16.08.2018

Hanna blogikuva

Future Was Present Teatterikesässä

Jäi hiton hyvä mieli yhteiskeskusteluista, joissa äänessä oli meidän hienoja tekijöitämme Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka, Samira Elagoz, Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen, Olga Palo ja Amanda Palo sekä Milja Sarkola. Näytelmäsessiossa keskustelivat Iira Halttunen, Marie Kajava, E.L. Karhu, Pipsa Lonka, Otto Sandqvist ja Laura Valkama. Mukana vuorovaikutuksessa olivat myös näytelmien kääntäjinä toimivat Katja von der Ropp, Stefan Moster, Alzbeta Stollova ja Sasha Salmela. Eikä tässä nyt ole kysymys vaan jostain minulle tulleesta hyvästä mielestä vaan ennen muuta ulkomaisten kuraattorien, festivaalijohtajien, dramaturgien jne. myönteisestä palautteesta.

Tämän porukan sivistystä, älykkyyttä ja näkemyksellisyyttä kiiteltiin. Osallistujia johdateltiin kokonaan uusien asioiden äärelle sekä esityksinä että puheenvuoroina. Rohkeata näkökulman rajausta, taiteellista kuratointia, yhteistyötä. On vain kiitettävä Teatterikesän taiteellista työryhmää ja Uuden näytelmän ohjelmaa sekä Maria Säköä.
 

Törmäyksiä ja siedättämistä 

Tampereen Teatterikesän Future is Present -kokonaisuus samoin kuin kaikki moninaiset UNO-tapahtumat (joihin en pystynyt osallistumaan kuin mikro-osalta) ja UNOn julkaisema Uuden näytelmän antologia ja Teatterikorkeakoulun dramaturgian koulutusohjelman julkaisema Eka kerta I (II-osa on tulossa syyskuussa) ja Labbetin Den andra naturen (pjäser av Pipsa Lonka, Susanne Ringell och Joakimn Groth & Anders Slotte) kiihdyttävät halua upota tekstien äärelle ja jatkaa uusista teksteistä avautuvien erilaisten dramaturgisten rakennus- ja purkamisperiaatteiden estetiikkojen ja etiikkojen pohdintaa.

Meillä on uudenlaista sensibiliteettiä ja uudenlaisia hahmotustapoja tai strategioita. Tekijäpolvemme yrittää vastata ekokatastrofin, demokratian kriisin, globaalin kapitalismin keskellä – usein posthumanismin ja normikritiikin hengessä – eettis-poliittisiin haasteisiin, joiden kanssa eletään. Vastata haasteisiin on säälittävän epäkelpo ilmaisu sille, että nyt kyse on kokonaisista vyyhdeistä, epätodennäköisyyksistä, samanaikaisuuksista ja intertekstuaalisuuksista, joilla moninäkökulmaisuutta ajetaan takaa tai harjoitetaan tietoista katseen politiikkaa hätkähdyttäviä kehystyksiä tehden. Ja minua kiehtoo, mitä dialogi tekee tai jättää tekemättä, miten parenteesit esittävät.

Törmäyttämisestä ja siedättämisestä on kyse aina kun jotain uutta ja odottamatonta kohtaa, kun kohtaa tekstejä, joissa ajattelu, affektit ja tunnot ovat näkymättömissä ja sanomattomissa. Tapailua, aistimista, silloin kun kohtaa toisen olennon, jonka lähelle hamuaa. Eläkööt nämä Tekstit, eläköön ne Toiset!
 

Mätäpaiseiden paikannus ja poiskitkentä

Hirvittää. Oma riittämättömyyden tunne hiertää. Silti on puskettava. #MeToo kutsuu ja pakottaa selvittämään yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa laajasti, katsomaan rakenteisiin, koulutuksen luomiin tekijäidentiteetteihin, vallitseviin toimintamalleihin ja asenne- ja mielipideilmastoon. Seksuaalinen häirintä saattaa olla vain jäävuoren huippu kaikesta muusta vallan väärinkäytöstä, syrjinnästä, muusta häirinnästä, kiusaamisesta, esimiesten tai muiden työyhteisön jäsenten epäasiallisesta käytöksestä.

Meillä on liuta lakeja, mutta miten ne toimivat käytännössä esittävien taiteiden alalla? Miten yhdenvertaisuus ja tasa-arvo esittävissä taiteissa toteutuvat? Tätä TINFO yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa haluaa selvittää pohjamutia myöten. Eikä riitä vain mätämunien ja -paiseiden paikannus ja puhkaisu.  Rinnalle tarvitaan heti kättä pidempää. Millaisia ovat parhaat käytännöt, malliesimerkit tavoista joilla aidosti edistetään yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa myös rakenteiden tasolla. Järeämpää lähestymistapaa tarvitaan. Parannusehdotuksia ja suosituksia, sanktioita… tavoitteena on konkretia, sellaisten asenteiden, toimintojen ja prosessien juurruttaminen, jolla kitketään väärinkäytöksiä ja rakenteellista epätasa-arvoa ja luodaan uusia tapoja toimia. Helpommin sanottu kuin tehty.
 

Varjele meitä setämiehistymästä tai tätinaisistumasta 

Näitä riittää. Frank Castorfin näkemykset Süddeutsche Zeitungin haastattelussa naisista ohjaajina pöyristyttävät naisvihamielisyydessään ja ovat surullinen muunnos setämiesgurun ylimielisyydestä ja kaikkivoipaisuudesta. Haastattelussa hän selittää naisohjaajien vähyyttä ja omien ohjaustensa seksististä naiskuvaa, hysteerisiä alastomia naisnäyttelijöitä: mies- ja naisjalkapallon maailmanmestaruuksienkin laadussa on eroa. Tökkäisee Castorf muitakin, esimerkiksi Matthias Lilienthalia, jonka teoksissa on liian vähän taidetta Castorfin makuun.

Tietenkin kaikki liittyy myös Volksbühne-kriisiin. Takaisinpaluuta ei ole mutta, Bouffes du Nordin tai Cartoucherien kaltaiset tilat Berliinistä kävisivät laatuun. Ja sitten ohjaamaan sellaiset ystävät (miehet) kuin Christoph Marthaler, Herbert Fritsch ja René Pollesch, ja naiset sitten hommaa johtamaan. 

Saksassa ei tällaisia puheita paineta villaisella. Ylipäätään maassa käydään parhaillaan samaa keskustelua naisohjaajien vähyydestä kuin meillä.
 

Varo Volksbühne!

Tällaisella otsikolla Berliinissä pohdittiin, mitä Volksbühnen tulevaisuus pitää sisällään? Castorfin aikaa seurasi katastrofaalinen kulttuuripoliittinen virhe, kun talon johtajaksi kiinnitettiin belgialainen taidehistorioitsija ja kuraattori, Tate Modernin johtaja Chris Dercon ihan toisesta maailmasta. Dercon jätti viime keväällä pestinsä kesken kauden. Nyt talossa on välikauden johtaja vuoteen 2020.

Kaksipäiväisessä kongressissa Berliinissä kesäkuussa hahmoteltiin suurella joukolla teatterin tulevaisuutta. Theater der Zeitin uunituoreessa erikoisnumerossa luodaan ylväs läpivalaisu tähän erityislaatuiseen teatteriin, kaupunkiin ja teatterin yleisöön. Numero on sivistävä dokumentti kongressin arvovaltaisten kulttuurikellokkaiden, eri teattereiden ja tuotantotalojen johtajien ja dramaturgien sekä teatterin omien taiteilijoiden ja siellä työskennelleiden ajattelusta. Kokoontumisessa pohdittiin eri kanteilta tämän teatterin merkitystä, ideologiaa, johtamis- ja tuotantomalleja ja yleisösuhdetta. 

Mitä kaikkea myytti pitänyt sisällään? Mikä oli tuon ”vastakaupunginteatterin” itseymmärrys, millaisia sen työskentelytavat, – tuo OST? Tulisiko Volksbühnen olla kaupunginteatteri, tuotantotalo vai molempia?

Tämä uusi Theater der Zeitin numero tupsahti meille vasta eilen. Sen parissa menee vielä pitkään, koska lehti tarjoaa hyvää kriittistä ja avartavaa pallotteluseinää pohdittaessa myös meidän teattereitamme. Amelie Deuflhard, Kampnagelin johtaja toteaa hienosti, miten Volksbühne on tarjonnut huikean samastumispotentiaalin ihmisille, ei koko kaupungille vaan niille, jotka ovat vastarintaisia ja jotka uskaltavat uneksia toisesta maailmasta.

Mutta paluuta 1990-luvulle tai menneeseen ylipäätään, ei ole. On kysyttävä, missä ovat tämän päivän loukatut ja nöyryytetyt – Amelie Deuflhard tuo esiin sen, miten Saksassa nyt rakennetaan rajoja, kun niitä 90-luvulla purettiin. Hän kysyy, mikä on se ”kansa” Berliinissä, kuinka monta siirtolaista asuu Berliinissä ja käyvätkö he teatterissa. Vapaan kentän ja kaupunginteattereiden taisteluasetelma näyttäytyy Deuflhardille aikansa eläneenä.

Lehden numeron päättää berliiniläisen kulttuuritaistelun lyhyt historia vuodesta 1991 vuoteen 2018 ja Castorfin ehdotus, että Vegard Vinge ja Ida Müller valittaisiin teatterin johtajiksi.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät