Geoffrey Erista, mitä kuuluu?  

 

Geoffrey Erista: Kaikista olosuhteista ja maailman kurjasta tilasta huolimatta kuuluu ihan hyvää. Hyvän olon tunne johtuu Fennofobiasta, joka siirtymisen ja odotuksen jälkeen sai ensi-iltansa tiistaina. Ensi-ilta meni todella hyvin, vaikka jännitystä oli ilmassa. En ole koskaan esiintynyt neljälle kriitikolle samalla kerralla. Oli kiva, että väkeä tuli ja että katsojat saivat nähdä elävää taidetta. Meillä on niin pieni katsomo, että kymmenenkin henkeä tuntuu täydeltä katsomolta.  

 

On kuitenkin sääli, että esityksen pääsee näkemään kaikkiaan vain 80 ihmistä. Tämä vähän, ottaen huomioon kaiken sen työn ja vaivan minkä työryhmä on nähnyt sitä työstäessä. Ensi-iltaa edeltävä aika on aikamoista latausta täynnä. Alun perin ensi-illan piti olla viime maaliskuussa, mutta kuuden hengen rajoitus sisätiloissa tuli voimaan samalle viikolle. Joten valmis esitys jouduttiin laittamaan säilöön, eikä lataus saanut minkäänlaista purkautumista. Mikäli esitys olisi kuitenkin siirtynyt keväälle 2022 se tunne, että esitys elää, olisi hiipunut. Paukkuja olisi riittänyt, mutta kun muita töitä tulee rinnalle, ne vievät huomion. Uudelleen orientoituminen vaatii aivan erilaista työpanosta kuin esityksen lämmittäminen. 

Fennofobia on autofiktiivinen kasvutarina, joten siinä mielessä se on N.E.G.R.O.:n jatkumo. Aloimme työstää esitystä näytelmäkirjailija ja dramaturgi Jussi Moilan kanssa keväällä 2020. Halusimme tuoda meidän molempien henkilöhistoriaa esitykseen. Jussi on varttunut Joensuussa 1990-luvulla keskellä uusnatsien nousua, minulla taas on maahanmuuttajan tausta. Nauhoitimme keskusteluja eri aiheista, kuten “millainen on hyvä maahanmuuttaja”, “korona ja rasismi”, “miten afroetnisyys ilmenee mediassa”, “katsominen ja mikroaggressiot” ja “afrofuturismi”.  

 

Materiaali pohjautuu meidän elettyyn elämäämme, mutta tulokulma on eri kuin N.E.G.R.O.:ssa. Esitys ei niinkään kerro rodullistetusta kehosta ja ulkopuolisuuden tunteesta, vaan käsittelee afrosuomalaista kokemusta. Se on tarina pakenemisesta, vihasta, henkisistä vankiloista ja niistä vapautumisesta. Ajatuksena oli, että molemmat olemme omilla epämukavuudenalueillamme, minä kirjoittajan asemassa ja Jussi näyttämöllä, mutta lopulta Jussi osasi puhua itsensä pois näyttämöltä. 

 

Henkilökohtaisen käsitteleminen on ollut itselleni tavallaan prosessi. Oma henkilöhistoriani on aina kiinnostanut, koska se muodostuu niin monesta eri kaupungista, valtiosta ja kulttuurista. Olen niin monen eri kulttuurin ja yhteisön kasvatti. Oman paikkansa löytäminen ja oman identiteetin muodostaminen on ollut itselleni jatkuva prosessi. Kun poikkeaa ulkonäöltään valtaväestöstä, ei ole täysin hyväksytty. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa oli tartuttava omaan henkilökohtaisuuteen. Siellä toistettiin, että henkilökohtainen on mielenkiintoista. Ja minun henkilöhistoriastani materiaalia löytyy. 

Teatterikorkeakoulussa en kuitenkaan kovin usein päässyt esittämään muiden kuin euroamerikkalaisten kirjoittamia tekstejä. En päässyt kertomaan tarinoita, joihin olisin pystynyt täysin samaistumaan. En sano, ettenkö olisi ollenkaan samaistunut, mutta ne jäivät kuitenkin etäisiksi, henkilöt eivät olleet minun kaltaisiani tai näköisiä. Suomalainen esittävä taide on erittäin valkoista, keski-ikäistä ja keskiluokkaista. Sitä suuremmalla syyllä on hyvä, että viime vuosina on noussut näyttelijöitä kuten Miiko Toiviainen, Anna Paavilainen, Noora Dadu ja Mikko Kauppila, jotka välittävät muunlaisia tarinoita, kuin niitä, joita on kerrottu teattereissa jo vuosikymmeniä. Kyllä klassikoillekin on paikkansa, mutta jos niistä suuri osa on valkoisten miesten kertomia, niin se on melko kapea näkemys maailmasta. 

 

Teini-ikäisenä kuuntelin rappia, joka oli pohjimmiltaan poliittista. Rap on antanut äänen sorretuille ja luonut yhteenkuuluvuutta. Sen avulla sain kuulla yhteiskunnallisista epäkohdista. Ihailin kuitenkin artisteja enemmän aktivisteja kuten Nelson Mandelaa, Malcom X:ää, Kwame Nkrumah’ia, ja Patrice Lumumbaa, jotka vaaransivat henkensä puhumalla epäkohdista.  

 

Itselleni jokainen ele näyttämöllä on poliittinen. Näyttämö on paikka, jossa manifestoidaan ja näytetään vaihtoehtoisia todellisuuksia. Teoksissani on kolme elementtiä: henkilökohtainen, poliittinen ja korkea taiteellinen laatu. Minulle aktivismi on sitä, että työni kautta pystyn antamaan ääneni niille, joilla sitä ei ole. En ole äänentorvena kaikille, mutta en puhu vain itseni puolesta. Olen positiossa, josta minua kuullaan. Voin myös näyttää ihmisille meissä piilevän potentiaalin. Jos minä pystyn, sinäkin pystyt taustastasi riippumatta. Teen teoksia aktivistin näkökulmasta. 

Haluan tehdä esityksiä, joissa muistutetaan asioista, jotka ihmiset ovat unohtaneet. Meidän unohtamistamme vielä helpotetaan elokuvilla, medialla ja uutistulvilla. Katsomme Netflixiä, jotta unohtaisimme mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Koronastakin lietsotaan uhkakuvia, vaikka maailmalla ihmiset tekevät toisilleen jatkuvasti paljon pahempia asioita. 

 

Tämä pandemia on osoittanut, että yhteiskunnan silmissä työlläni ei kuitenkaan ole hirveästi merkitystä. Jos kulttuurialan voi vuodeksi sulkea, se näyttää minkälaisessa arvossa me taitelijat ollaan. Me freelancerit ollaan jo ennen pandemiaa oltu polvillamme. Tukipaketit ovat menneet suoraan instituutioille. Itse valmistuin koronakeväänä 2020 työkentälle, joka on valmistumiseni jälkeen pidetty suljettuna. Tästä riippumatta työni on ollut monipuolista, ja luovuutta on ihan toisella tavalla joutunut laittamaan peliin. Olen käynyt kertomassa työstäni kouluissa, tehnyt podcasteja, osallistunut paneelikeskusteluihin, tehnyt tanssiesityksen. Ilman pandemiaa näitä mahdollisuuksia ei ehkä olisi nähnyt samalla tavalla. Työtä on mahdollista tehdä monella tavalla, aina ei kannata jäädä odottamaan ohjaajan puhelua tai koesiintymisiä, vaan voi olla omaehtoinen.  

Suomalaiselta esittävän taiteen kentältä toivoisin enemmän tilaa ja enemmän mahdollisuuksia tarinoille, jotka aikaisemmin on rajattu pois. Toivoisin että instituutioihin päästetään tekijöitä, joilla ei ole suomalaista institutionaalista koulutusta. Täällä on taitavia ihmisiä, joiden pitäisi saada mahdollisuus näytellä, kirjoittaa, ohjata ja päästä tekemään ohjelmistovalintoja. Esitystaiteilija Kid Kokko on maininnut jossain haastattelussa, että jotta jonkun muun ääni kuuluu, muiden on vähän hiljennettävä omaansa. Meillä ihmisillä on kaksi korvaa ja yksi suu. Meidän pitäisi kuunnella enemmän ja puhua vähemmän.  

 

Sain taiteen edistämiskeskuksen myöntämän puolen vuoden apurahan, jonka turvin alamme Jussi Moilan kanssa työstää kolmatta yhteistä esitystä, joka käsittelee nuorten oireiluja ja kokemuksia lastensuojelusta  

 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjan aiemmat osat:

Sarianne Paasonen, mitä kuuluu?