16.06.2022
Aitoon yhteyteen järjestelmän sijaan
Puolan passin hiljattain saanut Ivan Vyrypaev oli aikanaan Venäjän uuden näytelmäkirjallisuuden liikkeen vaikuttavimpia hahmoja. Taiteilijan solidaarisuus ukrainalaisia kohtaan sai venäläiset valtionteatterit lopettamaan hänen teostensa esittämisen. Vyrypaevin näytelmä Iranilainen konferenssi on yksi Maailma näyttämölle -hankkeen 25 teoksen valikoimasta. TINFO haastatteli Varsovassa asuvaa kirjailijaa, joka puhuu kielestä, identiteetistä ja ihmisten välisten aidon yhteyden löytämisen välttämättömyydestä.
Ivan Vyrypaev on näytelmäkirjailija, teatteri- ja elokuvaohjaaja, tuottaja ja näyttelijä. Hän oli oleellinen vaikuttaja venäläisen uuden näytelmäkirjallisuuden liikkeessä. Liike syntyi vuosituhannen vaihteessa ja uudisti radikaalisti dramaturgian ja teatterin kieltä Venäjällä. Hänen näytelmästään Oxygen (2002) muodostui kokonaisen nuoren sukupolven teatterintekijöiden manifesti. 2010-luvulla Vyrypaev työskenteli paljon paitsi Venäjällä myös ulkomailla eri teatteri- ja elokuvaprojekteissa, ja vuosina 2013–2016 hän johti merkittävää moskovalaista Praktika-teatteria.
Maaliskuussa 2022, pian Venäjän aloitettua sotilaallisen hyökkäyksen Ukrainaan, Ivan Vyrypaev lähetti avoimen kirjeen 40 Venäjän valtiolliselle teatterille, jotka esittivät hänen näytelmiään. Kirjeessä hän ilmoitti ohjaavansa kaikki tekijänoikeuskorvauksensa hyväntekeväisyyteen Ukrainan auttamiseksi, puhtaasti rauhanomaisiin tarkoituksiin. Sen jälkeen teatterit alkoivat poistaa hänen teoksiaan ohjelmistosta, koska tällä hetkellä Ukrainan avustaminen on Venäjällä rangaistavaa.
Näytelmä Иранская конференция (ei suomennettu, alustava käännös: Iranilainen konferenssi) on Vyrypaevin 21. teatteriteksti. TINFO keskusteli näytelmäkirjailijan kanssa hänen teoksestaan sekä identiteetistään, joka on muuttunut sodan syttymisen jälkeen.
Päivää! Tämän haastattelun tarkoituksena on esitellä sinut ja sinun näytelmäsi suomalaiselle yleisölle. Jo ensimmäinen tehtävä osoittautuu vaikeaksi. Venäjän hyökättyä Ukrainaan olet toistuvasti vastustanut Venäjän toimia, ja nyt olet luopunut Venäjän kansalaisuudesta. Oletko edelleen venäläinen näytelmäkirjailija?
Ivan Vyrypaev: Mielestäni oikea sanamuoto kuvaamaan minua on nykyään: venäläistaustainen puolalainen näytelmäkirjailija. Samaan tapaan kuin sanottaisiin esimerkiksi "iranilaistaustainen Yhdysvaltain kansalainen". Tämä kaava toimii myös minun kohdallani.
Päätös luopua Venäjän kansalaisuudesta ei tullut spontaanisti, hain Puolan kansalaisuutta jo ennen sodan alkua. En ole moneen vuoteen jakanut näkemyksiä, jotka ohjaavat Venäjän nykyistä hallitusta. Sodan syttyessä tämä kävi räikeäksi, mutta jo ennen sotaa minua pelotti se, mitä on tapahtunut Venäjän koulutusjärjestelmässä, virallisessa kulttuurissa, taloudessa – politiikasta puhumattakaan. Kaikki se, mitä Venäjällä on meneillään, on vastoin omaa ajatteluani. Ovet Venäjälle ovat olleet minulta suljettuina jo useiden vuosien ajan Aleksei Navalnya tukevien lausuntojeni vuoksi.
En tarvitse passia, joka liittyy Venäjän valtiollisuuteen, ja josta on tullut sen konkreettinen ilmentymä.
Joten mitä minulla on menetettävää? En tarvitse passia, joka liittyy Venäjän valtiollisuuteen, ja josta on tullut sen konkreettinen ilmentymä. Kävi muuten ilmi, että tästä passista ei olekaan niin helppoa luopua, se vaatii paljon byrokratiaa. Joten uskomuksistani ja julkisista toimistani huolimatta olen laillisesti edelleen Venäjän kansalainen. Mutta toivon pääseväni eroon tästä asiakirjasta mahdollisimman pian. Olen asunut Puolassa 14 vuotta. Minulla on täällä perhe ja asunto ja yritys, ja verot ja opiskelijat. Ja nyt kansalaisuus. Minulle tämä on kuin olisin päässyt vankilasta vapauteen.
Mutta näytelmäsi kirjoitat venäjäksi. Miten käsittelet tämän asian?
En mitenkään. Aion jatkossakin kirjoittaa venäjäksi. Uskon todellakin, etteivät Venäjän nykyiset valtaapitävät ja venäjän kieli ole yhtä ja samaa. Se, että monien ihmisten mielissä, jopa Euroopassa, Putinin hallinto ja venäjän kieli ovat yhtä, on myös Venäjän propagandan tuotetta, juuri sitä he halusivat. Mutta kieli on sitä, miten ihminen ajattelee, mistä hän koostuu. Se on minun ilmaisuni tässä maailmassa. Venäjä on äidinkieleni. Olen venäläinen. En kieltäydy olemasta venäläinen. En voi tehdä sitä. Enkä halua, koska olen syntynyt ja kasvanut Venäjällä, tunnen venäläisen tavan puhua, minulle on helpompi rakentaa lause sillä kielellä huolimatta siitä, että puhun jokapäiväisessä elämässäni paljon puolaa.
Sota kulttuureja vastaan ei johda mihinkään hyvään, koska kulttuurin ja kielen riistäminen ihmiseltä merkitsee sitä, että häneltä evätään mahdollisuus elää ja esiintyä elävänä olentona. Kokonaan toinen asia on, että on työskenneltävä joidenkin ajatusrakennelmien muuttamiseksi, esimerkiksi suhtautumista naisiin muslimiperinteessä tai Venäjän ortodoksikirkon suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Mutta boikotoimalla suurta iranilaista suufia ja runoilija Rumia, torjuisimme juuri sen elävän ja humaanin osan iranilaisesta kulttuurista, joka kehittää tätä kansaa ja tekee siitä vapaampaa. Sama koskee Venäjää ja venäläistä kulttuuria.
Elämme luodaksemme äärettömän, jumalallisen yhteyden kudelman.
Olen sitä mieltä, että evoluutiokehityksestä löytyy ratkaisu näihin stereotyyppisiin käsityksiin kulttuurista ja kielestä yksittäisen maan poliittisen eliitin välineenä. Emme ole vain kansalaisia, vaan ennen kaikkea ihmisiä, eläviä olentoja, jotka elävät tällä planeetalla. Emme valinneet syntymäpaikkaamme, emme voi hallita meitä muovaavia olosuhteita. Mutta jokainen meistä syntyy vapaana ja voi selviytyä tästä järjestelmien orjuudesta.
Tiedän, että jotkut eivät ehkä pidä siitä, mutta uskon, että kaikki järjestelmät ovat yhtä huonoja, myös liberaalit, koska ihminen on dynaaminen ja rakenteet ovat staattisia. Ihminen kehittyy paljon nopeammin kuin järjestelmä, joka muuttuu vuosien, joskus vasta vuosisatojen kuluessa, ihminen puolestaan voi muuttua useita kertoja yhden elämän aikana. Olisi kertakaikkisen typerää ja julmaa, jos me, eurooppalaiset, painostaisimme ihmiset johonkin etukäteen määriteltyyn järjestelmään, josta he vain haluaisivat vapautua.
Vuonna 2017 ilmestyneessä haastattelussa, joka koski näytelmääsi Iranilainen konferenssi, että tunnet läheiseksi amerikkalaisen filosofin Ken Wilberin ajatuksen teorian (integral theory, suom. Esim. Kaiken teoria. Voisitko tarkentaa tätä? Onko tämä ajattelutapa edelleen sinulle tärkeä?
Kyllä, tietysti, uskon tähän ja vaikutteet näkyvät näytelmässäni. Yritän nyt selittää mitä tarkoitan, vaikka se ei ole helppoa lyhyessä haastattelussa.
Sinä ihmisenä olet järjestelmä. Sinulla on kulttuurikoodit, geenisi, maailmankuvasi, arvosi. Olet valtava kokoelma kaikenlaisia erilaisia asioita. Mutta silti, tämä on joukko melko erityisiä asioita, jotka on pakattu tiettyyn muotoon. Ja minäkin olen sellainen setti. Ja monet minussa olevat elementit ovat erilaisia kuin sinun. Ja kysymys kuuluu, kuinka löydämme yhteyden? Kuinka löytää tapa elää rinnakkain. Vanha integraaliperitaate sanoo: tukahduta, alista. Venäjä haluaa tukahduttaa Ukrainan. Tai arabimaista puheenollen, voin alistaa sinut, koska olet vaimoni. Fyysisen paremmuuden ja perinteen perusteella. Tämä on ensimmäinen viestintätaso, erittäin alhainen ja valitettavasti hyvin yleinen. Eikä tässä edes sana "liberaali" pelasta, koska oletettavasti liberaalien periaatteiden ohjaamana ihmiset tai järjestelmät tukahduttavat muita ihmisiä tai muita järjestelmiä, ehkä ei pommien, vaan median, psykologian tai kyberhyökkäysten avulla.
Toinen ei-integraalinen kehityskulku, jota kutsuisin "sekoitukseksi", on esimerkiksi sellainen, että rakennetaan temppeli, jossa Jeesus ja Buddha seisovat vierekkäin. Päällisin puolin näyttää siltä, että tällä tavalla kaikille löytyy paikka. Mutta minusta tämä johtaa umpikujaan. Jokainen tuntee menettäneensä jotain, joutuu pakotetuksi kompromissiin, hylkäämään joitain arvojaan, jotta voisimme toimia kokonaisuutena. Mutta kuinka voimme olla yhdessä tilanteessa, jossa jokainen joutuu luopumaan? Tämä on tie, jota monet Euroopassa näyttävät kulkeneen, ja mielestäni se johtaa usein aidon ihmisten välisen kanssakäymisen korvautumiseen erilaisilla säännöillä.
Kannatan yhtenäisyyttä, mikä tarkoittaa, että järjestelmät muodostavat yhteyden ja pysyvät silti omana itsenään. Pysyn itsenäni, kuten sinäkin, mutta jokin yhdistää meitä. On aivan selvää, ettei mistään yhdestä järjestelmästä tai aatteesta voi tulla kaikkia yhdistävä periaate, ei mistään. Voimme teeskennellä piiloutuvamme suvaitsevaisuuden ja poliittisen korrektiuden taakse. Mutta nämä asiat eivät muuta meitä sisältä. Vain jokin sisäinen universaali periaate voi yhdistää meidät. Mikä tämä periaate on?
Minä, kuten filosofi Ken Wilber ja monet muut, ajattelen, että olemme kaikki osa jotakin yleistä prosessia, joka tapahtuu jatkuvasti, ruumiillistuu. Tässä liikkeessä me ihmiset emme ole sen parempia kuin muut olennot – puut, ruoho, delfiinit. Kutsun sitä Jumalaksi, mutta jos et pidä siitä, voit poistaa sen. Korvaa se käsitteellä Universaalinen Absoluutti tai Universumin periaate. Sillä ei ole mitään tekemistä mystiikan tai esoterismin kanssa. Olemme kaikki yhtä energiaa, joka ilmenee miljardeina eri kaavoina. Ymmärtämällä tämän, annamme maailman kehittyä monimuotoisuudessaan.
Tässä on vain yksi myönnytys – tai ei oikeastaan edes myönnytys, yksi ajatus. Jos esimerkiksi minä olen ortodoksinen ja sinä olet muslimi, meidän on ymmärrettävä, että Jumala on yksi. Ja uskonto ei ole päämäärä, vaan keino. Tavoitteena on kehittyminen ja viestintä. Elämme täällä luodaksemme tämän kauniin, äärettömän jumalallisen yhteyden, keskinäisen vuorovaikutuksen. Silloin moninapaisuus olisi mahdollista.
Näytelmäsi Iranilainen konferenssi on rakennettu vuorottelevien monologien ja lyhyiden keskustelujen muotoon. Se näyttää oikealta konferenssilta, mutta henkilöiden puheenvuorot eivät ole tieteellistä diskurssia, vaan ne ovat syvästi henkilökohtaisia tunnustuksia ja intiimejä pohdiskeluja rakkaudesta, elämän tarkoituksesta ja siitä, mitä opimme käytyämme läpi suuria muutoksia. Olet itse pitänyt esitelmiä tieteellisissä symposiumeissa. Miksi tiede on sinulle taiteilijana niin tärkeä? Miksi uusimpien näytelmiesi henkilöt ovat usein tutkijoita?
Rakastan tiedettä, koska se perustuu faktoihin ja tutkittuun tietoon. Tämä antaa meille mahdollisuuden seistä lujasti maassa, emmekä keksi pyörää uudelleen siellä, missä se jo on olemassa. Tieteen, tai pikemminkin tieteellisen lähestymistavan, ongelma on kuitenkin se, että se väittää olevansa tärkein tapa tuntea maailma, kuten uskonto kerran väitti olevansa. Mutta ei uskonto tai tiede – kumpikaan, mitenkään – voi olla ainoa tiedon saannin menetelmä. Niitä on paljon muitakin. Tiede ei koskaan pysty paljastamaan sitä mitä “minuus” on, koska ihminen ei rajoitu biologiaansa eikä edes psykologiaan, vaan on jotain paljon enemmän. Mikään tiede ei kerro meille siitä elinvoimasta, jota jooga käsittelee, koska tämä energia ei ole mitattavissa. Uskon, että empiirinen tutkimus ei pysty kattamaan kaikkea maailman monimuotoisuutta ja monimutkaisuutta.
Ajatus Iranilainen konferenssi -näytelmästä tuli saatuani ehdotuksen Stanfordin yliopistosta: halusimme luoda yhteistyöprojektin Piilaaksoon, tuoda yhteen ihmiset, jotka työskentelevät hakukoneiden, sosiaalisten verkostojen ja muiden teknologioiden parissa, esitellä heille tämä teos ja tarjota heille syy keskustella siitä, miten ja missä meidän pitäisi kehittyä edelleen ja mitä tehdä planeettamme kanssa. Nykyihmisen on todella ymmärrettävä, mikä on elämän tarkoitus, miten meidän tulisi elää. Jos vastausta tähän kysymykseen ei löydy lähitulevaisuudessa, ihmisen elämä maapallolla yksinkertaisesti päättyy pian. Ja tämä ei ole metafora eikä paniikinlietsontaa. Tämä on todellisuutta, jonka me kaikki olemme kohdanneet viime vuosina.
Pohjoismaat ja Yhdysvalloissa Kalifornia tekevät nyt uskomattoman paljon kehittääkseen ideoita siitä, kuinka ihmiset voivat elää rauhassa ja luovasti yhdessä.
Luovuus on myös tapa tuntea maailma. Olen usein kuullut, että luovuus samaistetaan taiteeseen. Mutta taide on vain keinotekoisten asioiden, taideteosten luomista, ja luovuus puolestaan on prosessi. Luovuudella ei ole muuta tarkoitusta kuin sen itsetarkoitus. Luovuus tarkoittaa, että parhaillaan osallistut ja käytät luovuuttasi maailmankaikkeuden muovautumiseen. Tämä voi tarkoittaa, että valmistat ruokaa, piirrät kuvia tai vaikka kirjoitat jonkin ohjelman koodia. Elääksesi luovasti sinun täytyy vain kyetä yhdistämään itsesi maailmaan, osallistua. On mahdotonta pysyä tässä tilassa koko ajan, mutta meidän on muistettava se ja yritettävä palata siihen. Tämä on tietoisuutta. Tiede ja luovuus ovat siis alustoja kommunikoinnille, ja tästä yritän muistuttaa teksteissäni.
Mitä ajattelet Suomesta? Millainen on suhteesi tähän maahan?
Minun on myönnettävä, etten ole suuri Suomen-tuntija. Olen käynyt siellä kahdesti esitysteni kanssa, ja se oli hienoa. Minulla on erittäin lämpimiä muistoja Suomesta. Mutta minulla ei ole siitä syvällisempää tietoa, kuten esimerkiksi Puolasta, Italiasta tai Saksasta, joissa työskentelen enemmän.
Minusta näyttää siltä, että Suomi, kuten muutkin Pohjoismaat, pyrkii rakentamaan hyvää viestintäjärjestelmää. Viestinnällä en tarkoita pelkästään johtamista tai kommunikaatiokulttuuria, vaan kunnianhimoisempia asioita, joista puhuin edellä. Tarkoitan järjestelmää, jossa ihmisellä (mukaan lukien ulkopuolelta tulevat) on mahdollisuus elää ja kehittyä. Minusta tuntuu, että maailmanlaajuisesti, planeetan mittakaavassa, juuri Pohjoismaat ja Yhdysvalloissa Kalifornia tekevät nyt uskomattoman paljon kehittääkseen ideoita siitä, kuinka ihmiset voivat elää rauhassa ja luovasti yhdessä; kuinka elää luonnon kanssa tasavertaisesti, miten toimia tehokkaasti ja ratkaista konflikteja. Tämä on tietysti uskomattoman arvokasta.
TINFO / Alexandra Dunaeva, 16.6.2022
Teatterin asiantuntija, kriitikko ja tutkija Alexandra Dunaeva on syntynyt, opiskellut ja työskennellyt Pietarissa. Hänen erikoisalaansa on sosiaalinen teatteri ja teatteri yhteiskunnallisen muutoksen tekijänä. Dunaeva on vuodesta 2020 lähtien asunut Helsingissä. TINFO tarjosi hänelle suomen kieliopintoihin liittyvän harjoittelupaikan kesäkuussa.
Haastattelu on tehty ja artikkeli kirjoitettu alunperin venäjäksi. Sen on suomeksi toimittanut Sari Havukainen, oman kielitaitonsa lisäksi tekoälyä hyödyntäen.
Valokuva: Jacek Poremba