06.06.2024
Japanilaisista, rakkaudella
Oriza Hirata on yksi Japanin tärkeimmistä teatteriohjaajista, jonka ajattelu ja teokset ovat tunnettuja maailmanlaajuisesti. Hän on japanilaisen näytelmäkirjallisuuden uudistaja teatteriryhmänsä Seinendanin kanssa. Vuodesta 2008 Hirata on tutkinut robotiikan mahdollisuuksia teatterin kontekstissa. Tässä haastattelussa hän puhuu teatterintutkija Aleksandra Dunaevalle Kolmesta sisaresta, uudelleenkirjoituksesta, jonka androidiversio vertaa nyky-Japanin alennustilaa Tsehovin kuvaamaan romahtamassa olevaan Venäjän keisarikuntaan. Näytelmä on mukana Maailma näyttämölle -hankkeen valikoimassa.
Aleksandra Dunaeva: Minun täytyy kysyä Tsehovista. Tuotannossasi on kokonainen sarja näytelmiä, joissa henkilöhahmot ovat androideja ja jotka viittaavat eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Esimerkiksi Franz Kafkan Muodonmuutokseen perustuva yhteistuotantoesitys vuonna 2014. Sikäli kun tiedän, Kolme sisarta oli ensimmäinen iso tuotanto tätä lajia. Miksi valitsit Tsehovin? Miksi halusit tehdä uudelleen juuri tämän näytelmän?
Oriza Hirata: Tietenkin siitä syystä, että rakastan syvästi Tsehovia. Hänhän rakkaudella kuvasi ihmisiä romahtavassa Venäjän keisarikunnassa. Minun työni on rakkaudella kuvata ihmisiä Japanissa maan ollessa alennustilassaan.
Robotiikka on niitä harvoja kasvavia teollisuuden aloja Japanissa. Se on kuin yksinäistä viivytyssotaa kompensoimassa laskevaa väkimäärää. Kun mietin teatteriesitystä, jossa voisi käyttää robotteja, ajattelin, että Kolme sisarta sopii parhaiten tähän tarkoitukseen.
AD: Yhdessä haastattelussa kerroit motiiviksesi draaman uudistajana “luoda dialogia, joka voisi palvella demokratiassa toimimisessa”. Miten arvioisit edistymistä tässä suhteessa? Mihin näkökulmiin kommunikaatiossa kiinnität huomiosi tällä hetkellä teatterintekijänä?
OH: Japani on äärimmäinen homogeeninen yhteiskunta, joka myös suhtautuu kielteisesti esimerkiksi maahanmuuttajiin. Edistymistä ei ole tapahtunut suhteessa pakolaisten vastaanottamiseen. Olen kuitenkin aina uskonut, että japanilaisen yhteiskunnan pitäisi muuttua monikulttuurisempaan suuntaan.
Uskomme, että teatteri, jossa näytellään toisen henkilön roolissa, edistää ymmärrystä toisia ja toisten toisenlaisia arvoja kohtaan. Teatteri kehittää lasten tarvitsemia kommunikointitaitoja.
AD: Sinun teatteriasi kuvataan eri teksteissä sanoilla “hiljainen draama” (myös: “colloquial theatre”1) niin usein, että se tuntuu kliseiseltä. Mitä mieltä sinä olet näistä kuvailuista? Kutsuisitko teatteriasi “hiljaiseksi”?
OH: Olen osittain samaa mieltä. On totta, että omat näytelmäni ovat “hiljaisia” verrattuna monen muun kirjoittamiin. Mutta minusta taas tuntuu, että muiden näytelmät ovat turhan hälyisiä.
Tähän liittyy kaksi asiaa. Ensinnäkin, japanilaiset eivät ole niin puheliaita kuin länsimaalaiset. Ja toisekseen, kun katson länsimaista teatteria, tuntuu kuin ihan tarkoituksella olisi koottu yhteen äänekkäitä ihmisiä. Minun näkökulmastani niin Tsehovin kuin Beckettinkin näytelmissä puhutaan liikaa.
AD: Lukiessani näytelmääsi tajuan, ettei sen koko konteksti ole minulle selvä näin pohjoiseurooppalaisena. Sisarten elämää hallitsee suurelta osin heidän isänsä, loistava insinööri, jopa kuolemansa jälkeen. Aikanaan kukoistanut teollisuudenala, robotiikka näyttää olevan rapistumassa vanhuuttaan, aivan kuin näytelmän henkilöiden kotitalo. “Kaikki… näyttää jotenkin kauhtuneelta”, kuten kirjoitat. Todellinen raamatullinen tulimyrsky näyttää pyyhkineen puoli kaupunkia, eivätkä muuttolinnutkaan ehkä palaa. Robotit eivät ratkaise ongelmia, eikä niitä ole kuluttajien saatavilla. Kaiken lisäksi robotteja käytetään manipuloimiseen, esimerkiksi, Ikumin isä tekee tälle robotin kun tytär on päättänyt ryhtyä erakoksi. Mikä on sinun pessimistinen näkemyksesi Japanista, ja onko se muuttunut sitten näytelmän kirjoittamisen, kymmenessä vuodessa?
OH: Näytelmän kirjoittamisen aikaan Japania hallitsi pääministeri Abe ja uusliberaali politiikka oli nousussa. Tämä politiikka ei tule ratkaisemaan Japanin pitkään jatkunutta pysähtyneisyyttä. Näiden viimeisten kymmenen vuoden aikana epätasa-arvoisuus on entisestään lisääntynyt. Siitä huolimatta japanilaiset eivät kykene hylkäämään unelmaa olla Aasian ykköstalousmahti. Toivon, että japanilaiset hyväksyisivät todellisuuden ja laskisivat tätä alamäkeä hitaasti ja vakaasti.
Näytelmäni kuvaa tulevaisuutta, jossa asiat eivät tapahdu vakaasti, mutta itse en ole aikonut luopua toivosta.
Toinen tärkeä huomio on, että Japanin rappeutuminen on äärimmäisen hidasta. Työttömyysluvut ovat alhaiset, ja Japani maailman puhtain ja turvallisin maa maailmassa. Tästä syystä ihmiset eivät tajua minkään olevan erilailla kuin aiemmin. Sama pätee näytelmäni hahmoihin. Ja tietysti myös Tsehovin kolmeen sisareen.
AD: Merkitset tekstissä tauot yksityiskohtaisesti, tai kohdat, joissa repliikit menevät limittäin tai hahmot liikkuvat. Teksti on kuin partituuri, joka alistaa äänen tietylle rytmille. Haluatko antaa ohjaajalle vapauden järjestää tekstisi tarvittaessa uudelleen? Kuinka paljon ohjaajan mielikuvitus saa venyttää luomaasi dramaturgiaa?
OH: Merkitsemistavalla on kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin näytelmäteksti on ohjaukseni tallenne. Niinpä kun muut ottavat sen ohjattavakseen, he ovat vapaita toimimaan haluamallaan tavalla. Minun puolestani he voivat myös muuttaa joitain repliikkejä sopimaan paikalliseen ympäristöön.
Toisekseen minulle se, missä näyttelijät istuvat tai miten he tauottavat puhetta on osa käsikirjoitusta. Se minkä voi kirjoitetuin kirjaimin ilmaista, on vain osa kieltä. Jotkin käyttämistäni symboleista ovat samanarvoisia kuin olisivat kysymys- tai huutomerkki.
AD: En tiedä onko teatterimaailmassa mitään vastaavaa kuin pitkäaikainen yhteistyönne Hiroshi Ishiguron, Osakan yliopiston robotiikan laboratorion johtajan kanssa. Kehittämänne robottiteatteri innoittaa edelleen mielikuvitusta. Sen perusteella, mitä luen artikkeleista ja mitä otteita olen nähnyt teoksistanne verkossa, pidän kiinnostavana, että nämä robotit ovat ennalta ohjelmoituja, niillä ei ole spontaaneja reaktioita. Onko generatiivisen keinoälyn kehityksellä ollut vaikutus teidän projektiinne? Onko ei-humaanien näyttelijöiden kommunikaatio ajan mittaan muuttunut? Oletko edelleen sitä mieltä, kuten olet haastatteluissa aiemmin sanonut, että ne ovat vain nukkeja?
OH: Kymmenen vuotta sitten kun olin luomassa teatteria, jossa käytettäisiin robotteja, uutta tuottava tekoäly ei ollut yhtä tehokas kuin nyt. Jos nyt olisin tekemässä jotain vastaavaa, tietenkin hyödyntäisin sitä. En todellakaan epäröi käyttää uutta teknologiaa. Mutta siinä mitassa, jossa minä sitä hyödynnän, on kyse vain edistyneistä “nukeista”.
AD: Voisiko robottiteatteria olla ilman ihmisen osallistumista sen tekemiseen? Voiko androidin merkitys syntyä vain jos läsnä on ihminen?
OH: Ajattelen, että joku päivä robotit kykenevät tekemään heidän omaa teatteriaan, mutta se ei kiinnosta minua. Joskus uutisoitiin, kun tietokone voitti ihmisen shakissa. Kahden tietokoneen välinen shakkimatsi ei kuitenkaan ylitä uutiskynnystä. Se kiinnostaa korkeintaan tietokoneasiantuntijoita.
Jos robotti juoksisi nopeammin kuin Usain Bolt, ketään ei kiinnostaisi, kukaan ei vaikuttuisi.
Niinpä tällä ei ole minulle “väliä”.
Aleksandra Dunaeva
Haastattelu tehtiin kirjailijan toiveesta sähköpostitse keväällä 2024.
Valokuva: Mazmur A. Sembiring
Haastattelun suomennos: TINFO / Sari Havukainen
1Colloquial theatre (Wikipedia): As a result, his plays oftentimes feature multiple characters talking at once, sentence fragments, inaudible speech, and an understated, "normal" speaking tone. This style informs his plays stylistically, both in language and plot, in the sense that Hirata emphasizes realism throughout. However, Hirata has preferred his own stylistic title of "contemporary colloquial theater" because he thinks that relatable terms like Shingeki or realism "sounded too much like the Western drama that [they] emulated."