Leea Klemola, mitä kuuluu? 

 

Leea Klemola: No on aivan fantastista olla 60. Työmielessä kuuluu sellaista, että on aika ihanaa, kun on ollut mahdollista järjestää elämänsä niin, että voi vihdoinkin kirjoittaa ilman asetta ohimolla. Että työhön on tarpeeksi aikaa. Näytelmän esityspaikka on tiedossa, mutta tein semmoisen sopimuksen Espoon kaupunginteatterin kanssa, että vasta sitten kun mä oon kirjoittanut sitä näytelmää niin pitkälle, että se seisoo omilla jaloillaan, niin vasta sitten lyödään ensi-iltapäivä lukkoon. Tämä on täysin poikkeuksellista: vuodesta 1994 olen kirjoittanut ase ohimolla. Nuorenahan se sopii, kun on semmoinen valtava selviämisen ja pystyvyyden tunne. Kaikki kuitenkin hidastuu, on pakko olla aikaa, ei voi puristaa. 

 

Mähän teen aina ison ennakkotyön, kun luon henkilöt ja niiden väliset suhteet. Sitten vasta ihan viimeisenä tulee dialogi. Henkilöt on tosi pitkällä mietittynä ennenkuin rupean kirjoittamaan. On turha ruveta kirjoittamaan kauhean aikaisin, koska teoksen maailma on kuitenkin sellainen, että kun yksikin seikka muuttuu, se vaikuttaa aivan kaikkeen, etkä sä voi tietää sen ketjun vaikutusta. Näytelmäkirjailijan työ on kuin meediona toimisi. Koskaan ei tiedä, mistä se idea tulee, milloin se tulee ja millaisen muodon se ottaa. Tämä on tällaista jatkuvaa ongelmanratkaisua. Mitä tahansa saattaa tapahtua siihen saakka, kunnes mä oon pystynyt kirjoittamaan näytelmää niin pitkälle, että jokainen näytelmän henkilö on saatettu eloon ensimmäisellä kohtauksella. 

Ohjaan omien tekstieni kantaesitykset, ja siinä on se hyvä, että ohjaajan muiden töiden, näyttelijöiden valintojen ja vaikka lavastajan kanssa neuvotteluiden lisäksi ei päällekkäin tarvitse neuvotella vielä näytelmäkirjailijan kanssa. Ja toisaalta, en mä pysty kirjoittamaan ajatellen, että joku muu ohjaisi kantaesityksen. Että mä tulkkaisin jollekin toiselle tätä mun näytelmääni. Ei voisi koskaan luottaa siihen, että tulee ymmärretyksi ilman, että vääntää rautalangasta! Ja kun tämä koko aikakausi, maailma menee koko ajan siihen, että kaikki väännetään saatana rautalangasta! En pysty kuvittelemaan sellaista olosuhdetta. Sitten kantaesityksen jälkeen saavat mun puolesta ohjata niin paljon kuin huvittaa, kun mä olen sen kerran tehnyt ensin. On siinä sekin, kun kirjoitan itselleni ohjattavaksi, saan haukkua sitä tekstiä kuinka paljon huvittaa siellä harjoituksissa, että “nyt se saatanan näytelmäkirjailija on taas kirjoittanut tällaista...” Saan vapaasti muuttaa tekstiä. 

 

Tähän väliin on pian tulossa työmatka Göteborgin kirjamessuille. Mulle lähtökohtaisesti tässä se isoin asia on päästä käymään Göteborgissa, jossa olen asunut viisi vuotta lapsena. Kävin siellä ensimmäisen luokan kouluakin. Mulla on aina ollut sellainen olo, että osa minusta jäi sinne – vaikka en tiedäkään, mikä osa, kuka sinne jäi. Muistan sen ajan hirvittävän onnellisena. Asuttiin semmoisessa Eriksbon lähiössä. Me käytiin nyt myöhemmin siellä koko suku, siis mun perhe, isä, äiti ja kaksi veljeä, niiden puolisot ja mun lapset. Se on ihan käsittämätön paikka. Se Eriksbohan oli silloin 1960-luvulla aika uusi kerrostaloalue, jossa on luonto ja suojelualueet ihan lähellä. Nyt siinä meidän kerrostalosta kun katsoo, jonkun 100 metrin päässä on kotieläinkeskus, jossa ihmiset saa käydä hoitamassa kanoja, kaneja ja vuohia. Se on siis niin ruotsalaista kuin ruotsalainen voi olla. Mun vanhemmat oli siis aivan äärimmäisen onnellisia ollessaan siellä töissä. Mun isä on vieläkin – Suomessa asuessaan – semmoinen, ihan naurettavuuteen asti, että se vihaa suomalaisia ja rakastaa ulkomaalaisia. Sillä asuu naapurissa egyptiläisiä ja somaleita ja se kiikaroi niiden juhlintaa ja musisointia pihalla, mutta suomalaista tangoa se vihaa. Luulen, että siinä on semmoinen juttu, että isä koki tulleensa Ruotsissa niin hyvin vastaanotetuksi ja kohdelluksi. Sai elää paratiisissa siellä! 

Siitä on osa jäänyt minullekin, esimerkiksi mun mielestä se ruotsin ruotsi on maailman kaunein kieli. Suomenruotsi on ihan toista, en pystynyt silloin Suomeen palattua menemään ruotsinkieliseen kouluunkaan sen “rallikielen” takia. Mulle Ruotsi ja ruotsalaisuus on myös sellainen identiteetti, joka olisin voinut olla ja joka musta ei koskaan tullut. Semmoinen ihminen, jossa ei oikeastaan ole häpeää, joka ei koskaan hermostu, joka liitää tilanteiden yli kuin veden päällä. Sitten taas on tämä tosi ruumiillinen suomalainen identiteetti, jota ilman tietysti mä en voisi tehdä töitä, koska se teatteri on mulle just se ruumiillisuuden paikka. Teatteria ei ole olemassa ilman käsinkosketeltavia asioita, ja siksi juuri näyttelijä on kaiken ytimessä. 

 

Mutta: on mieletöntä mennä Göteborgiin, tuntuu ihan ihmeelliseltä. Ja ylipäätänsä saada puhua ruotsia siellä. Mulla ei ole mitään hirveän suuria ammatillisia intohimoja, koska mä en jaksa eläytyä mihinkään sellaiseen itsen tyrkyttämiseen, että pääsisi tekemään Ruotsissa jotain, koska se ei ole mun vallassa. En ole kauhean hyvä brändäämään itseäni.  

Minun näytelmäni, Kohti kylmempää esitettiin Ruotsissa vuonna 2022 Östgötateaternissa. Ja monelta osalta onnistuneesti. Se näytelmähän on kirjoitettu jo vuonna 2007. Olin hämmästynyt, miten ruotsalaiset teki sen niin isolla skaalalla, isolla herkkyydellä ja isolla hulluudella. Se mikä muuttui suhteessa käsikirjoittajana tarkoittamaani, oli että alkuperäisessä näytelmässä oli kaksi päähenkilöä, Marja-Terttu Zeppelin ja Piano Larsson. Nyt tässä ruotsalaisilla selkeä päähenkilö oli vain Piano Larsson. Ja se johtuu siitä, että Zeppelinin rooli on absoluuttisesti tehty vanhan miehen esitettäväksi (toim. huom. kantaesityksessä: Heikki Kinnunen). Sukupuolella on väliä. Se on kirjoitettu vanhan miehen esitettäväksi ilman huumorin häivää, se vanha mies esittää sitä sisäistä naista, mikä hänessä on. Koska nainen on aina rooli näyttämöllä ja mies on ihminen. Nyt Marja-Terttu Zeppelinin roolin esitti nuori nainen, jolle siinä näytelmän combossa – jossa lavalla on neandertalilaisia ja koiria ja muuta – jää väistämättä sivurooli. Mutta, se oli kauhean onnistunut esitys, siinä vain muuttui tasapaino, kun pelkästään Pianosta tuli päähenkilö.

 

Kohti kylmempää -näytelmässä se Marja-Tertun luottamus kylmään ja jäähän ylittää järjen: hän ei usko ilmaston lämpenemiseen ja siihen, että jäät pettäisivät hänet, kun ei hänkään ole pettänyt jäitä. Marja-Terttu on animistinen hahmo sikäli, että hän uskoo olevan henkilökohtaisessa suhteessa kylmään. Hänessä ruumiillistuu kylmän rakastamisen ja ilmaston muuttumisen aihe. Jäiden pettäessä Marja-Terttu on vähällä tuhoutua itse.  

 

Kun Marja-Tertun roolin näyttelee nainen, hänen kylmänrakkauttaan aletaan psykologisoida. Ja minä haluan, että se otetaan totena, hyväksytään sellaisenaan ilman kysymyksiä. 

 

Sukupuoli on kulttuurinen fakta, jolle me ei voida mitään, eikä se ole Ruotsissa sen kummallisempi asia kuin Suomessakaan.  

Sukupuolella erityisesti teatterissa on sen vuoksi väliä, että näyttämö heijastaa kulttuurisia rooleja potenssiin 10. Ja en tarkoita tällä, että ei ole asioita, joita en nuorten naisten kautta voi tuoda teatterilavalle ja ottaa vakavasti. Mutta nuoria naisia kannattaa mieluummin laittaa esittämään vanhoja miehiä ja päinvastoin, vanhoja miehiä esittämään nuoria naisia.   

 

Vaikka meillä Suomessa on väkivaltatilastot ihan uskomattomia, naisiin kohdistuva väkivalta on ihan Itä-Euroopan luokkaa, niin silti semmoista syvää sukupuolten välistä tasa-arvoa kuin Suomessa en tiedä missään muualla olevan. Se liittyy meidän kylmään olosuhteeseen, että me ollaan pelloilta kotoisin, että meillä on semmoinen syvä muisto sisimmässämme, että molempia sukupuolia tarvitaan. Suomessa siedetään naisten vahvuutta, vaikka niitä hakataan.

 

Suomalaisten näyttelijöiden kanssa on mahdollista tehdä ihan mitä tahansa näyttämöllä. Suomalaisen miehen voi pistää himoitsemaan vaikka lehmää tai satavuotiasta mummoa, ja se näyttelee ilman pienintäkään kysymystä etteikö voisi. Mun kokemus on tämä. Sen minkä olen nähnyt eri esityksiä Kokkolasta, niin ainoastaan Eestissä Marja-Terttu on ollut miehen näyttelemä. Kaikkialla muualla se pannaan aina naisen näyttelemäksi, nuoren tai keski-ikäisen. Se on mielenkiintoista, mutta se ei vaan toimi. Eikä se ole lainkaan kiinni näyttelijän kyvystä ja laadusta. Jotain siinä ratkaisussa menetetään Kokkolasta. Eikä se mitään, sehän on kaikkien oikeus, niin saa tehdä. Ja hyvä niin, koska minähän saan siitä rahaa vaan istumalla perseelläni. Hyvä vaan, jos näytelmiä tehdään muuallekin, sehän on se koko idea, että niillä voisi ansaita elantonsa. 

Näytelmät on tehty esitettäväksi kulttuurista riippumatta. En usko ollenkaan siihen, että jossakin näytelmässä olisi sellaista, ettei sitä voisi siirtää teatteriin toisessa maassa. Mitä yleisempää, sen erityisempää. En ymmärrä ollenkaan sellaista, että pyritään tekemään kansainvälisiä esityksiä löytämällä aiheita, jotka on niin yleisiä, että ne voisi koskettaa meitä kaikkia. Se tarkoittaisi asian neutralisoimista semmoiselle tasolle, ettei se olisi enää kenellekään henkilökohtaista. Koko taiteen idea on oman kokemuksen metaforan jakaminen muille siinä toivossa, että se puhuttelisi myös muita. 

 

Tässä työ jatkuu uuden näytelmän parissa. Siitä voi sanoa sen verran, että siinä on lintuja, metsoja ja marabuhaikaroita. Taustatyössä joudutaan varmaan pyörimään lintututkijoiden parissa. En usko, että lähdetään Afrikan eteläkärkeen marabuja katsomaan. 

 

 

 

 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.