Yun-Chen Chang: Olen yhä hieman jännittyneessä tilassa. Eilisen ensi-illan jälkeen esityskautemme jatkuu, mutta onneksi Teatterikorkeakoulussa tuntee olevansa yhteisön tuettuna. 

 

Olen opiskellut kirjallisuutta ja kieliä, mutta aloitin taiteellisen urani käymällä tanssiteosten koe-esiintymisissä ja kehittämällä taitojani käytännön kautta. Olin toiminut pitkään Taipeissa eri tanssiryhmissä, mutta välillä asuin myös pari vuotta Ranskassa, jossa olin mukana muun muassa tekemässä teoksia Pompidou-keskuksen ohjelmistoon.  

 

Ensimmäiseen performanssiprojektiin osallistuin vasta vuonna 2020, kun olin jo muuten työskennellyt alalla kymmenisen vuotta. Minua kiinnostaa mitä esitys voi olla ja miten teoksen syntyprosessin voi näyttää. Tavallisesti teatterissa on kyse valmiiden, sliipattujen tuotteiden esittämisestä. Minä taas kiinnostuin prosessisuuntautuneesta käytännön tutkimuksesta.  

Päätin hakeutua esitystaiteen maisteriohjelmiin, joissa pääsisin tutustumaan aiheeseen syvemmin. Minut hyväksyttiin Lontooseen, New Yorkiin ja Helsinkiin, ja jouduin kysymään itseltäni mitä sisimmässäni halusin ja tarvitsin. Kansainvälisenä opiskelijana minulla ei ole kaikki se tuki käytettävissäni kuin suomalaisilla opiskelijoilla, mutta täällä silti tuetaan opiskelijoita todella hienosti. New Yorkissa olisi ollut toisin. Helsingin Taideyliopiston Live Art and Performance Studies -ohjelmaa minulle suositteli myös taiwanilainen kuraattori River Lin, joka on tehnyt paljon yhteistyötä ANTI-festivaalin kanssa. Olin yksi Linin My Body is a Queer Library -teoksen esiintyjistä viime syksynä Kuopiossa.  

 

Taiwanin esittävän taiteen kenttä on melko elinvoimainen, kolmesta suuresta kaupungista löytyy kolme erillistä tapahtumapaikkaa, jotka kaikki tukevat nousevia taiteilijoita ja eri taidemuotoja. Esitystaide alkoi kehittyä Taiwanissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin ryhmä taiteilijoita teki teoksia, jotka lähes aina sisälsivät kipua, kärsimystä ja ylipäänsä kehon käyttämistä poliittisena keinona. Nykyään esitystaide ei enää käytä kehoa niinkään poliittisena välineenä, vaan erilaisten identiteettikysymysten käsittelemisessä. Seksuaalisuus kiinnostaa esitystaiteilijoita, ja esimerkiksi Taiwanin dragkulttuuri on nykyään erityisen elinvoimainen. Samoin eri materiaalien performatiivisuus kiinnostaa myös muita kuin minua. Alan profiilia on myös nostanut roimasti Taipein taidemuseon päätös myöntää myös esitystaiteen teoksille palkintoja. 

 

Helsingin Live Art and Performance Studies -maisteriohjelma on varmaan Taideyliopiston kansainvälisin ohjelma: opiskelukaverini tulevat Suomen lisäksi Thaimaasta, Sloveniasta, Islannista ja Turkista, minkä lisäksi meillä on joka vuosi vaihto-opiskelijoita muualta, esimerkiksi Ranskasta, Puolasta ja Koreasta. Meillä on todella kiinnostavia keskusteluja opiskelukavereiden kesken, koska tulemme kaikki hyvin erilaisista kulttuurisista taustoista – koemme esimerkiksi alastomuuden hyvin eri tavalla. Tämän lisäksi praktiikkamme ovat keskenään erilaiset. Pidän omasta moninaisesta yhteisöstämme, ja olen oppinut paljon paitsi opettajiltamme niin myös kollegoiltani. Olemme välillä toivoneet enemmän käytännön koulutusta – koska välillä opinnoista tulee todella teoreettisia – mutta opintomme ovat myös pakottaneet minua pohtimaan ja selventämään itselleni mitä taiteellinen tutkimus tarkoittaa, miten se määritellään ja miten se suhtautuu rahoitukseen. Olen todella nauttinut näistä avauksista, eli siitä, ettei fokuksessa ole pelkästään taiteen tekeminen, mutta myös resurssien jakaminen ja tiedon levittäminen esimerkiksi rahoitusmahdollisuuksista.  

Yllättävää on kuitenkin ollut huomata, miten tiukat rajat täällä eri taidekorkeakoulujen välillä on, ne todellakin näyttäytyvät seininä. Tämä on erityisen kiinnostavaa minusta, koska seinät toimivat lähtökohtana taiteelliselle lopputyölleni.   

 

Eräässä omassa taiteellisessa työssäni käytin satoja tuoleja teatteritilassa, joita siirtämällä pyrin muuttamaan näyttämön dynamiikkaa – samalla kannustin myös yleisöä osallistumaan tähän siirtelemiseen.  

 

Olen ylipäänsä pohtinut paljon itseäni taiteilijana, jonka on tultava toimeen suurissa kaupungeissa. Miten kehoni on mukauduttava pieniin vuokrattuihin asuntoihin, miten sen liikkumistilaa rajoitetaan, ja miten voin tottua mihinkään, kun kerta muutan niin paljon ja minun on sekä rakennettava kotia että elintilaa itselleni. Mitä koti oikeastaan on minulle? Voin rakentaa kotia itselleni täällä, kaukana omasta kodistani, tai voin olla kotonani omassa kehossani, omassa elintilassani.  

 

Seuraavassa taiteellisessa teoksessani käytin todella korkeata paperipilaria, jota siirtelin Oodissa kirjaston muiden pilareiden kanssa keskustellen. Ja nyt Relax on a Shaky Ground -lopputyöteoksessani olen tehnyt töitä Teatterikorkeakoulun tiloissa olevien raskaiden ja jämäköiden pöytien kanssa, samalla ajatellen omaa lapsuudenkotiani, joka myös tuntui jokseenkin kylmältä ja suljetulta kaikkine betoniseinineen. Omissa unissani tämänkaltainen koti kuitenkin muuntuu eri tiloiksi, jalkapallokentäksi tai valtavaksi puuksi. Minua kiinnostaa jäykkien materiaalien muuntaminen aistillisiksi, pehmeiksi ja dynaamisiksi.  

Olen todella nauttinut näistä kahdesta maisterivuodesta, koska olen saanut mahdollisuuden löytää oman taiteellisen ääneni. En enää vaihda aihepiirejä yhtä paljon kuin aikaisemmin, ja olen saanut mahdollisuuden tehdä monenlaisten taiteilijoiden kanssa yhteistyötä. Olen myös joutunut työskentelemään sen tosiasian kanssa, että täällä katsojillani on eri kokemuksellinen tausta kuin minulla, joten miten välitän omia ideoitani ja luon tilaa, jossa voin käydä dialogia paikallisen yhteisön kanssa? Olen myös pitänyt taidekentän pienuudesta täällä, koska tutustut nopeasti kentällä toimivien kanssa, täällä on yhteisö, toisin kuin esimerkiksi suurkaupungissa kuten Pariisissa, jossa kaikki myös ovat ahdistuneita elinolosuhteistaan. Täällä keskustelu on orgaanista, kollegiaalista, eivätkä ihmiset ole yhtä hermostuneita.  

 

Täällä pyritään välttämään liikarasitusta, mikä muutti oman suhtautumiseni omaan työntekooni. Aiemmin halusin tehdä kaikkea, ja paloin useasti loppuun. Täällä aletaan rauhoittua kello neljän jälkeen. Olen oppinut Suomessa lepäämään, nautin talvehtimisesta ja levosta. 

 

Seuraavaksi alan kirjoittaa lopputyötäni menneistä teoksistani tuolien, pilareiden ja pöytien kanssa ja alan valmistella uutta esitystä Seven of Seven -festivaalille. He antavat tilan yhdeksi päiväksi yhdelle taiteilijalle, ja taiteilija saa tehdä tilalla mitä haluaa, mikä on aivan upeaa. 

 

 

 

 

 

 

---

Tutustu myös aiemmin ilmestyneisiin Mitä kuuluu -haastatteluihin