05.03.2020

Hanna uusi blogikuva

Vetoomus taiteen ja kulttuurin rahoituksen puolesta

Kaikki taide- ja kulttuurialan järjestöt, yhdistykset, yritykset ja instituutiot, liittykää valtioneuvostolle suunnattuun vetoomukseen ja allekirjoittakaa se. Aikaa on ensi keskiviikkoon 11.3.2020 saakka.  

Meitä rahapelitoiminnan tuottojen edunsaajia koskettaa yhteinen uhka – Veikkauksesta saatavan rahan väheneminen. Jos uhkakuvat toteutuvat, rahaa on jaossa aiempaa vähemmän ja harkinnanvaraisiin toiminta-avustuksiin kohdistuu vuonna 2021 leikkauksia. Hallitusohjelmassa on kirjaus kompensaatiosta, jolla korvattaisiin nämä Veikkauksen vähenevät tuotot. Me vetoamme valtioneuvostoa pitämään kiinni tästä hallitusohjelman kirjauksesta. Valtiovarainministeriön ehkä hyvinkin ahtaisiin kehyksiin on saatava väljyyttä. Toiminta ei saa vaarantua.

Skenaariotyöskentelystä ja toivottavista tulevaisuuksista

Politiikasta-verkkosivustolla oli jokin aika sitten kiinnostava artikkeli skenaarioista ja niiden merkityksestä politiikalle. Kirjoittajat pohtivat sitä, miten skenaarioita käytetään, jätetään mahdollisesti käyttämättä tai käytetään väärin. Kirjoittajat muistuttavat, että tulevaisuus sisältää aina aidosti vaihtoehtoja ja juuri skenaarioilla voidaan hahmottaa näitä erilaisia vaihtoehtoja, mahdollisia, toivottuja tai todennäköisiä tulevaisuuden tiloja ja kehityskulkuja, jotka tulevaisuuteen johtavat. Tulevan hahmottaminen ei ole viatonta puuhaa.

Julkinen valta rakastaa matemaattisia malleja. Ne kuitenkin harvemmin ottavat huomioon sitä, että talouden rakenteet, teknologia, instituutioiden toimintatavat tai ihmisten arvostukset ja elämäntavat muuttuvat.  

Skenaarioita laaditaan huonosti tai niitä hyödynnetään huonosti. Mitä siis valitaan käsiteltäväksi ja mitä jätetään käsittelemättä, millaisilla muuttujilla tulevaisuuksia tuotetaan ja millaiset muutokset nähdään mahdollisiksi missäkin ajassa? Vai keskitytäänkö mahdollisesti epäolennaisuuksiin ja lukkiudutaan siihen, mitä tiedetään.

Virkamiehen ja poliitikon pöytälaatikkoon unohtunut skenaario ei hyödytä ketään. Pelkkä tulevaisuuden kuvauskaan ei riitä, tarvitaan vaikutusten arviointia päätöksenteon tueksi. Kirjoittajien mukaan skenaarioiden tulkintaa ohjaavat turhan usein ennakkoluulot, arvostukset ja taloudelliset intressit – ei skenaarioiden sisältö.

Skenaarioiden laatu syntyy keskeisten tekijöiden läpinäkyvästä esittämisestä, laajasta osallistamisprosessista skenaarioita laadittaessa, matemaattisia malleja täydentävistä kuvauksista. Skenaarioissa tulee tuoda avoimesti esiin arvovalinnat ja tarjota aidosti mahdollisuus päätyä myös lopputulemiin, jotka ovat kaukana odotetusta ja toivotusta.

Parhaimmillaan skenaarioprosessi tuo yhteen eri intressiryhmät pohtimaan vaihtoehtoisia politiikan suuntia. On tärkeää ymmärtää, että eri ryhmillä on eri näkemys siitä, mikä on toivottava skenaario.”

Toivottavasta tulevaisuudesta vallitsee harvemmin yksimielisyyttä. Metakonsensuskin on jo paljon. Se tarkoittaa sitä, että ymmärretään asiaan liittyvät erilaiset arvot ja näkemykset. Metakonsensus tarkoittaa ”toisia kunnioittavaa yksimielisyyttä siitä, mistä ollaan eri mieltä”.

Mitäs minä nyt tällaista? No siksi, että tulevaisuustutkijoiden pohdiskelu antaa eväitä miettiä myös esittävien taiteiden erilaisia tulevaisuuksia.

Yhteisötaiteesta ymmärrystä ja arvostusta

Teatterikorkeakoulun viime syksynä ilmestynyt julkaisu Yhteisö ja taide (toim. Kirsi Monni ja Kirsi Törmi) laittaa yksiin kansiin kätevästi ja konkreettisesti tietoa yhteisötaiteesta. Teoksen moninainen, moniääninen, avoin ja antelias kirjoittajajoukko käsittelee taiteilijan laajentunutta ammattikenttää, taidetta ja osallisuutta yhteisöissä sekä taidetta ja transformaatiota yhteiskunnallisissa rakenteissa.

Tämä on tuiki tärkeä teos valottaessaan taiteen aluetta, jota harvemmin on suomeksi käsitteellistetty ja asetettu kontekstiinsa. Teoksesta saa kättä pidempää alan erilaisten ilmiöiden ja käsitteiden määrittelyyn ja erilaisten viitekehysten ymmärtämiseen. Ani harvoin on mahdollisuus tutustua kootusti taiteilijoiden ja taidepedagogien omiin yhteisötaidehankkeisiin. Miten antoisaa on lukea tekijöiden kriittistä ja avointa itsereflektiota omista töistään tai avauksia oman tekemisensä lähtökohtiin.

Tämä kirja on yhteisötaiteen järkälemäinen ja silti samalla kevyt ja helposti luettava perusteos, joka raivaa arvostusta ja ymmärrystä taiteenalalle, joka uusliberalistisessa yhteiskunnassa jää helposti jonnekin marginaaliin ja unohduksiin.

Kiitokset ja onnittelut jokaiselle kirjoittajalle! Kiitokset mainiosti toimivalle verkkomuotoisuudelle!
  

Perheistä

Kajaanin reissu, Syyllinen ja uusperheseminaari, saivat pohtimaan perheitä (noo, minä olen aika huono asiantuntija, tällainen epätyypillinen erilaisen perheen omaava).

Anyways, perheisiin liittyy jumalaton määrä suorittamista, esittämistä ja roolinottoa erilaisten odotusten paineissa. Ollaan itse luodulla näyttämöllä, jossa kuvitteellisina katsojina ovat yhteiskunta, naapurit, sukulaiset, kuka milloinkin hartioilla istuu kuikuilemassa. Mitä nekin ajattelevat.

Teatteri on siitä ylivertainen paikka, että siellä ruumiillistetaan sitä, mitä ihmisissä ja ihmisille tapahtuu, mitä yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuu. Eikä kaikkeen tarvita sanoja. Ruumis puhuu, ilmeet ja eleet puhuvat ja ilmaisevat. Teatteri on seismografi, joka näyttää ihmisyhteisön pinnanalaisia värähtelyjä.  ”Ydinperheen” ja ehjän minän” onnellisuusmuureja teatterissa nähdään tuskin koskaan.

Ne perheet, joita teatterin näyttämöillä nähdään ovat kaukana perinteisestä porvarillisesta ydinperheideaalista, jonka mukaisesti perhe olisi huolehtiva, hoitava ja turvallinen yhteisö.

Nykynäytelmät ovat perillä perhekäsitysten monimuotoistumisesta. Tekstien nimet jo kertova paljon: Paha äitipuoli (Marina Meinander – Kirsi Porkka), Uusioperh(s)e (Kiti Kokkonen, Outi Mäenpää), Exän uusi ja vanha (Minna Koskela), Alfanaaras (Paula Salminen), Homoäiti (Heidi Junkkaala), Saalistajat (Sanna Hietala), Vuoden perhe (Aino PennanenRiikka Oksanen), Äidin rakkaus (Marko Järvikallas) ja nyt siis uusin tulokas Syyllinen (Sanna Heikkinen).

Myytinmurtajaisia

Myytit vahvistavat yhteisön arvoja ja normeja tarjotessaan käyttäytymismalleja. Teatteri on perhemyytinrikkoja, kun sen ydin on usein konfliktissa ja vallassa. Teatterissa käsitellään ”likaa”. Tässä yhteiskunnan pesukoneessa pestään jatkuvasti likapyykkiä.

Näyttämöiden äidit eivät ole suvereeneja kaikentaitajia tai ikuisia myötätunnon lähteitä. Näyttämöillä nähdään hirviöäitejä, väsyneitä äitejä, emotionaalisesti poissaolevia tai manipuloivia äitejä. Näyttämöllä on tehty karkeaa pilaa, liioiteltu ja luotu groteskeja pahan äitipuolen hahmoja. Siellä on raivattu tilaa erilaisille maskuliinisuuksille ja isien ”tilalle”. Lapsikaan ei teatterissa välttämättä ole puhdas ja viaton vaan valtasuhdepeluri.

Teatterien perhekuvauksissa sallitaan kielteisten tunteiden käsittely, rageemiset ja paskahalvaukset yhtä hyvin kuin perheenjäsenten vieraantuneisuus ja etääntyminen ja tunnesiteiden katkeaminen. Teatterissa kuvataan perheenjäsenten alkoholismia, perheväkivaltaa, mielenterveysongelmia jne. jne. jne.

Mutta ei teatterikaan viaton ole. On terveellistä miettiä, millaisia näkökulmia perheiden kuvauksiin sisältyy, kenen näkökulmasta asioita kerrotaan, kenen puolesta/ keitä edustamassa siellä näyttämöllä ollaan, keitä nämä perheet edustavat ja millaisia ruumiita siellä nähdään, tehdään kiintiöihmisiä ja stereotypioita, minkälaista tunne- ja toimintatilaa perhekuvaukset meissä katsojissa vahvistavat? Miten näitä perheitä käsitteellistetään ja merkityksellistetään teatterissa? Ja keitä se esitys näiden perheiden katsojiksi kutsuu?

Kivuliaat lähisuhteet

Ilmasilta (Paula Salminen, ohjaus Saana Lavaste), Poika (Florian Zeller, ohjaus Riikka Oksanen) ja Pääomani (Milja Sarkola, Katariina Numminen) asettuvat nyt keskinäiseen vuoropuheluun.  Lähisuhteiden kautta piirtyy esiin kivuliaita ilmiöitä, jotka mielellään tunkisi pois mielestään.

Pojassa poika jää näkymättömäksi vanhemmiltaan. Onko lapsi omien projektioiden kohde? Eikö toisen hätää pysty näkemään? Riikka Oksanen on vähäeleisyyden mestari, se nähtiin jo Alinassa. Poika virittyy näkökulmahenkilönsä (Paavo Kinnusen) ja muidenkin näyttelijäntyön kautta sellaiselle taajuudelle, jossa katsoja rekisteröi jokaisen roolihenkilön pienintäkin elettä, pienintäkin näyttämötapahtumaa ja sen taakse kätkeytyvää. Muuta ei tarvita!

Ilmasillassa äiti ja hänen kaksi aikuista lastaan ovat etäällä toisistaan, kukin toteuttamassa omia projektejaan, liikutaan Suomessa, Afrikassa ja Lähi-idässä. Tekstin mittakaava lähisuhteista globaaliin kaukovastuuseen, syyllisyyksiin, lähisuhteisiin ja -tekoihin on huikea! Se fokusoi jokaiseen henkilöönsä erikseen, se ikään kuin piirtää lähikuvan, haastava teksti monologimaisuudessaan. On hienoa nähdä, miten näyttelijät keveästi hahmottavat oman roolihahmonsa, puskematta, luottamalla tekstiin ja sen kantovoimaan. Muuta ei tarvita! Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov urakoivat kukin koko joukon muita roolihahmoja. Willensaunassa on pieni suuri maailma, varsinainen auditiivis-visuaalinen runsaudensarvi. Ekoskenografiaa. Niin ja ehdoton suosikkini on leikkaussalibändi! Ilmasilta on toivoa herättävä kehityskertomus. Ihmisellä on kyky kasvaa vastuuseen ja toimintaan myös lähietäisyydellä.

Pääomani saattoi minut miltei pois tolaltani. En ole nähnyt näyttämöllä ruumiillistettavan niin intiimiä ja salattua kuin naisen suhdetta varallisuuteen, laskelmointiin, lähisuhteiden hienovaraiseen hyväksikäyttöön – vailla stereotypiaa ja kliseitä. Tällaista yhteiskuntaluokkakuvausta en ole koskaan nähnyt. Milja Sarkola on kuin Christer Kihlman ja hänen romaaninsa. Verhoton havainnoija. Mikroskoopilla suunnataan sinne, minne harva tohtii katsoa. Mikä nykyteatterin ja esitystaiteen ristisiitos pääoman addiktoivasta vallasta – se on halua! Perhe ei ole ainoa rahan ja vaihtosuhteiden näyttämö. Taiteilijaresidenssi on variaatio samasta todellisuudesta. Pääomassa järisyttävää on seurata näkökulmahenkilön (Eero Ritala) pakonomaista neuroottista itsetarkkailua, ulkopuolisuutta, syyllisyyttä.

Mistä näissä kolmessa esityksessä oli kysymys? Näyttelijästä, ihmisestä. Lähietäisyydellä. Kehystyksistä, rajauksista, fokusoinnista.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät