01.03.2021
Äidinmaallinen ylpeys
Kristian London kääntää suomalaisia näytelmiä ja kirjallisuutta Seattlesta käsin. Haastattelussa hän pohtii, millä keinoin näytelmäkirjailijoidemme teokset voisivat löytää tiensä nykyistä useammin yhdysvaltalaisiin teattereihin.
Kristian Londonin kädenjälki näkyy suurten yhdysvaltalaisten kustantamojen julkaistessa suomalaista proosaa, esimerkiksi rikoskirjallisuuden tämänhetkistä vientinimeä Max Seeckia. Seattlelainen London on hiljattain saanut valmiiksi myös käännöksen Pipsa Longan helmikuussa kantaesitetystä näytelmästä Neljän päivän läheisyys (Sky every day), jossa pitkän linjan kääntäjä oli ennenkokemattoman äärellä välittäessään lokkien kieltä englanniksi.
TINFO jututti Kristian Londonia vuodenvaihteessa 2020-2021, jolloin teatterit niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin ovat olleet koronan takia yleisöltä monin paikoin kiinni. Näytelmien kääntäjä tekee puhuttuna esitettäväksi tarkoitettua kieltä, London kuitenkin nauttii päästessään olemaan kaksin vain tekstin kanssa, ilman tietoa teatteritulkinnasta. Toisinaan saavutettavuuden vuoksi on tarve kääntää teatteriesityksen tekstit englanniksi, silloin av-käännöksiä myös televisiosarjoihin tehnyt kääntäjä ryhtyy työhön esitystallenteen kanssa.
Sukkulointi eri genren tekstien välillä sujuu: Kristian Londonin työhistoriasta löytyy yritysmaailmassa copywriterina toimimista, mutta viime vuodet hän on keskittynyt kirjallisuuden kääntämiseen. Näytelmäkäännöstietokanta antaa Londonin käännöstöiksi 30 näytelmää, 23 eri kirjailijalta tai kirjoittajatyöryhmältä.
Kristian London, millainen osa kääntäjänsydämessäsi sinulla on suomalaisille näytelmille?
Onhan minulla suomalaisena, joka on kasvanut Jenkeissä selkeä isänmaallinen – tai oikeammin äidinmaallinen – erityinen ylpeys ja kiinnostus juuri suomalaisiin teksteihin samalla tavalla kuin taide-, kulttuuri- tai urheilulajissa ylipäätänsä.
Mutta aivan kuin missä tahansa muissa käännöksissä tai taidekokemuksissa, sydän vastaa kosketukseen. Jos teos jollain tavoin koskettaa eli itkettää, naurattaa, pelottaa, inspiroi, hämmentää, tekee vihaiseksi tai iloiseksi, niin se jää mieleen.
Näytelmäkäännöksissä on tietenkin esittävä puoli olemassa, mutta kääntäminen fokusoi huomion pelkästään tekstiin; ei ole visuaalisia tai muunlaisia häiriötekijöitä siinä välissä. On monta teosta, jotka olen kääntänyt ilman, että olisin koskaan nähnyt teosta joko livenä tai edes tallenteesta. Yleensä vältän mahdollisen tallenteen katsomista käännösprosessin alussa, haluan kohdata tekstin sellaisenaan. Sen jälkeen, kun raakakäännös on olemassa, saatan verrata joitakin kohtia tulkinnastani tallenteeseen, jos teksti on jo kantaesitetty. Muutenkin kiinnostaa, ovatko ohjaaja, näyttelijät ja suunnittelijat nähneet mielessään samantapaisen näytelmän kuin mitä olen itse kokenut kääntäessä.
Näytelmien kääntäjä kääntää merkityksiä kielestä toiseen, kuten kuka tahansa kääntäjä. Mitä erityistä on draamatekstin kääntämisessä muihin genreihin verrattuna?
KL: Verrattuna muihin genreihin valtaosassa näytelmäkäännöksiä dialogilla on tietenkin suhteellisen iso merkitys – televisiokäsikirjoituksissa sama juttu. Yleensä tärkeintä on saada dialogi kuulostamaan luontevalta kohdekielessä. Haasteellisempaa on, jos alkuperäinen dialogi on stilisoitu tai tahallaan kirjoitettu ei-luontevalla tyylillä: miten saada sama efekti englanniksi kuin miten sen kuulee päässä tekstin suomenkielistä versiota lukiessa.
Miten paljon lokalisoit kääntäessäsi suomesta amerikanenglanniksi? Kertoisitko muutamia esimerkkejä.
KL: Lokalisoin hirveän vähän näytelmätekstejä kääntäessäni. Vitsit ja sanaleikit vaativat usein lokalisointia, mutta muuten nämä päätökset ovat parempi jättää esitystä suunnittelevalle tuontantotiimille. Myös näytelmäkirjailija on itse usein tietoinen näistä kääntämisessä eteen tulevista lokalisointiongelmista ja saattaa antaa ohjeita. Esimerkiksi Pipsa Lonka ohjeisti juuri tässä Sky every day -näytelmässä, että siinä esiintyvät lokkilajit on hyvä lokalisoida.
Jos suomalainen biisi esiintyy tekstissä ja sillä tietty funktio, saatan näytelmäkirjailijan luvalla selittää, mistä kyse tai tuottaa melko raa'an käännöksen, että lukija ymmärtää sanat omalla kielellä. Tämä on muuten tärkeä pointti: samoin kuin runojen myös laulujen kääntäminen on oma taiteenlajinsa, joka vaatii erilaisen osaamisen kuin proosa tai dialogi.
Kai tässä kohtaa voi myös mainita ikuisen hän-ongelman suomesta kääntämisessä. Sukupuoli on helppo häivyttää suomenkielisistä teksteistä, mutta kun tällainen teksti käännetään englanniksi, tämä valittu hän-strategia (tai, joskus, kikka) tulee vastaan. Näissä tilanteissa kääntäjän ja kirjailijan on pakko joko kuitenkin päättää sukupuolesta tai muuten ohjeistaa lukijaa. Tässä olen huomannut oman lähestymiseni muuttuneen selkeästi viimeisen parin vuoden aikana, kun olen tullut tietoisemmaksi transihmisten oikeustaisteluista. Voi olla, että "they" on sittenkin yhtä hyvä tai parempi käännös kuin "he" tai "she", ainakin joissakin tapauksissa.
Olet sanonut (FILI-haastattelu), että pidät suomen puhekielen kääntämistä hauskimpana. Keiden näytelmäkirjailijoiden käyttämä kieli on tässä suhteessa jäänyt mieleen ja millä tavoin?
KL: Olin aikonaan työpajassa, jossa käsiteltiin Leea Klemolan tekstejä. Leea oli todella tarkka sanavalinnoista ja kielen tuottamista assosiaatioista, ja hänen kielensä jää tietenkin jokaiselle mieleen.
Aina opin jotain Pipsa Longan teksteistä ja tavasta käyttää kieltä, hänhän aktiivisesti laajentaa käsitystämme tiedostavista olennoista ja hahmoista eläinkuntaan. Viimeisimmässä tekstissä jouduin kääntämään eri lokkilajien kieltä suomesta englanniksi. Siinä oli haastetta ei-bongailijalle.
Muuten sanoisin, että flowtilassa tehdyistä ratkaisuista ei aina jää hirveästi muistiin.
Luetko sinä ääneen käännöstäsi jollekulle kuulijalle? Millä tavoin sinä testaat sitä kielen "suuhun sopivuutta", jonka draamankääntäjät mainitsevat tärkeäksi?
KL: En lue itse, vaan rekrytoin lukijoita ystävä- tai perhepiiristä lukemaan ääneen. Teen muistiinpanoja siinä samalla ja korjaan myöhemmin. Tämä todella tärkeä vaihe prosessista. Olen kerran jättänyt tekemättä ja edelleen kadun. En kerro teosta.
Suomalaisia näytelmiä on esitetty jonkin verran Yhdysvalloissa, vähemmän kokonaisina teatterituotantoina, enemmän lukuteatterina. Oletko sattunut näkemään näistä joitakin? Millaisia kokemuksia?
KL: En ole. Tämä kysymys aiheuttaa hieman surua, koska olisi sekä palkitsevaa että opettavaista nähdä omia käännöksiä englanninkieliselle yleisölle livenä esitettynä. Ja muutenkin kokea suomalaista taidetta ja kulttuuria Suomen ulkopuolella. Jonain päivänä, toivottavasti.
Joskus meillä Suomessa on ajateltu, että englanninnos näytelmästä on “vasta” ensimmäisen kynnyksen ylittämistä varten. Siihen tarkoitukseen, että joku voisi tutustua tekstiin ja edes alustavasti kiinnostua. Ja että vasta sen jälkeen, kun ohjaaja /dramaturgi / esittävä teatteri löytyisi, ryhdyttäisiin tekemään suomalaisesta teoksesta teatterissa esitettäväksi sopivaa englantia. Näinkö se menee? Miten tällainen vaikuttaa kääntäjän työhön, kun ensi kertaa olet välittämässä jotakin suomenkielistä näytelmää amerikanenglanniksi?
KL: Oikeasti oletan, että tämä prosessi toimii toisella tavalla: että henkilökohtainen suosittelu tai sellaiset tapahtumat kuin Tampereen Teatterikesä ovat ykkössijalla tekstin levittämisessä ja markkinoinnissa. Käännös on välttämätön apu siinä prosessissa mutta oletan, että alkuperäinen sysäys/kiinnostus tulee toista kautta – siksi kaikki tapahtumat, joita esimerkiksi TINFO tukee, uutiskirjeet ja muu kansainvälinen vaihto henkilökohtaisella tasolla ovat hyvin tärkeitä.
Vastatessani tähän kysymykseen tuli uusi visio mieleen: englannintajalla, jolla olisi vahvat siteet paikalliseen teatterimaailmaan tai jopa tärkeä asema teatterissa tai alalla muuten, olisi kyllä hieno juttu suomalaiselle teatterille. Muuten suomalaiset näytelmät jäävät helposti amerikkalaisten tai muiden englanninkielisten näytelmien varjoon. Lingua francana englannilla tietenkin on oma asemansa missä tahansa taideteosten viennissä, "kaikkihan" lukevat englantia.
Teet jatkuvasti näytekäännöksiä suomalaisista romaaneista. Miten sinusta näytekäännökset sopisivat draaman maailmaan ja työvälineeksi näytelmien kansainvälisesti tunnetuksi tekemisessä?
KL: En usko, että erityisen hyvin. Kirjallisuusalallakin näytekäännöksiä käytetään lähinnä kustannussyistä, vaikka on aina helpompi myydä teosta, jos teoksen kokonainen käännös on olemassa. Varsinkin jenkkikustantamot mielellään lukevat koko teoksen ennen kuin sitoutuvat sen oikeuksien ostamiseen. Näytekäännösten kustannukset kirjallisuusalalla ovat kuitenkin about samaa luokkaa kuin koko näytelmän kääntäminen maksaa.
Onko mikään taho Yhdysvalloissa (teatteri, eri kulttuuri-instituutiot, agentuurit) käyttänyt sinun asiantuntemustasi suomalaisista näytelmistä? Tai oletko tarjoutunut?
KL: Ei ole kysynyt enkä ole tarjoutunut – en tule teatterimaailmasta vaikka onkin omia kokemuksia lavalla olemisesta. Kirjallisuusalalla oli aikoinaan tällainen malli, jossa kääntäjät suosittelivat kustantamoille teoksia. Sitä edelleen tapahtuu, mutta suurelta osin kirjallisuusvienti on muuttunut agentuurimalliseksi toiminnaksi.
Se, etten asu enää Helsingissä tekisi asiasta muutenkin tukalamman, kun monet kulttuuriuutiset menevät ohi. Joutuisin pyytämään sinulta tai muilta neuvoja. Tämä hyvä huomio itsellenikin – paikallaolemisella on merkitys ja luultavasti isompi sellainen näytelmä- kuin muu kirjallisuusalalla.
Olet Pipsa Longan lisäksi kääntänyt teoksia esimerkiksi Heini Junkkaalalta, Saara Turuselta, E. L. Karhulta, Juha Jokelalta, Minna Nurmelinilta, Antti Hietalalta ja Okko Leolta. Kun mietit jotakin tai joitakin kääntämiäsi näytelmiä, niin näetkö niistä jonkin /jotkut jonkin yhdysvaltalaisen tai seattlelaisen teatterin esittämänä? Jokelan ja Nurmelinin teoksia nähtiinkin Scandinavian American Theater Companyn lukuesityksinä New Yorkissa, Leon Orkesterin esitti Akvavit Theater Chicagossa...
KL: Näkisin, että ne näytelmät, jotka käsittelevät joko kansainvälisiä teemoja (Karhun Leipäjonoballadi / Bread Line Ballad), teoksia (Karhun Princess Hamlet) tai tapahtumia (Tuomo Railon Impotence tai Tuomas Timosen Megan's Story), ovat ehkä vahvimmassa asemassa saamaan huomiota täällä Jenkeissä. Haaste on tietenkin se, että paikalliset näytelmäkirjailijat käsittelevät samoja teemoja työssään.
Orjuuden perimä ja rasismi ovat aiheita, jotka usein tulevat vastaan amerikkalaisessa teatterissa ja siitä on vaikea suomalaiselle näytelmäkirjailijalle sanoa mitään, tai ehkä tuo on tyhmä oletus. Siinä haaste suomalaiselle näytelmäkirjailijalle.
Henkilökohtaisille teoksille kuten Turusen Broken Heart Story tai Junkkaalan Mother (Homoäiti) voisin hyvin nähdä tilaa teatterilavalla muuallakin kuin Suomessa. Pitkään olin sitä mieltä, että Juha Jokelan Performance Economy -sarjan ensimmäinen osa olisi puhuttanut yleisöjä täälläpäin vuoden 2008 suuren finanssikriisin jälkimainingeissa. Olisi kiinnostava nähdä, miten Jokelan teksti toimisi nyt – tuntuu, että 2009 oli täysin eri maailma ja jollain hassulla tavalla vielä viatonta aikaa.
Jos suomalainen näytelmäkirjailija haluaa kirjoittaa sellaisen tekstin, jolla olisi parhaat mahdollisuudet Yhdysvalloissa, miettisin poliittisia teemoja, jotka puhuttavat täälläpäin, esim. uusi tai kiinnostava näkökulma Trumpin ja Putinin tapaamiseen Helsingissä. Tai miksei toimittaja Jessikka Aron kokemukset?
Joskus tuntuu, että suomalaiset ohittavat kiinnostavia aiheita, kun kuvittelevat, että ovat joko liian tuttuja tai tylsiä suomalaiselle yleisölle. Saa myös miettiä muita yleisöjä, jos on kiinnostus viedä teoksiaan ulkomaille. Mannerheim on suomalainen hahmo, josta ei tiedetä paljon Yhdysvalloissa, vaikka maailmansodat ovat edelleen pop täällä. Tai miksei Seitsemän veljestä? Mehevä klassikko, jossa on paljon toimintaa. Mutta nämäkin luultavasti vaatisivat oikeanlaisen foorumin tai kontekstin, jonkinlaisen "Nordic theater festivalin".
Tuskin annan väärän kuvan, jos väitän, että jenkkiyleisö on melko konservatiivinen. Tämä saattaa olla hankala paikka näytelmäkirjailijoille, jotka haluavat tuoda kokeilevampaa otetta teoksiinsa ja kuitenkin viedä ulkomaille. Edinburgh Fringe saattaisi olla hyvä portti sellaisille teoksille?
Kaikkiaan taidemarkkinat, jossa Shakespearen, Mamet’n, Shawn, Pinterin ja Shanleyn teoksia voi esittää alkuperäiskielellä eivätkä ne vaadi erityistä selitystä yleisölle, on tiukka paikka ulkomaalaisille teoksille. Ja vielä erityisesti maassa, jossa taide on pitkälti yksityisistä varoista kustannettua.
Olisiko jokin sauma tehdä yhteistyötä yliopistojen kanssa tai muulla tavoin tehdä tulevista taitelijoista tietoisia suomalaisista teoksista uriensa alkuvaiheessa? Siinä vaiheessa kylvetty siemen saattaa tuottaa hedelmää yllättävällä tavalla myöhemmin. Aina kannattaa kokeilla.
TINFO / Sari Havukainen 26.2.2021