Ville Kurki, mitä kuuluu?  

 

Ville Kurki: Nyt, juuri tällä sekunnilla kuuluu oikein hyvää. Sain siivottua työpöytääni täällä Voionmaan koulutuskeskuksessa, jossa suureksi yllätykseni toimin näyttelijälinjan vastaavana opettajana. Vihdoin sain pöydänkin nostettua sopivalle korkeudelle. Vuosi on ollut yllätyksiä täynnä, tästä on hyvä jatkaa.   

 

Perustaessani Grus Grus Teatteria 15 vuotta sitten, toimin täällä samassa opistossa opettajana. Lähdin täältä aikoinaan keskittyäkseni teatteriin – ja viime talven aikana, päätettyäni lähteä teatterista, minuun otettiin yllättäen täältä taas yhteyttä. Olen viimeiset 10–15 vuotta käytännössä asunut VR:n junissa, kulkiessani Turun ja Tampereen väliä. Lapseni ovat nykyään teini-ikäisiä ja asuvat Tampereella, joten kun he kuulivat, että minun oli mahdollista saada seudulta työpaikka, he oikeastaan päättivät asian puolestani. Nyt minulla on logististen seikkojen lisäksi motivaationa vilpitön halu jakaa sitä osaamista, mitä tässä on tullut opittua vuosien varrella. Tunnen vihdoin, että minulla on opetettavaa muille, ja on mahtavaa saada jakaa sellaista oppia, jota olisi itse toivonut kuulleensa nuorena.  

Olin nuorena 1990-luvulla Tampereella kiinnostunut teatterista, mutta en koskaan harrastanut teatteria. Harrastajateatterimaailma aiheutti minussa jonkinlaista torjuntaa, en tiedä mistä se johtui. En kokenut, että se olisi ollut minun paikkani, vaikka kävin paljon katsomassa esityksiä. Päädyin media- ja elokuva-alalle, mutta teatteri kummitteli aina mielessä. Opintojeni loppuvaiheessa huomasin, että olin ollut koko ajan jossain esittävän taiteen projektissa mukana ja tehnyt koko ajan yhteistyötä teatterilaisten kanssa. Huomasin myös, että kaikki se mitä inhosin elokuvien tekemisessä, loisti poissaolollaan teatterissa: vapaan assosiaation mahdollisuus, prosessityöskentelyn luonne ja työtahdin kiihtyminen kohti ensi-iltaa.  

 

Elokuvaohjaajana jokainen kuvauspäivä tuntui menetykseltä, kuvauspäivää ei saanut koskaan takaisin eikä valintojaan voinut tehdä uudestaan. Kässärin pitäisi olla heti jumalattoman hyvä eikä leikkausvaiheessa voi jättää jotain, jonka myöhemmin, elokuvan ollessa jo levityksessä, päättää poistaa. Teatterin ohjaaminen oli sitä paitsi nastaa. Minulla oli pitkään melko mustavalkoinen käsitys, ajattelin että olin hukannut aikaani media- ja elokuva-alan opintoihin, mutta eihän se pidä paikkaansa, kun nyt myöhemmin ajattelee asiaa. En voi enää edes kuvitella, miten elämä olisi mennyt toisella tavalla, koska matkan varrella kohtasin ystäviä, jotka muokkasivat minua ja minä heitä. Kesti kuitenkin kauan, ennen kun sain päässäni käännettyä tämän koulutuspolun voitoksi. Välttelin kauan kertomasta, että koulutukseni on media-alalta, koska teoksiani verrattiin heti elokuviin. Inhosin jopa pitkään kaikkia videotykkejä teatterissa, tekniikka oikein ällötti. Tuolloin omasta mielestäni teatterin tulisi lähtökohtaisesti olla puhdasta grotowskia.  

Yksi merkittävä ajatteluani muuttanut kokemusta tapahtui Ranskassa. Lähdin vuonna 2006 silloisen ihmissuhteen perässä Lyoniin. Kirjoitin sanakirjan avulla ranskalaisille teattereille työhakemuksia, ja kuinka ollakaan Compagnie Scènes Théâtre Cinémasta otettiin yhteyttä. Minut palkattiin kamera-assistentiksi esitykseen, joka kuvattiin livenä toimiston takapihalla ja suoratoistettiin moneen eri maahan. Päädyin lopulta kameraoperaattoriksi ja näin miten mediaa, elokuvaa ja näyttämötaidetta voi käyttää livetilanteiden luomiseen. Sain siitä hirveästi kokemusta, ja opin siinä samalla ranskaa kirjoittamalla foneettisesti teippipätkiin ranskankielisiä iskusanoja, jotta tietäisin milloin kameraa oli kohdennettava mihinkin.  

 

Kokemuksen innoittamana palasin Suomeen, niihin aikoihin Nätyltä valmistunut Ville Majamaa otti yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä. Päädyimme tekemään Hugo Simbergin siivet -monologin, jonka jälkeen kuvittelin taidehommieni loppuvan, kun ensimmäinen lapsi teki tuloaan. Mutta esitys meni loistavasti, ja kiersimme sillä kuusi vuotta, vierailimme mm. Tampereen Teatterikesässä, Liettuassa MonoBaltija -festivaalilla ja Pariisin Suomi-instituutissa.  

 

Jossain vaiheessa meiltä kysyttiin laskutusta varten, minkä niminen teatterimme on. Ilmoitimme teatterin nimeksi Grus Grus. Kun meiltä kysyttiin, mitä teemme seuraavaksi, en kehdannut sanoa, ettei meillä ollut suunnitelmia, joten niitä oli sitten laadittava. Siitä se lähti vähitellen rakentumaan, Grus Grus Teatteri, joka melko nopeasti profiloitui fyysiseksi teatteriksi. (Nauraen) Minua ei ole kiinnostanut teatterissa se, että ihmiset kävelevät näyttämölle istumaan. Ville Majamaa sai sittemmin kiinnityksen Tampereen Teatteriin, mutta seuraava tuotanto syntyi siitä, kun silloinen tuottajamme Leo Van Aerschot ehdotti, että ottaisimme yhteyttä Tanssiteatteri MD:hen, ja täydeksi yllätyksemme he kiinnostuivat yhteistyöstä. Teimme heidän kanssaan Elintaso-musikaalin.  

 

Hugo Simbergin siivet kutsuttiin siinä ohella turkulaiseen TEHDAS Teatteriin vierailulle, samalla minua pyydettiin ohjaamaan sinne. Tästä syntyi yhteistyö, johon tuli mukaan Turun kaupunginteatteri. Projekti oli kaksiosainen, Pikku prinssi ja Iso prinssi, ensin mainittu oli lapsille suunnattu teos ja jälkimmäinen aikuisille. Ja sille tielle jäin, Grus Grus Teatterista tuli turkulainen. Teatterin ydinryhmä muodostui nopeasti minun lisäkseni nukketeatteritaiteilija Ishmael Falkesta, näyttelijä Sofia Molinista, klovneriaan erikoistuneesta Janna Haavistosta ja stunthommiaan tuolloin lopettavasta Markku Tuulenkarista. Myöhemmin mukaan tuli myös tanssija Sandrina Lindgren.  

 

Koska minulla ei ole varsinaisesti teatterialan koulutusta, minua ei ole kiinnostanut miten teatteria niin sanotusti kuuluu tehdä. Siitä on seurannut välillä ongelmiakin esimerkiksi laitoksissa. Unohdan todella helposti, että konventiot ovat muodostuneet ihan hyvästä syystä, eivätkä kaikki ajattele kuten minä.  

Porukkamme kesken tuntui kuitenkin luontevalta käydä lajien välistä dialogia, koska tulimme niin hyvin juttuun. Minulla oli tuolloin todella voimakas kokemus siitä, että elämässä jyrähti, jokin käynnistyi ja jotain todella merkittävää tapahtui. Työssämme korostui ajan mittaan pitkäjänteinen sitoutuminen. Emme ole halunneet taiteellista johtajaa, vaan olemme pyrkineet dialogiin. Olemme taiteilijoina kasvaneet yhdessä pitkäjänteisen työn kautta, ja kaikille on annettu vuorotellen mahdollisuus kehittää omaa osaamistaan ja taiteellista työtään.  

 

Vuosien mittaan tilanteet vaihtelivat ja oli hetkiä jolloin meidän oli pakotettava itsemme yhteiseen dialogiin, ja yhteisiin tapaamisiin, kun kaikki tekivät myös töitä omilla suunnillaan. Ainoa meitä yhdistävä tekijä saattoi olla verottaja tai jokin apurahadeadline, mutta pidimme taiteilijatapaamisistamme ja siitä, että olimme yhteisö. Töissämme korostui taiteilijoiden välisen dialogin ja monialaisuuden lisäksi myös paikkasidonnaisuus.  

 

Oma kohokohtani Grus Grus Teatterissa oli Hamlet, jonka teimme Turun linnaan. Se meni sekä tavallisille katsojille, että Shakespeare-asiantuntijoille, ja siinä oli kaikki eri alamme edustettuna, fyysisestä teatterista nukketeatteriin. Sen ei pitänyt toimia paperilla, mutta jotenkin se vaan toimi. Hamletin jälkeen pääsimme Taiken harkinnanvaraisen tuen piiriin.  

 

Turun vapaa teatterikenttä on monimuotoinen, laaja ja hyvin pitkäjänteisesti rakennettu. Sillä on myös avaramielinen laaja yleisö. Olen siitä todella ylpeä, mutta minua samalla harmittaa ja hämmentää se, etten näe uuden sukupolven esilletuloa. Turku on todella nasta ympäristö, se ei ole yhtä kallis kuin Helsinki, ja siellä on paljon vaihtoehtoista teatteria ja taidetta. Turun teatterisäätiö mahdollistaa taidehankkeita, yhteistyö Manillan kiinteistön kanssa pelaa, ja harjoitimme jatkuvasti vaihdantataloutta muiden toimijoiden kesken. Yleisö löytää vapaan kentän esityksiin. Turku on monessa helpompi teatterikaupunki kuin esimerkiksi Tampere. Toivoisin, että vastavalmistuneet taiteilijat lähtisivät Turkuun kokeilemaan siipiään.  

 

Kääntöpuoli Turussa toimimisessa on se, että on vaikea saada laajempaa näkyvyyttä. Vaikka en ole Helsinki-vastainen, yllätyn tavatessani kollegoita, jotka eivät ole kuulleet Grus Grus Teatterista. Ehkä meidän olisi pitänyt juosta edustamassa enemmän. Ehkä sitä olisi pitänyt tunkea enemmän näkösälle. Mutta mistä sitä aikaa ottaa, ja miten sitä voisi tuoda yhteisöä esille, kun mediaa kiinnostaa enemmän ihmiset? Ei meitä Turussakaan heti tunnettu. Katsojat olivat saattaneet nähdä Turun kaupunginteatterin tai Åbo Svenska Teaternin kanssa tekemämme esityksen, mutta mielsivät sen sitten näiden suurten teattereiden esitykseksi. Välillä on ollut tarpeettoman raskasta, mutta se johtuu osittain meidän omasta kunnianhimostamme ja osittain tästä ihan hullusta rahoitusjärjestelmästä ja sosiaaliturvajärjestelmästä. Perustulo olisi todella hyvä ratkaisu tähän.  

Grus Grus Teatterilla on nyt monivuotinen, varmistettu rahoitus monesta suunnasta. Tällä työllä voi oikeasti nyt elättää itsensä ihan eri tavalla kuin aikaisemmin, ja teatterin taiteellinen ansioluettelo on aivan huikea. On lisäksi hyvät toimistotilat ja varastot. Tästä huolimatta sain viime vuoden joulukuussa oivalluksen, että mitä jos lähtisin Grus Grus Teatterista. Tuntui kuin tajunta olisi räjähtänyt, mutta samalla ajattelin, että hemmetti sentään, jos en nyt lähde, en lähde koskaan. 

 

Sofia Molin ehdotti siinä ohessa, että lähtisin Tukholman taidekorkeakouluun Art of Impact -ohjelmaan tekemään jatkopintoja. Siinä loksahti kohdalleen toinen palanen. Laitoin hakemuksen vireille, ja ajattelin, että suutun jos minua ei hyväksytä sinne, etenkin kaikkien niiden haastatteluiden ja massiivisten ennakkotehtävien jälkeen. Pääsin sisälle. Väliin tuli kuitenkin tarjolle tämä opetustehtävä, ja olin yhtäkkiä kolmen homman loukussa, mutta onneksi olen saanut sovittua, että teen suurimman osan opiskeluista töiden ohella etänä. Grus Grus Teatteriin saimme rekrytoitua hyvän toiminnanjohtajan, Unna Toropaisen ja yhdistyksen sihteeriksi mainion Petri Tuomisen teatterin sisältä. En tee enää muuta kuin siivoan omia jälkiäni. Täysin uudet tuulet puhaltavat teatterissa. 

 

Kun itse tässä kelaa omaa toimintaansa, niin on todettava, että vaikka kuinka haluaisin olla kekseliäs ja uuden mahdollistaja, olen ollut monen asian jarruna omine ajatteluni ja toimintani myötä. Otan aina hirveästi vastuuta, sille en mahda mitään. Mutta vaadin myös muilta tekoja – en kohtuuttomasti, mutta koska vaadin itseltäni paljon, koen voivani vaatia myös muilta. Olen myös pohtinut, että ehkä olisin voinut jakaa vastuuta muille, ehkä haalin itselleni liikaa vastuuta teatterin hallituksen puheenjohtajana. Kun on mahdollistamassa jotain, samalla blokkaa jotain muuta. Huomaan, että jo nyt teatterissa tehdään asioita vähän toisella lailla. Olen yrittänyt kuunnella kaikkia, mutta kyllä, olen päätynyt myös estämään muiden ideoita toimintani kautta. 

 

Viime kesänä – ristiriitaisin tuntein – päätin olla osallistumatta teatterin tavanomaiseen kesäresidenssiin. Viidentoista vuoden jälkeen tunsin itseni ulkopuoliseksi: siellä selvästi oli ollut oikein mukavaa ja residenssi oli mennyt hienosti, eikä minua ikään kuin kaivattu. Samalla se oli juuri sitä, mitä itse olin toivonut – että dialogi teatterin sisällä jatkuisi ja toimisi. Mutta irti päästäminen on vaikeaa. Olen aina sanonut itselleni, etten halua olla se, joka ei pysty päästämään irti asioista, töistä, tai asemasta – ja siitä yritän muistutella itseäni. Tätä prosessia helpottaa opiskelu ja opettaminen. Ajan kanssa on aikaa reflektoida ja myllätä itseään: miksi teen sitä mitä teen, ja miksi olen tehnyt mitä olen tehnyt, ja mitä tekisin, jos voisin aloittaa alusta. Mutta ei se helppoa ole.  

Haluan työllistää itseni jatkossa myös dramaturgina – laajemmin kuin vain teatterialalla. En kyllästy ikinä keskeneräisten prosessien seuraamiseen, ne kiinnostavat hirveästi. On etuoikeutettua saada osallistua keskeneräiseen juttuun, jokaisen taiteilijan matka kohti lopputulosta on intiimi. Haluan myös tehdä vielä vapaan kentän puolesta jotain, koska sydämeni jäi sinne ikuisesti. Mikään ei ole tärkeämpää kuin taiteellinen vapaus. Puolustan vapaiden ryhmien ja vos-toimijoiden yhteistyötä, kunhan työryhmillä on vapaus tehdä taidetta. Grus Grus Teatterin tehdessä yhteistyötä vos-toimijoiden kanssa tekemisiämme ei onneksi koskaan saneltu ylhäältä päin.  

 

Haluaisin vielä sanoa tämän yhden asian: Vapaan kentän taiteilijat, te, jotka usein olette tosi vaikeissa elämäntilanteissa ja jotka koronan aikana saitte kuulla, että menkää ”oikeisiin” töihin, kunnioittakaa itseänne ja työtänne. Minusta tuntuu, että korona-ajan asenne taidetyötä tekeviä kohtaan on vaikuttanut negatiivisesti omakuvaamme. Välillä minusta tuntuu, että kunnioittaisin kollegoitani enemmän kuin he kunnioittavat itseään.  

 

Toivoisin, että lakkaisimme vähättelemästä taiteen tekijöitä. Ei tässä elitistiksikään tarvitse muuttua, mutta olen totaalisen kyllästynyt siihen, että taitelija sanoo omasta työstään, että se on vaan työtä eikä mikään kummallisempi homma, pelkkää leikkimistä. Tämä työ on erityistä. Se on tärkeää. Siitä tulee olla ylpeä. Lopetetaan vähättely. Omanarvontunto ja sen ilmaiseminen ilman mitään kusipääsyyttä on tärkeää.  

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

David Kozma, mitä kuuluu? 

Minerva Kautto, mitä kuuluu?

Nina Dahl-Tallgren, vad hörs?

Marouf Majidi, mitä kuuluu?

Sebastian Da Costa, mitä kuuluu?

Tinja Salmi, mitä kuuluu?

Aune Kallinen, mitä kuuluu?

Niina Aho, mitä kuuluu?

Samee Haapa, mitä kuuluu?

Laura Eklund Nhaga, mitä kuuluu?