Teatterin tiedotuskeskus TINFO kutsui kolme tutkijaa keskustelemaan taiteiden tutkimuksesta ja sen merkityksestä teatterikriitikko Maria Säkön johdolla. Keskustelussa tulee esiin konkreettisesti se, mikä kaikki tiedeyhteisössä, esittävien taiteiden alalla ja koko yhteiskunnassa kärsisi, jos Helsingin yliopiston johto ja humanistinen tiedekunta päättäisi muuttaa jo tähän saakka vähiten resurssoituja aineita opintokokonaisuuksiksi, jolloin pääaineopiskelu käytännössä lakkaisi.  

 

 

Taiteellisen tutkimuksen professori Tuija Kokkonen vertaa tilannetta talousmetsään, jossa kasvaa tasamittaista mäntyä, mutta ei sitten mitään muuta. Ihminen on päättänyt, että tätä ja tätä lajia ei luonnossa tarvita, että hyötymetsä riittää, vaikka tuloksena on hiljalleen kehittyvä lajikato ja ekosysteemin lakien mukaisesti myös valtalajin tuho.  

 

Ollaanko nyt yliopiston hallinnossa tekemässä sama peruuttamaton teko: mikäli taiteiden tutkimuksen ainutlaatuisia koulutusohjelmia nyt typistettäisiin olemattomiin, menetystä ei saa takaisin. Ja kuten elokuva- ja televisiotutkimuksen dosentti Jaakko Seppälä toteaa, missään muualla maailmassa ei tulla huolehtimaan siitä, että suomalaisia taiteita tutkivat siihen koulutetut asiantuntijat, meidän on itse yliopistoissamme pidettävä tästä huoli. 

 

Talouden retoriikka ja talouden ohjaus on otettu itsestäänselväksi perusteluksi, kun tehdään ratkaisuja taiteiden tutkimuksen suhteen. “Turbokapitalistinen” vaihtoehdottomuus on johtanut siihen, että yliopistot kuten nyt Helsingin yliopisto tulevat toimimaan omia strategioitaan vastaan ja rikkoneeksi kansainvälisiä sopimuksia, esimerkiksi Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisesta, jonka Suomen valtio on allekirjoittanut. Keskustelussa tulee ilmi, että toisin kuin lyhytnäköisesti saatetaan ajatella, kurjistamalla ei lopulta säästöjä synny. Taiteiden tutkimuksen alojen välinen hedelmällinen yhteistyö yliopiston sisällä ei onnistu, kun oppiaineita pidetään jatkuvassa kriisitilassa, kuten Seppälä sanoo.  

 

Keskustelijat kannustavat kuuntelemaan tutkijoita ja oppiaineissa työskenteleviä itseään, jotta vältyttäisiin “pähkähullulta” väärinkäsitykseltä, jonka mukaan Taideyliopistossa tehtävä taiteellinen tutkimus tekisi Helsingin yliopistossa opetettavan ja tehtävän monimuotoisen taiteiden tutkimuksen turhaksi. Molempia puolia aikanaan opiskelijana ja sittemmin tutkijana nähnyt Kokkonen korostaa, että näiden kahden tulokulmat ovat täysin toisistaan poikkeavat eivätkä tutkimusalat voi näin korvata toisiaan. Taiteellinen tutkimus on taidepraktiikasta lähtevää, taiteilijoiden itsensä tekemää tutkimusta, kun taas taiteiden, esimerkiksi teatterintutkija on tiedeyliopiston kouluttama asiantuntija, joka katsoo tutkimuskohdettaan taideteosprosessin ulkopuolelta. Teatteritieteen oppiaineesta tammikuun lopussa väittelevä Saara Moisio sanoo, että yksinkertaistettuna on kyse siitä, että taiteiden tutkimus tuo mukaan muuten puuttumaan jäävän yleisön -- ulkopuolisen -- näkökulman. Taide kuuluu kaikille, Moisio kiteyttää. 

 

 

 

 

Tuija Kokkonen on taitelija ja taiteellisen tutkimuksen professori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän opiskeli filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta ja väitteli taiteen tohtoriksi Teatterikorkeakoulussa väitöskirjallaan Esityksen mahdollinen luonto: Suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta (2017). Kokkonen toimii muun muassa vaihtuvajäsenisen Maus&Orlovski -esitysyhteisön taiteellisena johtajana ja ohjaajana. 

 

Saara Moisio on väitöskirjatutkija teatteritieteen opintosuunnassa. Moisio väittelee 28.1.2022 Helsingin yliopistossa, hänen tutkimuksensa otsikko on Balancing Acts in Spectatorship – Dynamics of Value Creation in Audience Experiences of Contemporary Dance. Väitöskirjassaan Moisio tutkii, kuinka nykytanssin arvo muodostuu katsomiskokemuksessa ja haastaa näkemystä, että taiteen arvon pitäisi olla mitattavissa.    

 

Jaakko Seppälä on elokuva- ja televisiotutkimuksen dosentti ja tuntiopettaja Helsingin yliopistossa. Seppälä väitteli teatteritieteen oppiaineesta 2012 tutkimuksellaan Hollywood tulee Suomeen – Yhdysvaltalaisten elokuvien maahantuonti ja vastaanotto kaksikymmentäluvun Suomessa. Hän on toiminut Kuvaohjelmalautakunnassa elokuva-asiantuntijanavuodesta 2014. Seppälä opettaa maailman elokuvahistoriaa, elokuvateoriaa, elokuva-analyysiä, suomalaista elokuvaa ja nordic noiria. 

 

Maria Säkö (moderaattori) on kriitikko, vapaa toimittaja ja tietokirjailija. Hän on opiskellut teatteritiedettä ja yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Säkö arvostelee teatteria, nykytanssia, esitystaidetta ja performanssia, ja on myös perehtynyt suomalaiseen nykynäytelmään ja yhteisötaiteeseen. Säkö kirjoittaa muun muassa Helsingin Sanomiin. Hän on kirjoittanut artikkeleita lukuisiin kirjoihin, ja opettanut taiteesta kirjoittamista Taideyliopistossa 2013–2021. Hän toimi Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajana 2016–2021.  

 

 

 

 

 

Helka Mäkinen, Elli Tompuri – uusi nainen ja punainen diiva. 2001. 

 

Hanna Korsberg, Politiikan ja valtataistelun pyörteissä. Suomen Kansallisteatteri ja epävarmuuden aika 1934–1950. 2003. 

 

Riitta Pohjola, Georg Büchner ja Dantonin kuolema. Vallankumousdraama vai tragedia? 2004. 

 

Petri Tervo, Kirurgisen operaation teatteri: Teatterillinen kuva ja ihmismuodon esittävyys avantgardistisen väkivallan näkökulmasta. 2006. 

 

Mikko-Olavi Seppälä, Teatteri liikkeessä. Työväenteatterit Suomen teatterikentällä ja työväenliikkeessä kaksiteatterijärjestelmän syntyyn asti vuoteen 1922. 2007. 

 

Hana Worthen, Playing ”Nordic”: The Women of Niskavuori, Agri/Culture, and Imagining Finland on the Third Reich Stage. 2007. 

 

Johanna Laakkonen, Canon and Beyond. Edvard Fazer and the Imperial Russian Ballet 1908-1910. 2008. 

 

Marjatta Häti-Korkeila, Teatterinjohtamisen dramaturgiaa. Keskeiset tehtävät, arjen ongelmat ja rakenteelliset muutostarpeet. 2010. 

 

Riina Maukola, Elämää suuremmat sankarittaret. Suomalaisen teatterin elämäkerralliset taiteilijahahmot vuosina 2000–2010. 2011. 

 

Janne Tapper, Jouko Turkan Teatterikorkeakoulun kauden yhteiskunnallinen kontekstuaalisuus vuosina 1982–1985. 2012. 

 

Riikka Korppi-Tommola, Toisia liikkeitä, uusia virtauksia. Suomalaisen modernin tanssin muutosprosessi 1900-luvulla. 2013. 

 

Aino Kukkonen, Postmoderni liikkeessä. Tulkintoja 1980-luvun suomalaisesta tanssista. 2014. 

 

Jukka von Boehm, Näyttämö utopioiden ja ideologioiden kohtaamispaikkana. Richard Wagnerin Lohengrin-oopperan esitys- ja vaikutushistoriasta Saksassa ja Neuvosto-Venäjällä. 2015. 

 

Julia Pajunen, Tulkintojen ristitulessa. Kristian Smedsin Tuntematon sotilas teatteri- ja mediaesityksenä. 2017. 

 

Katri Tanskanen, Yleisö kohtaa toisen. Etiikan dramaturgioita 2010-luvun suomalaisissa näytelmissä. 2017. 

 

Marja Silde, Poseeraamisia ja itsensä ylittämisiä. Habituksen esteettinen muokkaaminen 1980-luvun Helsingin kaupunkikulttuurin murroksessa. 2018. 

 

Joonas Lahtinen, Making Sense of Perception and Power in Participatory Performance. Horizons of Change and Politics of the Sensible in Lois Weaver’s What Tammy Needs to Know, Tellervo Kalleinen and Oliver Kochta-Kalleinen’s Complaints Chair, and Claudia Bosse’s Dominant Powers. Was Also Tun?. 2020. 

 

Outi Lahtinen, Performativity in Theatre or How to Play With a Burned Match: A Study on a Concept. a Theory and a Theatre Production. 2020. 

 

---

 

Lue aiheesta myös: