09.04.2025
Youssef Asad Alkhatib, mitä kuuluu?
Youssef Asad Alkhatib tiesi heti Suomeen saavuttuaan, että hänen tiensä kulkisi näyttämölle. Teatterista tuli keino ymmärtää uutta kotimaata, sen kieltä ja kulttuuria – sekä samalla kertoa omaa tarinaa. Tie vei Kansallisteatterista Teatterikorkeakouluun ja edelleen näyttämölle ympäri Suomea. Parhaillaan Youssef työskentelee Oulussa vielä huhtikuussa koittavan ensi-illan eteen. Joku päivä hän suunnittelee tekevänsä esityksen ihailemastaan laulaja Tapio Rautavaarasta. Matkan varrella on kuitenkin noussut vaikeita kysymyksiä: Mikä erottaa näyttelijän ”ulkomaalaisesta näyttelijästä”? Miten suomalainen teatterikenttä voisi avautua monimuotoisemmaksi? Youssef puhuu suoraan taiteesta, identiteetistä, rajoista ja siitä, miksi jokainen rooli on mahdollisuus murtaa niitä. Mutta ihan ensiksi kysyimme Youssef Asad Alkhatibilta: Mitä kuuluu?
Youssef Asad Alkhatib: Kiitos kysymästä. Hyvää kuuluu, kiirettä on nyt huhtikuussa, mutta rinnassa on kevättä.
Lapsuudessani en nähnyt lainkaan teatteria edellisessä kotimaassani Syyriassa. Varmaan siellä oli mahdollista nähdä teatteria ja elokuvia tai seurata muitakin taiteenaloja, mutta se ei kiinnostanut minua. Halusin ryhtyä arkkitehdiksi.
Jokin kuitenkin muuttui täysin matkustaessani kiintiöpakolaisena Kreikasta Suomeen vuonna 2017. Kun poistuin lentokoneesta, sanoin: “Minusta tulee näyttelijä.” En itsekään tiedä, mitä lennon aikana tapahtui – tiedän vain, että ajattelin: nyt tiedän, mitä haluan tehdä – näytellä. Näyttelijänä voin kertoa elämästäni, tai voin joka päivä olla eri hahmo – ja elättää itseni sillä. Elämä ei käy tylsäksi leikkiessä – vaikka asuisi Suomessa, jonka tylsyydestä minua oli varoitettu. Kun Migrin edustaja haastatteli minua, sanoin hänelle, että jos en pysty toimimaan näyttelijänä täällä, en jää Suomeen asumaan.
Muistan, kun kerroin vanhemmilleni, että minusta tulee näytteljä. Heidän mielestään teatteria voi harrastaa, mutta se ei ollut heidän mielestään oikea ammatti. Olin kuitenkin jääräpäinen. Toisaalta nyt, kun alan rahoitusta leikataan, mietin, olisiko pitänyt kuunnella heitä ja vain harrastaa näyttelemistä. Olen huolissani tämän kentän tulevaisuudesta.
Mutta palatakseni alkupisteeseen – kun saavuin Suomeen, ryhdyin googlailemaan suomalaisia näyttelijöitä: Tommi Korpelaa, Krista Kososta, Elina Knihtilää – sekä teattereita. Lähetin heille viestejä ja kyselin, voisivatko he auttaa minua ryhtymään näyttelijäksi. Kansallisteatteri vastasi, että heillä oli tulossa Toinen koti -tuotanto, ja moni myös rohkaisi minua hakeutumaan Ylioppilasteatteriin. Pääsin mukaan Kansallisteatterin tuotantoon ja sen jälkeen hain Ylioppilasteatteriin. Nykyään kaiken tämän lisäksi Tommi on kumminäyttelijäni.
Teatterikorkeakoulu on tarjonnut pikaopetuksen suomalaisesta kulttuurista.
Kun lopulta sitten seisoin Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä, se ei pelottanut. Tiesin, ettei tämä ole vielä päämääräni – tähtäimessäni oli Teatterikorkeakoulu. Kaikki muu oli askeleita sitä kohti. Kaksi ensimmäistä hakemustani kuitenkin päätyi roskakoriin, koska tuolloin Teatterikorkeakouluun pääsi vain suomea äidinkielenään puhuva hakija. Vuonna 2021 tämä muuttui – myös ulkomaalaisten oli mahdollista hakea suomenkieliseen opinto-ohjelmaan. Hain, sain kutsun pääsykokeisiin – ja pääsin sisään.
Teatterikorkeakoulu on tuntunut kotoisalta, mutta oikeastaan tärkeintä, mitä se on opettanut minulle on kulttuurinen osaaminen. En ole ollut niinkään kiinnostunut näyttelemisestä, vaan olen halunnut nimenomaan ymmärtää suomalaisen kulttuurin ja kielen kaikkia vivahteita. Koulu on tarjonnut pikaopetuksen suomalaisesta kulttuurista, se on auttanut minua ymmärtämään Suomea ja suomalaisuutta.
Muistan, kuinka professorimme Kristian Smeds sanoi meille jo ensimmäisen vuoden aikana: “Jos koulun jälkeen kukaan ei tarjoa teille töitä, ottakaa vasara ja työkalut ja rakentakaa Hakaniemen torille oma näyttämönne.” Kun kesä tuli ja suurella osalla luokkakavereistani oli töitä kesäteattereissa, sarjoissa tai muualla, ja tulin kateelliseksi – muistin Smedsin sanat vasarasta. Soitin kaverilleni Hassan Alsaleh’ille ja kahden kuukauden päästä meillä oli Hajuvesi-monologin ensi-ilta Pukinmäen puistossa. Esityksen kokonaiskulut olivat noin 15 euroa. Sen jälkeen olemme vierailleet Teatteri Takomossa, Kajaanin kaupunginteatterissa, Valkeakoskella, Vantaalla… nyt on tulossa vierailu KOM-teatterissa, ja sen jälkeen esitys nähdään Oulun Teatterissa.
Vieraillessani teattereissa ympäri Suomen kaikki ovat ottaneet minut vastaan lämpimällä halauksella. Eniten olen kuitenkin ihaillut näyttämömiehiä. He ovat aina olleet positiivisia, luotettavia ja mukavia – sellaisia, joiden kanssa on helppo jutella. Mutta toivon, että suomalaiset teatterit avautuisivat enemmän. Ettei näyttelijää katsottaisi ihonvärin tai hiustyylin perusteella. Me olemme kaikki ihmisiä saman taivaan alla.
Nyt olen töissä Oulun Teatterissa, jossa valmistaudumme Perillä – Destination – الوصول إلى -esityksen ensi-iltaan. Olen kiitollinen työmahdollisuudesta, erityisesti näin vaikeana aikana. Luvassa on draamakomeida, joka käsittelee ihmisten elämänmuutoksia. Minulla on päärooli!
Tilanteeni on tällä hetkellä tavallaan hyvä – olen työllistynyt, vaikka teatterialaa leikataan. Mutta en jaksa valehdella: kentän tilanne huolestuttaa. Tuntuu kuin meitä viillettäisiin ilman puudutusainetta – se sattuu. Olen vallankumouksellinen tyyppi, tulivuori – purkaudun helposti. Haluaisin suhtautua tilanteeseen rauhallisesti, koska Suomessa pidetään pää kylmänä. Mutta minä haluan löytää ratkaisuja, kun ympärilläni kaikki vain valittavat siitä, miten kallista kaikki on.
Välillä tuntuu, että olen näyttelijänä kuin koristettu joulukuusi, joka haetaan kerran vuodessa tupaan – vaikka metsä on täynnä samanlaisia puita.
Oulun-keikan jälkeen alan valmistella lopputyötäni, joka tulee Kansallisteatteriin. Sekin on monologi, mutta tällä kertaa näytelmä on toisen kirjoittama. Muita sovittuja projekteja ei kalenterista löydy.
Ainoa projekti, jossa minua ei ole käytetty ulkomaalaisen roolissa, oli KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä, jossa sain näytellä ilman että kulttuuristani tehtiin numeroa. Toivon, ettei minua tulevaisuudessa nähtäisi ulkomaalaisena näyttelijänä. Koska välillä tuntuu, että olen näyttelijänä kuin koristettu joulukuusi, joka haetaan kerran vuodessa tupaan – vaikka metsä on täynnä samanlaisia puita. Minulle ripustetaan jouluvalot ja sanotaan: “Tämä on joulukuusi!” Mutta tammikuussa minut heitetään taas ulos.
Se, että minut nähdään täällä ulkomaalaisena, on kuin suolaa haavaan. Minulle on kehittynyt suomalainen identiteetti täällä asuessani. Tapio Rautavaara on idolini, ja haluan vielä joskus tehdä Rautavaarasta esityksen, tai siitä mitä hän edustaa. Olen kuunnellut Rautavaaraa Suomeen tultuani ja rakastuin hänen ääneensä. Kuuntelin hänen kappaleitaan, kun pääsin kouluun, ja lauloin laulutunneilla hänen biisejään. Tuskin moni muu ulkomaalainen – tai minun ikäinen suomalainen – tuntee hänen tuotantoaan. Tämä maa ei ole antanut minulle kultaista lusikkaa linssikeiton syömiseen, mutta se on antanut minulle tilaa kokeilla siipiäni ja se on riittänyt minulle.
Youssef Asad Alkhatib (s. 2000, Syyriassa) opiskelee näyttelemistä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusssa. Hän on näytellyt Suomen Kansallisteatterin Toinen koti -tuotannossa, sekä Tapahtui Palmyrassa -näytelmässä. Vuonna 2024 hänet nähtiin KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä -tuotannossa. Asad Alkhatib on myös näytellyt Sekaisin-televisiosarjoissa, sekä sivurooleja NIMBY-elokuvassa ja Rahti-televisiosarjassa. Hänen monologinsa Hajuvesi esitettiin ensimmäistä kertaa kesällä 2022, mutta on tämän jälkeen kiertänyt teattereissa ympäri Suomen. Hajuvesi nähtiin KOM-teatterissa 7.4. ja 8.4.2025.
Heta Haanperän ohjaama, sekä Jukka Heinäsen ja Moe Mustafan kirjoittama Perillä – Destination – الوصول إلى saa ensi-iltansa Oulun Teatterissa 23.4.2025.
Valokuva: Lauri Qvik
TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.