajia ja josta mahdollisissa tulevaisuuden yhteistyöhankkeissa voi löytyä myös ajankohtaisinta välineistöä, jota teatterin ei kannata hankkia omaan käyttöön.

Näytelmäkirjailija Nina-Maria Häggblom kertoo omista motivaatiotekijöistään:
"Itse lähdin kokeilemaan diginäyttämöille kirjoittamista aika monesta eri syystä – olin utelias siitä, miten digitilaan voisi tuoda teatterillisia kokemuksia ja miten minä näytelmänkirjailijana voisin kirjoittaa tarinoita yleisölle, joka ei ole fyysisesti läsnä."

"Nimenomaan lastenkulttuurin suhteen näen tässä hienoja mahdollisuuksia: saimme jo nyt erittäin hyvää palautetta näistä esityksistä, mikä tietysti motivoi kehittämään asioita eteenpäin. Erityisesti taiteen saavutettavuuden kannalta digitaalisuus tarjoaa uusia mahdollisuuksia tehdä kiertueita myös syrjäseuduille", pohtii Tuukka Vasama. "Jos koronakriisi jatkuu, on ihan toimeentulon vuoksi tärkeää löytää uudenlaisia esittämisen muotoja."
Digitaalisia vastaanottimia alkaa olla jokaisella, ei vain nuorisolla.
 
Nuorten yleisöjen tavoittaminen on iso motivaatiotekijä myös Kajaanin kaupunginteatterille olla tutkimassa digitaalisuuden mahdollisuuksia. Teatterin pieni näyttämö on itseasiassa kiertävä alueteatteri, ja sen yleisö ympäri Kainuuta ja Pohjois-Pohjanmaata on jo lähitulevaisuudessa saamassa uuden tavan nauttia teatteriesityksestä, kertoo teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnunen:
 
"Nyt koronan takia ollaan heti syksyllä aloittamassa laadukkaan taltioinnin tekeminen, jota voi maksullisesti myös myydä. Tämä sitä varten, että jos kiertueet estyvät kokonaan. Ja taltiointia voi tarjota niille tahoille syrjäkylillä, joissa ei ole voitu ostaa elävää esitystä. Digitaalisia vastaanottimia alkaa olla jokaisella, ei vain nuorisolla."
 
Virtuaalisissa teoksissa näytellyt Elli Niaria tuntee olevansa tekemässä tulevaisuutta käyttäessään omaa osaamistaan uudessa ympäristössä: "Minulle näyttelijänä tällainen VR teatteri antaa kokemusta esittää uudella tavalla, hienovaraisempi, syvempi, määrätietoisempi, käyttämällä mielikuvitusta, sillä kuvaukset tapahtuvat Green Screen -tilassa ja lavalla ei ole mitään paitsi kamera. Myös ajatus, että osallistun uuden taidesuunnan kehittämiseen, inspiroi." Helsinkiläisen VRTheaterin Niaria on saanut näyttelijänkoulutuksensa Petroskoissa.
 
Laajennetun todellisuuden teknologioiden, koneoppimisen keinojen hyödyntäminen tai osallistavien teosten tekeminen sosiaalisen median alustoille jo sinällään kiihottaa taiteelliseen kokeilemiseen. Moni ajattelee kuitenkin niin, että tämä olemassa olevan teknologian käyttöönotto on vasta alku:

"Taide jättää silloin vahvimmat jälkensä, kun se kuvittelee jotain ihan uutta. Digitaalinen teatteri jo haastaa miettimään uutta, tekemään toisin", sanoo Pekko Koskinen, joka toimii Economic Space Agencyn taiteellisena strategistina ja on Todellisuuden Tutkimuskeskuksen jäsen.
 

Etiikka

 
Miten teatteritekijöiden sitten tulisi suhtautua siihen, että alustat ja teknologiatkin, joista puhumme digitaalisten näyttämöiden yhteydessä, ovat globaalien jättiyritysten hallussa? Millaista eettistä ja moraalista pohdintaa liittyy siihen, että tehdessä teoksia esimerkiksi erilaisille sosiaalisen median alustoille, tullaan tuottaneeksi sisältöä, dataa, jolla yksityiset tahot tienaavat? Tekijät näkevät näissä välineissä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia:

"Vähemmälle huomiolle sisältöjen yksilöllisessä kohdentamisessa ovat jääneet sen positiiviset puolet esimerkiksi eri vähemmistöjen suhteen", sanoo Aku Meriläinen. "Itseäni kiinnostaa taiteellisten prosessien ja uusien teknologioiden potentiaali sosiaalisten ongelmien ratkaisemisessa. Digitaalisella saavutettavuudella on tässä merkittävä rooli ja moninaisuuden huomioiva taidekenttä onkin alkanut kiinnittää siihen huomiota enenevässä määrin."
Taide jättää silloin vahvimmat jälkensä, kun se kuvittelee jotain ihan uutta.
 
Paradoksaalisesti digitaaliset sovellukset tuottavat yhtä aikaa moninaisuutta ja yksipuolisuutta. Diginäyttämö on liki jokaisen taskussa – useimmiten kädessä, silmien edessä – ja olisi sellaisena autereisena toteutuva yhtäläinen pääsy taiteen äärelle. Kuitenkin tiedämme, miten suosituimmiksi kasvaneiden alustojen koko bisneslogiikka perustuu ennustettavuudelle: virtuaalimaailmaan antamamme tiedot, tekstit, kuvat, videot ovat kauroja tekoälyn suuhun, ja tämä konekaveri sitten syöttää meille takaisin kaltaistamme sisältöä. Digitaalinen elinpiirimme kaventuu.

"Esimerkiksi Facebookin rakentuminen on tapahtunut pitkälle viedystä addiktion luomisesta. Viesteillä haetaan kapeutta, ei pitkiä viestejä, suositaan kuvia. Lyhyt porras, jotta saadaan tulvaa, ympäröidään käyttäjä muiden viesteillä. Et kohtaa tyhjää paperia. Jokainen käyttäjä on testikappale", sanoo Pekko Koskinen. Alusta elää datan määrästä, siksi sen syöttäminen on tehty käyttäjälle mahdollisimman vaivattomaksi.
 
"Ehkä on hyvä pitää eettinen pohdinta alustoista ja niiden käytöstä aina mukana prosessissa. Perustella valintansa ja päättää tilanteen mukaan. Jos tarpeeksi moni asettaa itsensä tämän eettisen pohdinnan eteen ja kokee valintojen tekemisen vaikeaksi, niin ehkä jossain vaiheessa syntyy myös niitä reilumpia alustoja. Tässä voisi ohjata katseita Ylen suuntaan, siellä on hämmästyttävän hyvää alustaosaamista ja hieman mukavampi liiketoimintamalli", miettii Jyrki Pylväs.
 
Mitä merkittävämpään asemaan yhteiskunnissa pääsevät yksityisen sfäärin toimijat, kuten vaikka GAFA-yritykset, sitä vähemmän on yksilöllä mahdollisuus vaikuttaa rakenteisiin. Bisnes ei lähtökohtaisesti ole demokraattista.
 
Kansainvälisen esittävien taiteiden verkoston, IETM:n raportissa Live Arts in the virtualising world (2020) todetaan, että taiteilijoiden tulee saada itse päättää, miten ja millaisia digitaalisia mahdollisuuksia he haluavat hyödyntää eikä tätä tule ohjata esimerkiksi rahoituslähteistä. Tästä kirjoitti myös Maria Oiva kommentaarissa julkaisussa Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan (2018): "Olisikin erittäin tärkeää kehittää uusien teknologioiden ja digitaalisuuden alueita myös muista kuin kaupallisista lähtökohdista käsin."

Hän jatkaa tätä ajatusta #digiteatterilaisten kanssa tekemässäni ryhmähaastattelussa: "Kyllä taiteilijat haluavat ottaa haltuun todellisuuden! Haltuunoton eleenä todeta, että minä itse ehdotan, miten käytän teknologiaa. Se on valmiiksi meidän hallussamme."

Oivan kollega Jyrki Pylväs: "Minua kiehtoo myös mahdollisuus "jumittaa" somen algoritmeja, eli johtaa niitä harhaan. Tällainen aktivismi ei tietenkään sovi jokaisen teoksen kylkeen, mutta ajatus on silti kiehtova." Tällaiseksi interventioksi voidaan nähdä #digiteatterin tulossa oleva ensi-ilta, Queer AI. Teoksen päämääränä on toteuttaa sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista moninaisesti hahmottava tekoäly, tuottaa esitys kyseisen tekoälyn ympärille ja vaikuttaa tekoälykehitykseen sekä -tutkimukseen. 
 
"Teknologia on ihmisyyttä. Tärkeä on tulla tietoiseksi teknologiasta. Mihin kaikkeen tää taipuu, etsiä porsaanreikiä", sanoo Pylväs.

 Aktivismia ja välineiden ottamista omaan käyttöön, omilla ehdoilla peräänkuuluttaa myös Pekko Koskinen. Hän on sitä mieltä, että on ollut strateginen virhe jättää esimerkiksi talous- ja kommunikaatiojärjestelmien ajatteleminen taiteen ulkopuolelle:
 
"Taide ei ole ollut kriittisessä keskustelussa, kun somet syntyivät, silloin jää vain imitoijan rooli. Sitä vaihetta, jossa taide esittäisi sen, mistä pitää keskustella ei ole ollut viime vuosikymmeninä, toisin kuin sata vuotta sitten."
 
Ollaan siis myöhässä digitaalisten rakenteiden määrittelemisessä, vai ollaanko? Koskisen mukaan teatterin, kaiken taiteen pitäisi nyt viimeistään asemoida itsensä sinne missä digitaalinen todellisuus ja koko tulevaisuutemme määritellään.
 
"Se on se taiteen moraalinen ja eettinen vastuu. Uuden visioiminen ja esiintuominen. Taiteen vahvuus olisi kuvitella ihan muunlaisia ilmaisusuhteita kuin 'tuote' tai 'alusta'."
 

Lopetukseksi
 

Perustelu digitaalisen näyttämön imperatiiville näyttäisi olevan se, että meitä ympäröivä maailma /todellisuus tapahtuu paljolti näillä digitaalisilla alustoilla ja ne ovat muuttaneet /muuttavat meidän tapaamme elää, olla ja toimia, että ei teatteri voi olla irrallaan näistä näyttämöistä. Virtualisaatio on niin totaalinen, että esittäminen ei voi olla sidoksissa pelkästään johonkin tiettyyn fyysiseen paikkaan. Ollaan koko taiteenlajin kannalta perustavien kysymysten äärellä, kuten Jyrki Pylväs sanoo:
 
"Haluaisin sanoa vielä sen, että digitaalisen esityksen valmistaminen ja siihen liittyvien kysymysten ratkaiseminen voivat olla erittäin tärkeä ja silmiä avaava kokemus myös ”perinteistä” teatteria tekeville. Digitaalinen teatteri voi toimia katalyyttina myös muiden esitysmuotojen kehitysloikalle."
Jos robotti esiintyy yksin teatterilavalla, onko se 'elävää'?
 
Loputon vertailu “live-esitysten" tekemiseen tiettyyn, rajattuun tilaan ei kannata, koska silloin puhuisimme lähtökohdista, jotka eivät välttämättä päde uudessa. Uutta digitaalisuuden hyödyntäminen teatteritaiteessa on kontekstista käsin: 2020-luvun alussa tätä kirjoittaessa valtaosa teatteriesityksistä tapahtui tavalla tai toisella käsinkosketeltavassa tilassa, rakennuksessa tai ulkotilassa.
 
Uuden teknologian hyödyntäminen vahvistaa taiteen asemaa, kun ajatuksella toteutetut teatteriesitykset laajentavat lajin käsitettä. Elävänä voi olla myös virtuaalisesti, eikä teatteri kivuitta palaudu “elävyyden” ominaispiirteeseen, kuten Maria Oiva sanoo:

"Jos viitataan 'elävällä' ainoastaan siihen, että sekä esiintyjän että katsojan liha on samassa fyysisessä tilassa, on se mielestäni liian mekanistinen tapa hahmottaa kysymystä. Jos robotti esiintyy yksin teatterilavalla, onko se 'elävää'?"
 
Sari Havukainen / TINFO 15.6.2020
 

Ydininformantteja tässä artikkelissa ovat olleet #Digiteatterin Aku Meriläinen, Jyrki Pylväs ja Maria Oiva siitä syystä, että heidän pohdinnoilleen digitaalisuudesta teatterin kontekstissa ja teoskokeilunsa saivat alustan Riihimäen Teatterissa vuosina 2017-2019 toimineesta Digitaalisesta näyttämöstä. Freelancereina toimiva kolmikko on yhdessä ja kukin tahoillaan kehittänyt digitaalisen teatterin ajattelua ja käytäntöjä, ennen Riihimäen-kautta ja sen jälkeen.

 

Haastattelin myös Niina Bergiusta, Samee Haapaa, Hilkka Hyttistä, Nina-Maria Häggblomia, Helka-Maria Kinnusta, Pekko Koskista, Marja-Leena Mansalaa, Mika Myllyahoa, Elli Niariaa ja Tuukka Vasamaa. Lisäksi olen siteerannut Hyttisen, Mansalan ja Oivan kirjoituksia Pasi Toivasen toimittamassa julkaisussa Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan – katsauksia kulttuurialan digitalisaatioon (2018).

Osa-alueita, joille digitaalista esitystä suunnittelevan työryhmän kannattaisi erityisesti keskittyä. #digiteatteri Jyrki Pylväs vinkkaa: 
 
1. Perustelu digitaalisen elementin käytölle: miksi juuri näin ja perustuuko valinta muuhun kuin olosuhteiden luomaan pakkoon? 
 
2. Käytettävän alustan valinta, joka on paljolti myös näyttämön ja sen keinovalikoiman rajaaminen. 
 
3. Yleisön kokemus? Käytössä olevien työkalujen mahdollistaman toimijuuden laatu ja sen hahmottaminen. 
 
4. Esiintyjän toimijuus? Kiinteässä suhteessa edelliseen ja määritettävissä pitkälti samoin. 
 
5. Läsnäolon kysymys? Miten rakennetaan kohtaaminen? Miten yleisö ja esiintyjä ovat vuorovaikutuksessa ja millaista läsnäolon laatua voidaan saavuttaa? 

Sinua voisi kiinnostaa

Haastattelu Digitaalisuus Artikkeli