Yvette Jankó Szép, mitä kuuluu? 

 

 

Yvette Jankó Szép: Huh, kiitos. Kyllä hyvää kuuluu, eräällä tavalla, vaikka juuri tänään tähän kysymykseen vaikea on vastata, kun on niin monisävyinen päivä – perheessä samaan aikaan syntymäpäivä ja hautajaispäivä. Ja sään puolesta on pelottavan lämmintä ja aurinkoista ollakseen joulunalusviikon päivä. Mutta ihan perushyvää siis kuuluu. 

 

Minulla on niin sanotusti aika pitkä ura takana tässä Babeş-Bolyai -yliopistossa, jossa nyt opetan ja josta itse valmistuin ensin suomen puolelta ja sitten teatteritieteen puolelta. Aika pitkään opetin laajoja kursseja Suomen kirjallisuudesta. Pandemian aikaan työkuvani muuttui, olin jäänyt vähäksi aikaa pois, ja kun palasin, minulla oli jäljellä vain suomalaisen nykykirjallisuuden kurssi ja maisteriohjelma. Saimme maisteriohjelman joitain vuosia sitten, ja sen yhteydessä saan pitää kursseja erikoisaiheista kuten kääntämisestä. Olen käsitellyt proosaa, draamaa ja lastenkirjallisuutta, ja onneksi myös lyriikka on alkanut kiinnostaa, ainakin syventävän vaiheen opiskelijoita. Nyt keväällä minulla on tulossa puolen vuoden kurssi suomalaisesta teatterista ja draamasta. Aion käsitellä siinä nykydraamaakin, joten olin todella iloinen, että sain osallistua lokakuussa teidän järjestämään draaman lukupiiriin. 

 

Kiinnostus suomen kielen ja kirjallisuuden opetusta kohtaan on muuttunut todella paljon. Vielä noin 10 vuotta sitten meillä aloitti 20–30 opiskelijaa, joista puolet ainakin pääaineopiskelijoina. Silloin heräsi ajatus maisteriohjelmasta, kun opiskelijoita tuli vuosittain näinkin monta. Nykyään maisterivaiheen ryhmät ovat pieniä, 3–4 hengen kokoisia. On kuitenkin hyvä, että maisteriohjelma aikanaan käynnistyi, se antaa mahdollisuuden hieman syventyä aiheisiin. Koska alussahan kieli on esteenä, kun opiskelijat aloittavat nollasta.  

 

Meidän yliopistomme tarjoaa todella suuren kielten kirjon, valinnanvaraa on tällaisissa eksoottisemmissa kielissä, joiden opinnot voi aloittaa ihan alkeista. Suomi on vain yksi näistä vaihtoehdoista, joita opiskelijoilla on. Menee helposti kaksi vuotta, jotta opiskelijat pääsevät keskustelutasoisiksi kielitaidoltaan. Maisteriohjelma antaa mahdollisuuden monitahoisempiin keskusteluihin. Saa nähdä kuinka kauan ohjelma meillä on – vähän tällaista apokalyptista tunnelmaa minulla tässä, kun tekoäly tuntuu vievän kaikkien meidän tekstityötä tekevien työt... ainakin nykyisin vallalla olevan illuusion mukaan. 

Elän Romaniassa Transilvaniassa unkarinkielisenä, osana historiallista kielivähemmistöä, mutta romanian kielen ympäröimänä tietenkin. Unkarinkielisiä on maassa noin miljoona, suurin osa asuu tällä alueella. Synnyin aikana, jolloin Nicolae Ceaușescu oli vielä vallassa. Meillä perheessä korostettiin silloin unkarin kielen tärkeyttä, unkarilainen identiteetti oli säilyttämisen ja taistelunkin arvoinen. Niihin aikoihin, 1990-luvulla, synnytettiin ensimmäisiä viholliskuvia, joissa tietenkin historiallinen vähemmistö, unkarilaiset oli yksi sopivista kohteista.

 

Mutta ei itselleni ole jäänyt mitään traumoja unkarilaisuudestani Transilvaniassa. Päinvastoin olen syntymästä saakka elänyt kaksikielisessä, tai paremminkin monikielisessä ympäristössä. Kaksi pääkieltä kuuluu tietenkin eniten, mutta on paljon muitakin kansallisuuksia, uskontoja ja kieliä, saksaa kuulee, samoin slovakkia, serbiaa, romaanisia kieliä. Unkarilaisuus on minulle itsestäänselvä identiteetti, vaikka se tarkoittaa kokemukseni mukaan täällä vähän toisenlaista kuin Unkarissa.  

 

Toisaalta voisi sanoa, että olemme perifeerisenäkin paradoksaalisesti osa sitä toista eli Unkarin valtion systeemiä. Poliittinen tilanne siellä, vapaita teatteriryhmiä kohtaan todella epäystävällinen rahoitussysteemi yksinkertaisesti ei ota huomioon pieniä teatteritoimijoita, jotka ovat vähänkään kriittisiä. Apurahojen myöntäminen vain “sympaattisesti kehystetyille” hakemuksille on sekin poliittista ohjausta. On hankala unkarilaisena olla puuttumatta siihen. 

 

Historiallisesta perustilanteesta johtuen Romaniassa eletään samanlaista aikakautta kuin Suomessa. Uhkaavasta sodasta puhutaan niin paljon, etteivät jatkuvat, pienet talouskriisit tai korruptiotapaukset oikeuslaitoksessa tai vaikka kulttuurin rahoitus nouse esiin julkisessa puheessa. Globaali paniikki, jonka naapurissa käynnissä oleva sota aiheuttaa ja kaikki poliittinen manipulointi ovat nyt pinnalla. Opetuksen tai kulttuurin pelastaminen jää taka-alalle, vaikka siitäkin pitäisi puhua.

 

Romaniassa on vielä jonkin verran elossa se vanha systeemi, että vähän isommissa kaupungeissa on suuria dinosauruslaitoksia. Niinkuin tämä Kolozsvár (romaniaksi Cluj), jossa elän, on melkein puolen miljoonan kaupunki, kyllä täällä olisi kysyntää muullekin romaniankieliselle kansallisteatterille ja yhdelle valtiorahoitteiselle unkarinkieliselle teatterille, mutta harvat vapaat ryhmät, niin kuin romanialainen Reactor tai unkarilainen Váróterem, taistelevat olemassaolostaan. Teatteriyliopiston yhteydessä tietenkin toimii opiskelijoiden pikkuryhmiä, jotka yrittävät tehdä muuta kuin mennä kiinnitykselle johonkin laitosteatteriin. Mutta tällaisten ryhmien on vaikea saada ääntään kuuluvaksi, nousta näkyviin. 

Kirjoitin aikanani teatteritieteen kandityössäni suomalaisen nykydraaman kääntämisen ongelmista. Tavallaan aihe jatkui väitöskirjassani, joka lähti tekijyyteen liittyvästä havainnosta suomalaisessa teatterissa aivan 1990-luvun lopussa, jolloin myös opiskelin Suomessa Helsingin yliopistolla teatteritieteessä. Minua kiinnosti se, miten sama tekijä sekä kirjoittaa että ohjaa teatterille, ja joku saattaa näytelläkin tai olla jollakin tavalla tekemisissä esiintymisen tai opettamisen kanssa. Seurasin etenkin Leea Klemolaa, Laura Ruohosta ja Kristian Smedsiä, tämän sukupolven tekijöitä, jotka olivat mielestäni hyvä esimerkki tästä havainnostani.  

 

Muistan Teatteri Takomon Vanja-enon, josta muodostui minulle kaikin puolin silmiä avaava kokemus. Siinä aivan kaikki, saapuminen sinne teatteriin, väliaika, kaikki oli osa sitä teatteritapahtumaa. Smeds teki muistaakseni voileipiä siinä kaikille, oli mukana esityksessä, eikä mikään kaiken yläpuolella leijuva suuri taiteilija. Hän esimerkiksi ohjeisti katsojia, mihin istua, ettei jokin osa lavasteista kaadu päälle. Saattaa olla, että näin vuosien jälkeen väritän tapahtumia, mutta joka tapauksessa se esitys ei muistuttanut ollenkaan niitä Vanjoja, jotka aiemmin olin nähnyt. Unkarissa Tsehov-traditio on psykologis-realistista, ja Romaniassa klassikoita tehdään usein absurdilla otteella. Takomossa kokemani oli jotain vielä paljon leikillisempää. 

 

Tällainen tekijyys oli siihen aikaan yllättävä ja vieras ilmiö minulle, koska täkäläisessä teatterissa eri ammatit olivat toisistaan erillään ja rajat olivat selviä ja hierarkkisiakin. Oli selvää, että ohjaaja on se ydintekijä. Tätä suomalaista tekijäteatteria yritin sitten selittää unkarilaiselle yleisölle (naurahtaen). Toki asiat olivat hieman muuttuneet myös Romaniassa ja Unkarissa siinä vaiheessa, kun vuosien päästä väittelin. Asia oli täällä kuitenkin sen verran tutkimaton, että olin päättänyt jatkaa aiheen parissa. 

Miten tämänkaltainen tekijyys teatterissa vaikuttaa sitten kääntämiseen? Miten perusteellisesti kääntäminen muuttuu, kun teatterissa käytettävät tekstit eivät ole pelkästään draamoiksi luettavia kirjallisia tekstejä, vaan ovat juuri tiettyä näyttämöä varten kirjoitettuja, ehkä fragmentaarisia tekstejä? Niin kuin joku Saara Turusen Tavallisuuden aave – miten paljon sen kääntäminen tekstin kääntämistä, miten paljon esityksen kääntämistä, antropologista kääntämistä, tiivis kuvaus esityksestä? Verbaalisella tekstillä on joskus todella pienen pieni rooli. Esimerkkinä vaikka Tabu, joka perustuu romaaniin, mutta Smeds jättää siitä suurimman osan käyttämättä, ottaa vain alkumonologin tai joka tapauksessa tosi pienen pätkän. Kannattaako sitten puhua Tabun kääntämisestä? Voi tietenkin haaveilla, että esitys saapuu vierailulle ja esityksen tekstitys käännettäisiin ja teokseen liittyviä muita tekstejä käännettäisiin. Ei siitä muuten synny draamakäännöstä, ei kannata kääntää, mieluummin kirjoittaa tutkielma aiheesta. Sen aion seuraavaksi tehdäkin, kirjoitan esseetä Smedsin pohjoisiin taiteilijoihin liittyvästä teostrilogiasta, joka nyt päättyi Särestöniemeen.  

 

Seuraavaksi työn alla on myös teatterilehti Játéktérin ensi vuoden numerot. Tällainen lehti todellakin on vielä olemassa, ilmestyy ihan painettuna, mikä ei ole kovin yleistä. Lehden nimi tarkoittaa “leikkialuetta” tai “esittämisen aluetta”, sitähän teatteri on, ja koko ajan muutoksessa, se on myös lehden idea. Haluamme yhdistää lehdessä kritiikkiä ja teoreettisempaa sisältöä. Julkaisemme myös jokaisen numeron yhteydessä jonkin näytelmän, suomalaisista teoksista lehdessä on ollut Saara Turusen Puputyttö ja Anna Paavilaisen Play Rape. Ensi kesänä ilmestyvässä lehdessä ajattelemme teatteria vähän käänteisesti, nimittäin teatteriromaanien kautta. Pohdimme sitä, miten narratiivinen fiktio ja teatteri voivat kulkea käsikkäin. Pääsen kirjoittamaan ikisuosikistani Antti Holman Järjestäjä-romaanista. 

 

Kirjoitamme lehdessä myös romaanien dramatisoinneista – siitä, miten poikkeuksesta on nykyisin tullut sääntö. Melkein kaikki palkitut romaanit kääntyvät teatteriksi. Jos ehdin, kirjoitan siitä, että toisinpäinkin on tapahtunut, kuten Sofi Oksasen Puhdistuksen kohdalla, se oli ensin näytelmä. Ja esimerkiksi Turusen Rakkaudenhirviössä on jäänteitä Puputyttö -näytelmästä. Kaikkiaan on kiinnostava ilmiö Suomessa, että dramaturgeiksi kouluttautuneista kirjailijoista tulee romaanikirjailijoita.  

 

 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.