Huomasin kyllä, miten esitykset joka kerta liikuttivat yleisöä. Istuessani katsomossa ensi-illan aikana, koin jonkinlaisen katharsiksen. Olin itse kokenut näytelmässä kuvatun tilanteen vain vähän aikaa sitten. Synnytin kuolleen lapsen, ja kirjoitin aiheesta näytelmän puoli vuotta sen jälkeen. Surin koko ensi-illan ajan. Muistan erään katsojan erityisesti. Vanhemman naisen, ehkä noin 80-vuotiaan, joka istui eturivissä. Kun esitys loppui, hän jäi istumaan penkkiin ja vain itki. Hän itki pitkään, vielä siinäkin vaiheessa, kun salin teatteriovia alettiin sulkea yleisöltä. Jäimme työryhmän kanssa hänen luokseen, ja nainen alkoi kertoa siitä, kuinka hän oli menettänyt viisi lasta eikä ollut koskaan saanut mahdollisuutta surra heitä. Hänen aviomiehensä ei antanut hänen itkeä. Siihen aikaan naisen tuli ottaa tällaiset tilanteet rauhallisesti. Esityksemme tarina oli koskettanut häntä ja antanut luvan itkeä.  

 

 

 

Kyllä, se on tabuaihe. Sairaanhoitajilla ja lääkäreillä on vielä paljon opittavaa esimerkiksi siinä, kuinka kommunikoida perheiden kanssa, jotka joutuvat tällaiseen tilanteeseen. Heidän tulisi neuvoa paremmin, kertoa, mitä tehdä tilanteessa ja antaa perheelle aikaa tehdä päätöksiä. Minä onnekseni olin sellaisella klinikalla, jossa jo monen vuoden ajan on kehitetty ja parannettu käytäntöjä tällaisten tapausten varalle. Muistan ne päivät, jotka vietin siellä, niissä oli kaikesta huolimatta valoa. En pelkästään saanut tukea perheeltäni, vaan myös kaikki klinikan työntekijät huolehtivat minusta parhaansa mukaan. 

 

Näytelmäni päähenkilö Julia on kuitenkin haluton synnytyksen jälkeen näkemään kuollutta lastaan. Koin juuri samanlaisen sisäisen ristiriidan. En ymmärtänyt, mistä oli kyse, ja minua pelotti. Se, että olisin katsonut lastani, tuntui hullulta, en kyennyt käsittämään miten. Psykologi kertoi minulle, että ne naiset, jotka eivät silloin pystyneet katsomaan lastaan, katuivat myöhemmin. Sen sijaan toisin päin, hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista, joka olisi käynyt katsomassa lastaan, olisi katunut. Hän sai minut vakuuttumaan, ja olen siitä hänelle hyvin kiitollinen. En ymmärrä, kuinka olisin selvinnyt surusta ilman ammattiapua. Olisin ollut täysin avuton. 

 

 

Ei näytelmän kirjoittaminen vaatinut minulta rohkeutta. Kaikki tapahtui hyvin orgaanisesti. Kirjailijathan kirjoittavat aina itsestään, vai mitä? 

 

Raskauden aikana olin näytelmäresidenssissä Barcelonassa kirjoittamassa ihan muuta teosta. Mutta sitten raskauden ongelmat alkoivat, ja menetin lapseni. Siinä tilanteessa en tietenkään pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Mietin pelkästään lastani ja muutoksia itsessäni ja kehossani. Kysyin teatterilta, voisinko kirjoittaa tästä. Siitä vaan, minulle sanottiin.  

 

Aluksi aloin kirjoittaa muistiinpanoja, kirjoitin ylös kaiken minulle tapahtuneen yksityiskohtaisesti.  Kun muistikirjani tuli täyteen, sanoin itselleni: Alahan nyt kirjoittaa sitä näytelmää, se on sinun työsi näytelmäkirjailijana. Kun sitten siirsin kaiken muistikirjasta tietokoneelle, siinä hetkessä tarina tuli päätökseensä. Tapahtui etäännytys, ja muistiinpanot alkoivat muotoutua näytelmäksi.  

 

Vaihdoin nimet, järjestin materiaalia uudelleen, loin hahmot ja kirjoitin vuorosanat. Se oli erikoinen tunne... Teos ei kertonut enää minusta, mutta oli silti vielä osittain minua. Jotkin yksityiskohdat näyttäytyvät tavallaan outoina. Esimerkiksi, mieheni ei ollut mukana synnytyksessä. Hänet käskettiin ulos, ja kun sitten rukoilin saada hänet luokseni takaisin, häntä ei näkynyt missään. Näytelmään kirjoitin, että hän oli mukana, toin hänet luokseni juuri kriittisellä hetkellä. Näytelmä on täynnä elämää ja valoa, koska kävin kriisin läpi ilman vihaa. Minussa ei ollut tapahtuneesta johtuvaa vihaa.   

 

Minun aviomieheni oli esikuva näytelmän Paulle. Mieheni pysyi rinnallani koko tämän ajan. Myöhemmin kun menimme lapsensa menettäneille pareille tarkoitettuun ryhmäterapiaan, ymmärsin, miten kovin toisella tavalla asiat olisivat voineet mennä. Miehet eivät ehkä ole aina tajunneet, mitä oikeastaan tapahtuu ja mitä kaikkea nainen on joutunut kokemaan ja koittaneet saada kaiken hoidetuksi vain mahdollisimman nopeasti. Meidän tapauksessamme, teimme kaiken minun parhaakseni, taistelimme vauvan puolesta loppuun saakka, kuten halusin, ja tämä auttoi minua kaiken tämän läpikäymisessä.  
 

 

 

Hmm, näytelmän päähenkilöhän on nainen. Esityksen ohjaaja voi tietenkin nähdä tarinan myös miehen näkökulmasta, mutta minulle, tietenkin, tämä on naisen tarina. Joskus näyttää siltä, että meidän naisten tarinat ovat merkityksettömiä eivätkä kirjallisuuden arvoisia – tai ne ovat liian henkilökohtaisia, intiimejä ja häpeällisiä jaettaviksi. Ajattelen kuitenkin niin, että samoin kuin minä voin tuntea syvästi kertomuksen taistelukentällä kaatuvasta sotilaasta, samoin joku ei-synnyttänyt voi tuntea myötätuntoa kohtukuoleman kokenutta kohtaan. Aihe on universaali. Kyse on vain siitä, ettemme ole tottuneet puhumaan asiasta julkisesti, kulttuuristen rajoitteiden vuoksi. 

 

Minusta tuntui hyvin osuvalta ja liikuttavalta se, millaisen samankaltaisuuden olet rakentanut näytelmässäsi tämän nuoren parin ja heitä hieman vanhempien, entisen pariskunnan, nyt yhdessä esitystä työstävien näyttelijän ja ohjaajan välille. Ymmärrämme, että nämä kaksi olisivat voineet olla onnellisia, mutta suhde päättyi eroon. Heidänkään lapsensa ei syntynyt, mutta esitys hoidettiin ensi-iltaan. Miksi tällaisen yhteyden luominen on sinulle tärkeää? Mistä tämä tuli? 

 

Tämä toinen tarinalinja tuli myös omasta elämästäni. Mieheni on teatteriteknikko ja oli tekemässä esitystä, kun olin sairaalassa. Mutta kaikki loput, myös näyttelijän ja teatteriohjaajan hahmot, ovat fiktiota. Tämä osa juonta toimii minulle kuin välisoittona, mahdollistaa katsojille hengähdystauon päätarinasta. Samalla näiden teatterimaailman hahmojen ansiosta pystyin tuomaan esiin joitain ideoita ja ajatuksia. Halusin myös näin ilmaista teatterin voiman ihmisten sydänten koskettajana. Teatterin ansiosta tämä ei jäänyt vain minun henkilökohtaiseksi tarinakseni, vaan siitä tuli kertomus, esitys, joka kykenee herättämään tunteita muissa ihmisissä. Tämä tarina yhdistää elämän, kuoleman, taiteen, menetyksen ja uudelleensyntymän.  

 

Teatteriohjaajan hahmo puhuessaan teatterin tärkeydestä, sanoo sen tarjoavan merkityksellisen muodon elämän kaoottisuuteen ja rakentaa loogisen yhteyden tapahtumien välille. Se tekee elämästä itsestään merkityksellisempää ja vapauttaa meidät muuttamaan kohtaamiamme rakenteita. Minun henkilökohtaisen kokemukseni ansiosta tämä näytelmä päätyi näyttämölle. Ja näytelmä voi puolestaan muuttaa jonkun toisen elämän. Useampi nainen olisi tietoinen kohtukuoleman mahdollisuudesta ja olisi valmistautuneempi kuin minä olin. 
 

 

 

Minulle psykologia ja kirjoittaminen ovat hyvin lähellä toisiaan. Näytelmäkirjailijan pitää aina tutkia henkilöhahmojensa motiiveja, ja psykologi tekee tätä samaa, vain elävien ihmisten kanssa. Olen tehnyt teatteria kymmenvuotiaasta saakka. Olen rakastanut teatteria niin kauan kuin muistan. Lapsena minulla oli oma harrastajateatteri. Kun aloitin työt psykologina, jatkoin teatterin harrastamista. Työskentelin psykologina ensin kolme vuotta vankilassa, sitten päihdekuntoutujien kanssa ja sen jälkeen autisminkirjon ihmisten kanssa. Siitä lähtien psykologia on aina nivoutunut kirjoittamiseeni. Joku kerta, monta vuotta sitten tein näytelmäni henkilöille psykologisen testin varmistaakseni, että nämä toimivat vakuuttavasti.  

 

Mitä tulee taas siihen, että kirjoitin päähenkilölleni Julialle kaksoisolennon tai eräänlaisen sisäisen “äänen”, tein sen varmaan siksi, että minun olisi helpompi tuoda esiin niitä kaikkia psykologisia hienouksia ja omia epäilyksiäni, joita prosessissa ilmeni. 

 

 

 

Se on oikea elämäni projekti. 16 vuotta sitten päätin, että tekisin teatteria kotikaupungissani syrjäytymisvaarassa ja jo syrjäytyneiden ihmisten kanssa. Aloitimme kahdella ryhmällä, nyt meitä on 12. Ei ole missään vaiheessa ollut kyse terapiasta, vaan teatterista, mutta tavassa, jolla teemme teatteria, on terapia aina läsnä. Teemme taidetta yhdessä, henkisesti ja fyysisesti hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Uskomme, että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja erityisiä. Ei-norminmukaisten ruumiiden ja äänten pitää näkyä ja kuulua julkisesti, ja tämä koskee myös teatterinäyttämöitä. 

 

Teatteriprojektimme osallistujat päättävät itse, millaisen tarinan haluavat kertoa yleisölle. Tavallisesti minä kirjoitan käsikirjoitukset, mutta ne syntyvät aina heidän äänillään. Onnistuimme järjestämään systeemin, jossa rahoitus menee suoraan teattereille, joiden kanssa me teemme yhteistyötä. Teemme enimmäkseen yhteistyötä harrastajateatterien kanssa, mutta on meillä useita myös ammattilaisten kanssa tehtyjä esityksiä. Opiskelijoidemme joukossa on ammattinäyttelijöitä. 

 

Yhden esityksemme nimi oli Mare de sucre (sananmukaisesti: Sokeriäiti), se on tarina vammaisesta naisesta, joka haluaa äidiksi. Hän käy taistelunsa yhteiskunnassa, joka ei salli hänen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Teimme näytelmän, jossa vammaiset näyttelijät olivat päärooleissa. Esitimme sitä Barcelonassa Teatre Nacional de Catalunyan ja Madridissa Centro Dramático Nacionalin näyttämöillä. Nyt parhaillaan olen kirjoittamassa elokuvakäsikirjoitusta, joka perustuu tähän näytelmään. Olemme innoissamme siitä, että tarina saa vastakaikua. Voimme sanoa onnistuneemme.  

 

Teemme elävää taidetta ilman suoranaista aktivismia, mutta siinä vaiheessa, kun ulossulkeminen ja erilaisuus alkaa näkyä ja kuulua isoilta teatterinäyttämöiltä, alkaa syntyä yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Nyt puhutaan myös vaikutuksista julkisiin tiloihin. Katsotaan vaikka Katalonian kansallisteatteria (Teatre Nacional de Catalunya), niin huomataan, kuinka monenlaisia asioita tulee eteen. Pyörätuolilla liikkuvan on mahdotonta päästä teatteriin. Näyttelijämme joutui rullailemaan ympäri teatteritalon ja menemään sisään erillisestä ovesta. Ja sitten siellä sisällä talossa tilat eivät myöskään olleet liikuntarajoitteisia näyttelijöitä varten. Edes vessat eivät olleet heille soveltuvia. Niitä ei vain ollut koskaan tarvittu. Toimimme ennakkotapauksena, ja sittemmin tarkoituksenmukainen vessa on ilmaantunut.  

 

Meidän Escenaris Especials -koulumme aloittamisesta on jo monta vuotta ja sinä aikana tilanne Kataloniassa on muuttunut merkittävästi. Yhteiskunta on muuttumassa, mutta hitaasti, samalla lailla myös julkinen keskustelu ja julkiset tilat. Siitä huolimatta olemme olleet alusta saakka teatteriryhmäksi epätavallinen. Yhteiskunta ei ole vielä tarpeeksi avoin, ja lisäksi on paljon epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa, myös teatterissa. Meillä on vielä runsaasti tekemistä.