Ville Seppänen, mitä kuuluu? 

 

Ville Seppänen: Tällä hetkellä kuuluu oikein hyvää. On ollut tosi kiireinen vuosi. Nyt ollaan itse asiassa pojan kanssa viettämässä kesälomaa Örössä, ulkosaaristossa tällaisella pienellä luodolla. Reilun viikon verran ollaan ihmetelty syystuulia, katseltu isoa taivasta, merta ja kallioita. Alkaa pikkuhiljaa mieli rauhoittua. Nämä maisemat on kyllä sydäntä lähellä, tämä karuus on totaalista. Tekee hyvää hektisen työn vastapainona.  

 

Meillä oli syyskuun lopussa Peer Gyntin ensi-ilta Volksbühnella. Tämä oli neljäs Ibsen-teos, jonka tein Vegard Vingen ja Ida Müllerin muodostaman työparin ja muun ydinryhmän kanssa. Ensimmäinen oli vuonna 2017 valtava tuotanto National Theater Reinickendorf, Berliiniin, ja viimeksi Norske Teatretiin tehty Byggmeister Sollness. Välissäkin olen ollut aika usein Oslossa heidän kanssa tekemässä töitä, on kuvattu ja leikattu uutta materiaalia ja hämmästelty taidetta ja elämää. Peer Gyntin suunnittelu aloitettiin noin vuosi sitten.   

 

Alunperin yhteys Vinge&Müller -kaksikkoon syntyi Eva Neklyaevan kautta, joka oli aiemmin Baltic Circlen taiteellinen johtaja. Vinge ja Müller olivat silloin suunnittelemassa National Theater Reinickendorfia, heidänkin mittapuullaan valtavaa tuotantoa, johon he etsivät mahdollista porukkaa työryhmään. Heidän sen aikainen tuottaja etsi video-osaajia ja otti yhteyttä Evaan, joka oli suositellut mua. Olin sitten yhteydessä niihin, tavattiin ja hyppäsin messiin siihen tuotantoon. Siitä lähtien olen tehnyt Vingen ja Müllerin kanssa duunia säännöllisesti.  

 

Oikeastaan Vinge ja Müller on yksikkö, joka tekee kaiken yhdessä, jonkinlaisessa symbioosissa. Heidän ja ydinryhmän kanssa tekeminen on erittäin inspiroivaa, totta kai hyvin intensiivistä ja äärimmäistä monella tapaa. On tosi nasta tehdä tässä porukassa töitä. 

Kompromisseja suhteessa instituutioihin ei tehdä, kun ollaan valmiita kokeilemaan ja ylittämään erilaisia teatterin rajoja kollektiivisesti. Nää on tosi erilaisia kuin muut produktiot, missä olen ollut mukana, eikä tätä tietenkään jaksaisi koko ajan vuoden ympäri. Vaikka työ on välillä vaikeaa, ja jopa mahdotonta, niin se on silti hyvin antoisaa, ja vuosien mittaan on syntynyt luottamus ja ystävyyssuhde Vegardin ja Idan kanssa.  

 

Produktioiden tekemisessä on aina tavallaan sama rakenne, eli alussa meitä on tosi pieni porukka ja sitten mitä lähemmäksi tullaan ensi-iltaa, sitä kiivaammalla tahdilla työryhmään alkaa liittyä lisää jengiä aina tarpeen mukaan. Viime syksynä meitä oli Peer Gyntiä duunaamassa kourallinen tyyppejä ja enskarin aikaan 70–80. Mun duuni painottu alkuun videoiden leikkaamiseen sekä konseptin ja lavastuksen kelaamiseen muiden kanssa. Valojen suunnittelu alkoi hyvissä ajoin, mutta varsinaisesti aloin niitä paukuttamaan kasaan vasta kolme ja puoli viikkoa ennen enskaria, kun siirryttiin harjoitustilasta näyttämölle. Työnkuva ei ole kovin tarkkarajainen mulla, eikä monella muullakaan. Esimerkiksi kuoroon on voitu castata teatterin näyttämömiehiä ja maalareita. Heille opetetaan teoksen koreografiat ja sit maski päähän, ja lavalle. Näyttämömiesten ja näyttelijöiden lisäksi teoksiin kutsutaan messiin erilaisia ammattilaisia, stunt-tyypeistä kaivinkonekuskeihin. Varsinkin Ida Müller on tosi taitava venyttämään olemassa olevia resursseja, päättämään sen puitteissa, miten jokin ratkaistaan, usein totuttua kevyemmällä tavalla. Luovaa ongelmanratkaisua, jota olen oppinut häneltä paljon.  

Peer Gyntistä meillä oli kuusi esitystä. Jokaikinen näistä kuudesta näytöksestä oli rakenteeltaan ja tapahtumiltaan toisistaan poikkeava. Siellä ei ole kuin muutama kohtaus, jotka toistuu melkein joka ilta. Koko ajan haetaan jotain uutta. Tämä Peer Gynt on meidän mittakaavalla lyhyt, kahdeksantuntinen. Kun vaikka vertaa National Theater Reinickendorfiin, joka oli 12 tuntia. Kahdeksan tuntia on kokemuksellisesti ehkä puolet lyhyempi kuin 12. Kahdeksan tuntiakin on aika tiukka pätkä vetää, on oltava valmis kaikkeen, ja myös pystyttävä tekemään uusia ratkaisuja joka ilta. Keskustelemaan muiden kanssa omalla instrumentilla, ja kuunneltava hyvin. Mä ajattelen noi esitykset sellaisina rituaaleina, johon sitä sitoutuu kahdeksaksi tunniksi, jakamattomaan keskittymiseen, jossa yritetään kollektiivisesti, no, – selviytyä. Kun joka toinen päivä oli esitys, niin kaikki oli vähän sitä mieltä, että palautumisaika oli lyhyt. Näyttelijöillekin, jotka on tosi hyvässä kunnossa, niin onhan se fyysisesti tosi rankkaa. Joka tapauksessa kaikki oli kohtuu tyytyväisiä, mihin se teos oli kehittynyt kuudenteen esitykseen mennessä. Näytelmätekstissä me päästiin toiseen näytökseen saakka.   

Mulla ei nuorena ollut mitään suunnitelmia alkaa tekemään teatteria. Aina olen ollut tosi kiinnostunut kaikenlaisesta visuaalisesta kulttuurista, esimerkiksi valokuvaamisesta. Sitten mä satuin 2000-luvun alussa menemään siviilipalvelukseen Ryhmäteatteriin. Sain siellä ensikosketuksen teatterin tekemiseen, ja oli etuoikeus tavata takahuoneessa sellaisia legendaarisia hahmoja kuin vaikka Raila Leppäkoski, Ulla Tapaninen, Jouni Kuusimäki tai Tomi Tirranen höpöttelemässä kaikenlaisia juttuja siellä. Opin näiltä tyypeiltä esityksen valmistamisesta todella paljon. Jotenkin sitten sitä kautta päädyin TeaKiin, jossa aika nopeasti aloin kiinnostua videosta. Tekniikka alkoi samoihin aikoihin nopeasti kehittyä, sitä tutkin ja tein paljon videohommia, livevideota ja muuta. Jouduin opettelemaan asiat kantapään kautta, kaikki oli uutta, ja Teakissa ei videota käytännössä opetettu lainkaan. Niin siinä kävi, että menin pahaa-aavistamattomana nuorena veijarina Ryhmikseen ja vähän niinkuin sille tielle jäin. 

 

Kontekstit, joissa teen töitä, vaihtelee hirveän paljon. On nollabudjetin tuotantoja tai isojen instituutioiden kanssa tehtäviä töitä. En arvota niitä keskenään mitenkään, tärkeintä, että ne on keskenään tosi erilaisia. Mun tehtävä on sitten löytää jokaiseen duuniin oma kulmansa, joka olisi itselle mielekäs ja hyödyllinen sille teokselle ja työryhmälle. Teoksen tekemisestä, jostain kollektiivisesta yrityksestä, ja jokaisen teoksen erityisestä luonteesta, syntyy itselle se työn merkityksellisyys, ei siitä, olenko valosuunnittelija tai ohjaaja tai leikkaaja.  

 

Loppusyksy mulla on semi-iisiä, työtä rauhallisella poljennolla. Teen mun virolaisen kumppanin Johan Huimerindin kanssa ensimmäistä omaa pitkää elokuvaamme. Sitä työstetään tässä rauhakseltaan. Sitten joulukuussa alkaa harjoitukset Espoossa (&-teatteri), johon me tehdään Pipsa Longan trilogian päätösosa WAUHAUSin kanssa, helmikuussa on enskari. Ensi syksyksi on myös aloitettu ennakkosuunnittelu Q-teatterissa, joka tavallaan on mun kotiteatteri, olen siellä hallituksessa ja siellä on mulle rakkaat ihmiset, olen tehnyt sinne enemmän kuin mihinkään muualle, ja toivottavasti tulen tekemään tulevaisuudessakin. Ihanaa, että sinne on tullut uusi sukupolvi tekijöitä ja uudet ideat, mikä pakottaa itsenikin uudistumaan. Sitten toukokuussa joskus jatkuu Peer Gynt, sitä aletaan tehdä jossain vaiheessa keväällä.   

 

Tällainen verkkainen vaihe työssä on tärkeä. Esityksen tekemiset on pitkiä sessioita, kun tulen proggiksiin usein mukaan ihan tosi alkuvaiheessa, juuresta saakka. Tykkään siitä, kun alitajunnalle jää aikaa työstää asioita. Niin jossain vaiheessa jotenkin automaattisesti tajuaa, “että vitsi tää on tää konteksti ja tää konsepti”, ja sitten dialogissa muun ryhmän kanssa alkaa jonkin esityksen maailma rakentua. Jotta visuaalisuudesta ei tule päälleliimatun oloista, pitää antaa tilaa ja aikaa, jotta alitajunta ehtii mukaan niihin hommiin, ja teokseen voi löytyä syvyys. 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.