Vitali Tsenski, mitä kuuluu?  

 

Vitali Tsenski: Kiitos hyvää. Aikani menee yhteydenottoihin, tapaamisiin ja uusiin ihmisiin tutustumiseen. Kutsun tämänkaltaista, uudessa paikassa olemista ”kuherruskuukaudeksi”. Tämä kuherrusjakso on yhä käynnissä.  

 

Opiskelin alun perin insinööriksi kotikaupungissani Mariupolissa. Isälläni, joka rakastaa teknologiaa ja työskenteli eläköitymiseensä asti insinöörinä Azovstalin terästehtaalla, oli vaikutusta opintojen valintaani. Minä kuitenkin pidin enemmän lukemisesta. Ja tietenkin halusin myös kirjoittaa. En kuitenkaan ymmärtänyt miten olisin pystynyt sitä tekemään ammatikseni ja niin, että kirjoitukseni olisivat tuntuneet niin sanotulta oikealta kirjallisuudelta, joten menin insinööriksi samalle tehtaalle töihin kuin isäni. Seitsemän vuoden ajan tein töitä insinöörinä, mutta jatkoin lukemista, taukoamatta. Tulostin kirjoja toimiston tulostimella, ja luin niitä lisää. Kunnes eräänä päivänä ymmärsin, miten voisin itse kirjoittaa tavalla, joka tuntuisi rehelliseltä, aidolta.  

Suosikkikirjailijani – Henry Miller ja Charles Bukowski – kirjoittivat nimittäin molemmat itsestään. Myös Michel Houellebecqin kirjat ovat hyvin henkilökohtaisia, ja pidän hänen kirjojensa synkästä tunnelmasta. Tämä ymmärrys kirjoittamisesta henkilökohtaisen kautta oli itselleni valtavan merkittävä tapahtuma. Olin tarvinnut jonkin viitekohdan, jotta pystyisin arvioimaan, onko se mitä kirjoitin hyvin kirjoitettu. Onneksi en ollut naimisissa, enkä ollut hyvä ihmissuhteissa, joten minulla oli aikaa tehdä kaikenlaisia kummallisia, hassuja kokeiluja. Tehtaan jättäminen, ja toiseen kaupunkiin, Kiovaan muuttaminen vuonna 2005 ja kirjailijaksi ryhtyminen oli vaikea päätös, mutta muun muassa psykologiset harjoitteet auttoivat. Jonain päivänä kirjoitan vielä tästä itselleni niin merkittävästä elämänvaiheesta.  

 

Aloitin kirjoittaa näyttämölle, koska elämä toimii seuraavalla tavalla: tullaksesi kirjailijaksi jonkun jo vakiintuneen kirjoittajan on kutsuttava sinua kirjailijaksi. Minulle tämä kyseinen henkilö oli Andrei Krasniajashi (Андрей Краснящих), harkovalaisen kirjailijaliiton lehden toimittaja. Hän julkaisi tarinani Hanhen kuolema, ja meistä tuli ystäviä.  

 

Kirjoitin myös tekstejä lyhytnäytelmän muodossa, ja yksi näistä otettiin kiovalaisen näytelmäfestivaalin kilpailuohjelmistoon. Festivaalilla maineikas ukrainalainen näytelmäkirjailija Natalia Vorozhbit (Наталка Ворожбит) ja ohjaaja Andri Mai (Андрій Май) sanoivat molemmat, että olen näytelmäkirjailija. Kirjoitin yhä enemmän teoksia teattereille.  

Olin mukana perustamassa Näytelmäkirjailijoiden teatteria Kiovaan. Tuolloin Ukrainassa ohjaaja oli kuningas, ja näytelmäkirjailijat pelkkiä palvelijoita. Järjestömme tarkoituksena oli nostaa näytelmäkirjailija teatterin keulakuvaksi, jotta näytelmäkirjailijat voisivat itse päättää mistä näytelmistä tehtäisiin tuotantoja ja mitkä ohjaajat valikoituisivat juuri niille teoksille. En usko, että tilanne on muuttunut huomattavasti Ukrainassa noista ajoista, mutta sota on tietenkin omalta osaltaan puuttunut asiaan. Teatterimme on sodan syttymisen jälkeen laajentanut tehtäväänsä ja vaikutusvaltaansa. Tämänhetkinen tilanne on kuitenkin hätätila, joten en voi iloita tästä kehityssuunnasta. 

 

Näytelmäni Robinson on ollut osana maailmanlaajuista Worldwide Ukrainian Play Readings -hanketta, jota johtaa merkittävä kulttuurihenkilö, teatterikriitikko ja kääntäjä John Freedman. Freedman toimii The Center for International Theatre Development -keskuksessa (CITD, USA). Monille ukrainalaisille näytelmäkirjailijoille hanke on toiminut vahvana tukena heidän toiminnalleen näytelmäkirjailijoina. Otin suurella ilolla vastaan kutsun osallistua hankkeeseen ja olen hyvin kiitollinen Johnille hänen henkilökohtaisesta huomiostaan. Ennen kaikkea, Robinson-näytelmästäni tehtiin paljon lukudraamoja ympäri maailmaa. Kiitos näiden tapahtumien, sain mahdollisuuden myös osallistua kansainväliseen, Brechtin ajattelun innoittamaan hankkeeseen. Tämäkin oli suuri kunnia itselleni. Freedmanin hankkeeseen on nähty paljon vaivaa, ja sen vaikutukset tulevat olemaan tuntuvia vielä vuosien päästä – mutta ennen kaikkea, se jatkuu yhä.  

 

Päädyin tänne Hailuodon Kulttuuritalo Päiväkodin residenssiin Artists at Risk -verkoston kautta. Residenssi luo mitä suotuisammat olosuhteet luovuudelle. Ainoa kulttuurishokki mikä tässä on saattanut tulla kohdalle on saunan lämmittäminen. Mutta senkin opin tekemään, ja nyt rakastan sitä. 

 

Parhaillaan työstän näytelmää sodasta, mutta jokseenkin erikoisen genren muodossa. Päähenkilöni on kirjailija. Hän haluaa kirjoittaa tunteellisen tekstin siitä, kuinka hän selvisi kaupungin valloittamisesta. Tehdäkseen tämän, hän pyytää ystäviään antamaan hänelle heidän muistojaan. He antavat hänelle mielellään heidän oman pahan olonsa ja vammansa. Mutta keskustellessaan traumaattisista tapahtumista, he alkavat hiljalleen myös nauraa. Kuvaillakseni työvaiheessa olevaa näytelmääni fiksusti: näytelmä käsittelee traumaterapiaa ja trauman tiedostamista. 

 

Itse toivoisin tulevaisuudelta sen, että pääsisin näkemään merkittäviä asioita, ja minulla olisi vapaus ja tarpeeksi aikaa kertoa niistä. Ja kertoa niistä haluamallani tavalla.  

 

 

 

 

---

Tutustu myös aiemmin ilmestyneisiin Mitä kuuluu -haastatteluihin