Taha Adnan
Bye Bye Gillo
Suomentaja Sampsa Peltonen
ENSIMMÄINEN KUVA
Näyttämö valaistaan vähitellen. Näkyviin tulee parikymppinen mies, jonka liikehdinnästä ymmärtää, että hän istuu kahden poliisin välissä. Sitten alkaa kuulua, kun tyypillisen mairea lentoemäntä lukee rauhoittavaan ääneen turvallisuusohjeita. Mies kiehnää istuimessa pelosta täristen niin että polvet lyövät loukkua. Lentoemännän puhe jatkuu. Lentokoneen moottorit käynnistyvät. Mies alkaa hermostuneena sopottaa Koraanin matkarukousta:
Subhan alladhi sakhkhara lana hadha wa-ma kunna lahu muqrinin. Wa-inna ila Rabbina la-munqalibun…
Miehen liikkeistä näkee, että rukoilumutinasta hermostuneet poliisit tiukentavat otettaan hänen käsivarrestaan. Hän kääntyilee käsivarsista pideltynä katsomaan kuvitteellisia kanssamatkustajia, jotka ovat kauhuissaan samalla kuin ympäriltä kuuluu hätääntyneitä äännähdyksiä ja huudahduksia eri kielillä. Sitten hän korjaa istuma-asentonsa ryhdikkäämmäksi ja puhuttelee yleisöä:
Ei tämä karkotus mitään, mutta kun pelkään kuollakseni lentämistä! (Hymähtäen) Vaikka pikkupoikana niin kovasti hinguin lentäjäksi…
Äitikin aina mäkätti että “Lentäisit nyt jo Jumalan tähden tiehesi siitä”, kun ei jaksanut pullikointiani.
Ja isä taas läimäytteli niin maan perusteellisesti että siinä ei ilmalentoihin siipiä tarvittu!
Mies alkaa laulaa käsiään heiluttaen kuin lentoon lähdössä:
“Tiri ya tayyara tiri, ya waraq wa-khitan…
Lennä, leija, lennä – naru sekä paperi!
Haluaisin taas olla lapsuuteni leikkikaveri!”
Lentäminen oli minulle ainainen haave. Alakoulussa olin aina valmiina lentoleikkiin.
Hän puhkeaa taas laulamaan:
“Ya teera tiri ya hamama…
“Lennä lennä lintunen…”
Tuota me aina laulettiin, ja opettaja käski leikkiä lentämistä. Siihen piti eläytyä koko kropalla. Minä olin luokan ainoa, jota opettajan piti pyytää aina välillä vähän laskeutumaankin, koska laulun rallattaminen unohtui minulta tuossa tuokiossa ja kasvatin itselleni siivet, joilla liitelin jonnekin kauas muusta koululaisparvesta.
Minulla oli myös linnun muisti. Tieto ehti tuskin laskeutua pääkoppaani, kun se jo lennähti ulos. Ainoa runo, minkä ikinä onnistuin oppimaan koulussa ulkoa, kertoi kuinka ollakaan lentokoneesta.
Hän lausuu kuin koulupoika ulkoa opettelemaansa runoa:
"Kas tässä alus! Jos siirtyisi se menneeseen,
ei uskoa ois esi-isät silmiään.
On muoto puoliks’ linnun, puoliks’ ihmisen,
ei moista nähnyt missään ole yksikään.
Se lentoon lähtee teräslaitteet sulkinaan,
ja käyttöönsä se tulen, veden valjastaa.
Maa singahduttaa ilmaan sen kuin viestin vaan,
mi taivaan asukkaiden korviin kumajaa.”
Mies istuu tuolilla kädet selän taakse sidottuna kuin kuulustelussa.
Ai minun nimeni?
Gillo!
Ei löydy semmoista nimeä rekistereistä?
Valaistus vaihtuu: Gillo seisoo keskellä näyttämöä ja puhuttelee yleisöä:
Al-Jilaaaliiii… Sellaisen nimen isäni Si Boualem päätti minulle antaa ystävänsä, erään rohtokauppiaan mukaan, koska tämä al-Jilali oli ensimmäinen tuttu, joka tuli onnittelemaan isääni, kun minä synnyin. Islamilaisessa perinteessähän kehotetaan uskovia nimeämään lapset profeettojen mukaan, mutta onko joku joskus kehottanut antamaan nimiä kaverien mukaan? No ei todellakaan ole… Silkkaa pyhäinhäväistystä ja harhaoppia, jonka isä sai jostain päähänsä ja tuli samalla viskanneeksi minua tällaisella vanhan papparaisen nimellä, jota joudun vetämään perässäni kuin synkkää varjoa. Että al-Jilali. Isoäiti käytti nimestäni aina hellittelymuotoa: al-Jwilili… Voi että…
(Kuin havahtuisi miettimään asiaa ensimmäistä kertaa) Meillä marokkolaisilla on muuten kauhea vimma keksiä kaikkien nimistä diminutiiveja ja vaikka mitä väännöksiä. Ihan niin kuin emme oikein malttaisi antaa toisen käyttää aitoa ja alkuperäistä nimeään koko komeudessaan! Setänikin sanoi minua aina “Jelloul”. Minä itse aloin saippuasarjoja katsellessani vihata nimeäni kaikissa muodoissaan. Jos sarjan henkilögalleriassa ylipäänsä joskus oli hahmo nimeltä al-Jilali, se oli takuuvarmasti joku kyläjuntti tai seinähullu talonmies tai tumpelo vihanneskauppias. Ei toivoakaan, että joku arkkitehti tai lääkäri! Edes hitto sairaanhoitaja tai joku! Ja kun on siunattu tällaisella vanhan kääkän nimellä, käy nopeasti selväksi, millaisia julmureita pikkulapset osaavat olla. Koulutoverit eivät meinaan jätä käyttämättä pienintäkään tilaisuutta lällätellä ja piinata niin pitkään että siinä alkaa kaduttaa, että on syntynyt, saati sitten saanut moisen nimen painolastikseen.
Hänen ilmeensä kirkastuu.
Hän huutaa niin kuin lapset kavereitaan:
“Gillo… Giilloo… Giiilllooo…”
Näin minua huusivat kaverit. Koputtivat oveen ja kysyivät äidiltä: “Täti täti, että onko Gillo kotona”?
“Täällä ei ole ketään Gilloa. Al-Jilali on, mutta sillä on hommia” äiti vastasi ja paiskasi oven lasten naaman edestä kiinni.
Äiti ja isä eivät sietäneet tällaista lempinimeä, eikä heille nimenantojuhlaa varten karitsaa teurastaessaan ollut tullut mieleenkään, että al-Jilalista osattaisiin sellainenkin vääntää, mutta minä olin siihen niin tyytyväinen, että otin sen kutsumanimeksi.
Gillo… Se on helppo lausua – sujuva. Se ei tarkoita mitään, ei viittaa mihinkään. Sellaisen nimen kanssa voi jouhevasti ryhtyä demokraattiseen vuoropuheluun ulkomaailman kanssa. Kun joku kysyy, mistä nimeni on peräisin, päätän aina kysyjän kansalaisuuden ja tarkoitusperien perusteella, minkä kansalaisuuden sillä kertaa keksaisen. Joskus olen paljasjalkainen italialainen, ja todisteena on elokuvaohjaaja Gillo Pontecorvo – rauha hänen sielulleen, sillä hän on tietämättään ollut minulle suureksi hyödyksi! (Italialaisella aksentilla) “Ciao Gillo, ciao, ciao.” Joskus taas sanon että olen kreikkalainen, jolla on libanonilainen äiti. Joskus marokkolaistaustainen espanjalainen. (Espanjalaisella aksentilla) “¡Hola Gillo!”... tai sitten espanjalaistaustainen marokkolainen. Tai siis andalusialaistaustainen. Tätä jälkimmäistä tosin käytän aika harvoin, vaikka se taitaisi olla niistä kaikkein uskottavin. Kaikkein ärsyttävimpiä ovat tilanteet, joissa on ihan pakko ilmoittaa virallinen etunimi. “Al… Ji... la… li”. Kun etunimen edessä on “al”, se on niin toivottoman ilmiselvä arabinimi kuin olla ja voi. Sen kylkiäisenä tulee aina tietty identiteetti kaikkine ristiriitoineen.
Ai niin. Tässä taannoin tuli vastaan sellainenkin tieto, että Jerusalemin lähellä on Beit Jalan palestiinalaiskylän vieressä juutalaissiirtokunta nimeltä Gilo, ja Etelä-Libanonissa taas on Wadi Gillo -niminen kylä. Että varsin monisyisestä nimestä on kyse, ja sitä suuremmalla syyllä keksin sille tarvittaessa milloin millaisiakin melodramaattisia taustatarinoita. Se on nimenä ihan toista maata kuin al-Jilali, joka on ahdas ja loistaa kuin häpeämerkki.
Jos minä ikinä saisin lapsen, antaisin sille nimen, joka ei kanna mitään merkitystaakkaa. Se tuntuisi turvalliselta maailmassa, jossa mikään ei ole varmaa. Ei semmoinen ole mistään kotoisin, että antaa länsimaassa syntyneelle lapselle vieraskielisen nimen. Kaikkein lempeinkin arabinimi voi yhdessä yössä muuttua todistustaakaksi. Poliisi pysäyttää ja vie pariksi päiväksi kuulusteluun. Vapaaksi pääsee vasta sitten, kun poliisi vakuuttuu, että nimi sattui vain olemaan vähän samansuuntainen kuin jollain terrorismiepäillyllä. Lopulta sitä elää elämänsä vain epäilystä toiseen. Mihin sellainen ollenkaan johtaa.
Ajatella jos Liesbeth olisikin synnyttänyt minulle komean pojan.
Hän huomaa, ettei kukaan tunne Liesbethiä, ja selittää:
Niin Liesbeth, se on minun flaamilainen tyttöystäväni. Ajattelin kutsua hänet illalliselle, sittenpä voitte tutustua. Häneen ei voi olla ihastumatta!
Ajatelkaa nyt jos Liesbeth olisi synnyttänyt minulle komean pojan, jolla olisi vaalea iho ja sileät hiukset. Antaisin lapselle sivistyneen nimen, joka on kaiken epäilyn ulottumattomissa. Koska mistä sitä tietää vaikka Belgian kruununprinsessa Elisabeth rakastuisi poikaan, ottaisi siitä miehen! Poika pääsisi hallitsemaan tätä maata, joka on nyt sylkäisemässä minut pois kuin kelvottoman jätteen. Jos Belgia nyt ikinä selviää sisäistä ristiriidoistaan... (Hämmentyneen huolestuneena) Jos Belgia nyt oikeasti hajoaisi, mitä ne tekisivät Brysselille? Kaupunki täynnä ranskankielisiä keskellä flaamilaista aluetta! (Miehen ilme huojenee aivan kuin hän olisi juuri ratkaissut kiperän arvoituksen) Siitähän voisi tulla itsenäinen ruhtinaskunta, ja minun somanimisestä pojastani sitä myöten Brysselin hallitsija.
Mies lähtee patsastelemaan töötevänä ja alkaa laulaa Brysselin “kansallislaulua”, joka alkaa pian kuulua Coco Van Babbelgemin laulamana:
“Bruxelles, Bruxelles, Bruxelles, Bruxelles
Pour moi, tu seras toujours la plus belle.”
