25.02.2020

Riikka Papunen blogikuva 2020

Kyvykkään näyttelijän paradoksi

Ensimmäinen askel matkalla näyttelijäksi on opetella poistamaan ruumiista kaikki henkilökohtaiset ominaispiirteet. Ne yksilöt, jotka tähän kykenevät omaksuvat joustavan, neutraalin näyttelijän ruumiin. Ne, jotka eivät tähän kykene, voivat esittää vain itseään tai itsensä kaltaisia hahmoja.

Näillä sanoilla tutkija Carrie Sandahl kuvaa länsimaisen näyttelijänkoulutuksen ihannetta artikkelissaan The tyranny of neutral: Acting training and disability

Vuonna 2014 aloittamassani taiteellisessa väitöstutkimuksessa Kehitysvammaisen kollegan kanssa näytteleminen olen näytellyt kollegoiden kanssa, joihin yhteiskunta on matkan varrella liittänyt määreen kehitysvammaisuus. Neutraalin näyttelijän ihanteen mukaisesti kollegoideni ruumiit eivät ole tarpeeksi mukautuvia, jotta he voisivat tehdä uransa ammattilaisnäyttelijöinä.

Voiko kyvykkään näyttelijän ruumiini toistuva esittäminen lukita tai rajoittaa minua näyttelijänä?

Saavuttaakseen neutraalin ruumiin ihanteen näyttelijältä vaaditaan erityistä kyvykkyyttä. Sellaista kyvykkyyttä, joka on koulutuksen tulos ja johon kuka tahansa ei pysty. Sandahl päättelee tällaisen ajattelun johtaneen tilanteeseen, jossa erityisen kyvykkäät näyttelijät näyttelevät myös ei-kyvykkäitä, vammaisia ruumiinesityksiä. Ei-kyvykäs ruumis olisi tähän tehtävään sopimaton, ei-neutraali.

Neutraalin ihanteeseen pyrkiminen on helppo tunnistaa. Vaikka 2020-luvun suomalainen näyttelijäkoulutus ei enää tätä ”puhdistamistyötä” pyrkisikään ensisijaisena päämääränään tekemään, mukautumiskykyisen, kameleonttimaisen näyttelijän ideaali on olemassa. Esimerkiksi Tampereen Teatterin ohjelmistossa on nähty viime vuosina esitykset Sademies ja Notre Damen kellonsoittaja, joissa molemmissa pääosan esittäjältä vaaditaan erityistä kyvykkyyttä rakentaa oman kykenevän ruumiinsa varaan ei-kykenevä ruumiinesitys.

Tekeillä olevassa väitöstutkimuksessani en ole kuitenkaan keskittynyt ensisijaisesti pohtimaan sitä, kuka saa näytellä ja ketä. Sen sijaan olen pyrkinyt havainnoimaan omaa kyvykkyyttäni näyttelijänä. Crip-teorian mukaan yksilön kyvykkyys (ability) on sosiaalisesti rakentuneessa yhteiskunnassa näkymätöntä ja pakotettua samoin tavoin kuin heteroseksuaalisuus on queer-teorian mukaan. Voiko kyvykkään näyttelijän ruumiini toistuva esittäminen lukita tai rajoittaa minua näyttelijänä?

Näytteleminen kehitysvammaisiksi määrittyneiden kollegoideni kanssa oli aluksi vaikeaa. En tiennyt kuinka olla näyttämöllä, sillä koin jatkuvasti olevani liikaa tai liian vähän. Omaksumani näyttelijäntaiteen työkalut eivät auttaneet ja aloin vähitellen tunnistaa omia näyttelijyyteeni liittyviä rajoitteita tai pakotteita.

Aika ajoin nuo pakotteet tuntuvat kahlitsevilta, missä tahansa tuotannossa työskennellessä. En osaa sanoa, voiko kykenevä ruumis koskaan päästä näistä pakotteista. Mutta olen pyrkinyt etsimään keinoja kanssanäytellä kaikenlaisten ruumiiden kanssa, ei vain toisten erityisen kyvykkäiden kanssa.

Uskon, että kohtaamalla leikillisesti toisia, erilaisia ruumiita, käsitykseni itsestäni näyttelijänä muuttuu

Opettelen kohtaamaan kollegani leikillisen mielentilan kautta. Näyttelijyyteeni kuuluva erityistaito sekin, mutta taito, joka ei vaadi neutraalia ruumista vaan kutsuu muodostamaan omat lainalaisuudet ja säännöt sekä venyttämään ja sotkemaan käsityksiä vakiintuneista identiteeteistä. Leikistä ja leikillisyydestä kumpuava näytteleminen vaikuttaisi mahdollistavan erilaisten kyvykkyyksien yhdessä olon näyttämöllä.

Uskon, että kohtaamalla leikillisesti toisia, erilaisia ruumiita, käsitykseni itsestäni näyttelijänä muuttuu niin, että jumiutuneista käsityksistä on helpompi irrottautua ja hyväksyä itsessään myös ei-neutraalia kykenemättömyyttä. Kenties silloin minun ei enää tarvitsisi pakonomaisesti todistaa olevani erityisen kyvykäs näyttelijä. Kenties silloin minun ei enää tarvitse todistaa olevani erityisen kyvykäs ihminen.

Riikka Papunen

Riikka Papunen on joensuulaislähtöinen, Tampereella asuva ja sieltä käsin työskentelevä näyttelijä ja tutkija. Papunen on Teatteri Siperian jäsen ja on viime vuosina näytellyt myös ainakin Tampereen Liikkuvan näyttämön ja Pyynikin kesäteatterin produktioissa.

Papunen on valmistunut näyttelijäksi Tampereen yliopiston Nätyltä vuonna 2011. Hän työstää väitöskirjaansa, joka käsittelee kehitysvammaisen kollegan kanssa näyttelemistä. Väitöskirjan taiteelliset osiot ovat teokset Toinen katse (2016) ja 8 esitystä elämästäni (2017).

Kirjallisia lähteitä artikkelin taustalla:

MCRUER, R., 2006. Crip theory : cultural signs of queerness and disability. New York: New York University Press.
PAASONEN, S., 2018. Many splendored things: Sexuality, playfulness and play. Sexualities, 21(4), pp. 537-551.
SANDAHL, C., 2009. The Tyranny of Neutral: Disability and Actor Training. In: C. SANDAHL and P. AUSLANDER, eds, Bodies in Commotion: Disability and performance. Ann Arbor: University of Michigan Press, pp. 255.
STENROS, J., 2015. Playfulness, play, and games: a constructionist ludology approach. Tampere: Tampere University Press.

 


Lue myös:

Tätini ja minä 

Julistimme Inkluusiopäivän teatterialalle

 

Sinua voisi kiinnostaa

Inkluusio