06.04.2017

Vaiheistamista, raakileiden ja nopeiden kokoonkursimisten sijaan

Teatterikorkeakoulun Alumniklubilla pohdittiin kulttuurin rahoitusuudistusta. Sehän vertautuu soteuudistukseen, jota vaiheistetaan. Kulttuurin mittakaavassa on kyse vähintään yhtä mittavasta uudistuksesta kuin sote-uudistuksessa, jota nyt ollaan vaiheistamassa ainakin valinnanvapauden osalta. Mielenkiintoista olikin kuulla opetus- ja kulttuuriministeriön Riitta Kaivosojan näkemyksiä. Kaivosojan mukaan tällainen lainsäädäntö – jos ja kun nyt sinne asti päästään – astuu harvoin täysimääräisesti voimaan. Kaivosoja puhui siis vuosia kestävästä siirtymäkaudesta. Realismia.

Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että hädässä kursitaan kasaan lakiraakiletta, jonka vaikutuksia ei tiedetä. Siirtymäkauden kuluessa Veikkaus Oy jatkaa toivon mukaan hyvän tuloksen tahkoamista ja lisää jakovaraa. Näin saadaan, ei pelkkää porkkanaa, vaan enemmän. Rahaahan on, sen suuntaaminen on poliittisen tahdon asia.

Joka tapauksessa 14.6.2017 on ensimmäinen ulostulo ja kuuleminen valmisteilla olevasta lainsäädännöstä.

Liven lumo – katsojat lähikuvassa

Stefi on jälleen teettänyt tärkeän kävijätutkimuksen. Raportista saamme faktaa siitä, mikä on ihmisten suhde teatteriin, tanssiin tai oopperaan. Saamme tietoa, kuinka usein esityksissä käydään, miksi käydään ja miksi ei, ja ennen kaikkea ketkä esityksissä käyvät. Osa vastauksista on ilmeisiä ja tulokset tuttua aiemmista, mutta heikot signaalit antavat ajattelemisen aihetta.

Naiset, korkeimmin koulutetut, toimihenkilöt, johtavassa asemassa olevat, eläkeläiset sekä kaupunkilaiset ovat ahkerimpia teatterissa, tanssiesityksissä tai oopperassa kävijöitä.  Ilahduttavaa on, että lapsitaloudet käyvät entistä useammin esityksissä, samoin eläkeläiset. Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän arvioi esitysten lisäävän hyvinvointia ja elämänlaatua.

Sen sijaan opiskelijoiden käyntikerrat ovat harventuneet. Miksiköhän? Jatkuuko sama meno, kun opiskelijat valmistuvat ja ikääntyvät? Huolestuttavaa, jos teatteri ei pysty hankkimaan uusia yleisöjä. Huolestuttavaa myös, että hieman harvempi kuin vuonna 2012 kannattaa yhteiskunnan tukea näyttämötaiteelle tai ei osaa arvioida asiaa. Toisaalta kuitenkin Yleisradion hiljattain tekemä selvitys puolestaan kertoi, että juuri teatterille kaikista taidemuodoista kansalaiset olivat valmiita suomaan eniten julkista tukea! Silti teatterin oikeutuksesta pitää olla huolissaan, myös rahoitusuudistuksen vuoksi.

Elävän lumo vetää teatteriin. 75 % teatterissa käyneistä pitää tärkeänä sitä, että pääsee kokemaan elävän esitystaiteen. Korkealle nousevat myös aiheet. 63 %:lle kävijöistä taidemuodon käsittelemät aiheet ovat tärkeitä. 2/3 vastasi menevänsä teatteriin kiinnostavan aiheen vuoksi. Mutta kyllä viidakkorummulla on merkitystä, sillä mitä ystävät kertovat. Olisin voinut kuvitella, että oma teatteriharrastus ja tottumus olisivat olleet merkittäviä, mutta ei. Itse asiassa oikeastaan hienoa, että kyse ei ole tavan vuoksi teatteriin menosta.

Mitä esitykset antavat katsojille? Iloa, uusia ajatuksia, esteettistä nautintoa ja liikutusta. Niin juuri! Ja miksi sitten ei käydä teatterissa? Ei vain tule lähdetyksi. Vapaa-ajasta kilpailevat kotisohva, konsertit ja elokuvat.

Lehtiartikkelit ja uutiset ovat kyllä säilyttäneet asemaansa tiedonlähteinä esityksistä, mutta teatterin kotisivujen ja somen merkitys on selvästi kasvanut vuodesta 2012. Ja vastausten perusteella markkinoinnissa kannattaa satsata tietoon esityksen aiheesta, luonteesta ja lajityypistä.

Mietin sitä joukkoa, joka ei käy teatterissa. Mikä potentiaali! Vähän kuin ne, jotka eivät äänestä. Miten saada ei-kävijöitä houkutelluksi elävän lumoon ja yhteisen kokemuksen äärelle? Miten synnyttää teatteriliikehdintää? Entistä laadukkaampia esityksiä, entistä enemmän jalkautumista, entistä enemmän yhteistekijyyttä katsojien kanssa, entistä enemmän esityksiä aiheista, jotka ihmisiä kiinnostavat.

Mitä barometri kertoo?

Cuporen ja Taiteen edistämiskeskuksen kehittelemässä taiteen ja kulttuurin barometrissä puolestaan tunnusteltiin taiteilijajärjestöjen asiantuntijoiden näkemyksiä taiteilijoiden työskentelyedellytysten muutoksista. Barometri ei paljasta mitään sinänsä yllättävää, mutta tärkeätä on tuo artikulaatio. Se tuo näkyviin, kuuluviin ja julki, mitä taiteen kentillä ajatellaan. 

Sirpaloituvan työnkuvan omaava taiteilija tekee entistä enemmän palkatonta työtä. Taiteilijoiden työn taloudellinen arvo tuntuu laskevan. Taiteen laatu, taso ja saavutettavuus on ensisijaista. Taiteilijan ammatti on ammatti ja taiteilijan tulisi voida keskittyä taiteelliseen työhön.  Yhteiskunta ei riittävästi osaa hyödyntää taiteilijoiden osaamista. Taiteilijoiden apurahojen määrää tulisi lisätä ja suuruutta kasvattaa. Taiteilijayrittäjyys jakaa mielipiteitä.

Yhteisötaiteilijoiden rajapintaidentiteetti

Tahitin teemanumero tarjoaa uutta tietoa yhteisötaiteilijoiden identiteetistä ja taiteilijakunnan luokkarakenteesta.

Sari Karttusen artikkeli keskittyy taiteilijoiden moniammatillisuuteen ja uusiin taiteilijuuksiin. Kyse on niistä ”toisenlaisista taiteilijoista”, jotka toimivat muualla kuin valkoisissa tai mustissa laatikoissa vailla niihin liittyviä taiteilijarooleja.  Miten nämä itsensä näkevät?

Karttusen mukaan näiden ”kohtaamisen taiteen” tekijöiden työskentely laajentuneilla kentillä on sidoksissa juuri taiteeseen, ei niinkään hybridi-identiteettiin, luovaan talouteen ja sen kaupallisuuteen. Nämä taiteilijat toimivat lähinnä sosiaali- ja terveyssektorille tai “vapaasti leijuvina” intellektuelleina esimerkiksi kaupunkiaktivismihankkeissa.  Heidän identiteettinsä on oletettua monimuotoisempi, soveltavan ja taidetaiteen välissä, kuten Karttunen toteaa. Kiinnostava rajapintaidentiteetti!

Taija Roiha nostaa näkyviin eriarvoisuuden prekaarissa taidemaailmassa. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Taiteilijoiden yhteiskuntaluokkaa ei käy ohittaminen. Roiha palauttaa jo jäänteeksi julistetun luokan taidekeskusteluun. Roihan mukaan on puhuttava taiteilijoiden luokka-asemista monikossa.

Teoreettiset pohdinnat tulevat briteistä, luokkayhteiskunnasta, jossa luokkatutkimus ei ole unohtunut. Siellä kannetaan huolta luokkakatosta, ja esimerkiksi siitä, että näyttelijöissä on yhä vähemmän työväenluokkataustaisia.

Artikkelissa on kiintoisa näkövinkkeli prekaarien olosuhteiden itseriiston tai riiston työskentelyetiikkaan, joka pitää sisällään sisäistettyä ja biopoliittista vallankäyttöä. Työn pitäisi olla nautinnollista. Nautinto kompensoi epävarmuutta, alhaista tulotasoa ja muita kielteisiä puolia. Minkälainen taiteilija pystyy toteuttamaan tätä kompensaatioajattelua? Varakkaiden vanhempien tuki tai edes varmuus mahdollisesta tuesta, kulttuurinen pääoma ja sosiaaliset verkostot voivat tehdä prekaariuden siedettävämmäksi. Miten tästä kaikesta voidaan saada tietoa Suomessa? Selvittämällä taiteilijoiden vanhempia ammatteja, tulotasoa, taiteilijan mahdollista perittyä varallisuutta ja rohkaisemalla taiteilijoiden keskustelua aiheesta.