29.11.2017
Mikropistoja itsenäisen Suomen teatteriin – tekijä ja tekotapa esiin
Mikropistoja itsenäisen Suomen teatteriin on viimeisiä vuosia vaille valmis. Katsotaanko urakkasi tässä vaiheessa, miten kaikki oikein syntyi, mitä huomioita tarttui mukaan ja mitä lähdeaineistosta jäi yli, kun Mikropistot joka viikko ilmestyivät vuoden 2017 ajan.
Saammeko esitellä, ihminen Mikropistojen takana: Hanna Helavuori.
***
Nykypäivästä tutut aiheet (rahanjako, näytelmäkirjailijan asema, dramaturgien vähäinen määrä teattereissa, laitokset vs. muu kenttä, sukupuolikysymykset, seksuaalinen häirintä) tuntuvat tulevan vastaan vuosikirjoja takaisinpäin selatessa. Toistaako teatterihistoriakin itseään vai mistä on kysymys?
Hanna Helavuori: Voihan tämä kertoa myös mikropistoilijan rajoittuneisuudesta ja fiksoitumisesta: juuttunut levy tai samat silmälasit -syndrooma. Itseään ei pääse karkuun. Nämä pistot on tehty vapaalla pudotuksella ja autopilotilla. Olen pistoillut irtonaisella mielialalla ja keveällä kädellä. Kaikenlainen tieteellisyys ja systemaattisuus puuttuvat. Tässä oli yritys kirjoittaa historian liepeiltä, ehkä tavoittaa jonkinlaisia oireita, siemeniä. Sitä paitsi nykyhetki suuntaa katsetta, se tartuttaa.
Mutta vakavasti ottaen. Kyllä suomalaisessa teatterissa on ikihuolenaiheita: julkinen rahoitus, näytelmäkirjailijan ja -kirjallisuuden asema ja arvostus ja taiteellinen laatu, korkean ja matalan taistelut, valtavirran ja marginaalin väliset kamppailut. 1920- ja 1930-lukujen alkupuolella poliittiset kamppailut, ylipäätään teatterin ja politiikan suhde.
Jos tekisimme Mikropistojen editor's cut -version, mitä mehukasta siihen ainakin tulisi mukaan?
HH: Olen nauttinut Vivica Bandlerin, Ritva Arvelon ja Outi Nyytäjän kriittis-sarkastisista äänenpainoista, pelkäämättömästä ja kuvia kumartelemattomasta asenteesta, älystä ja käytännön toiminnasta.
Vivica Bandler puhuu siitä, että teatteri on vaarassa muuttua hyvin organisoiduksi yritykseksi vuonna 1960. Bandler toteuttaa kansainvälistä, tinkimätöntä toimintaeetostaan. Kaikki nämä, Bandler, Arvelo ja Nyytäjä ovat vapaita toimijoita.
Jouko Turkan provokaattorius näkyy jo heti alkumetreillä. 26-vuotias vastavalittu Seinäjoen kaupunginteatterin johtaja pohti teatterin kaupallisuutta: ”Puhutaan teatterin kaupallisuudesta. Ei Suomen teatteri ole edes sitä. Yksikään liike- tai teollisuusyritys ei näin järjestettynä pysyisi päivääkään pystyssä. Jos kaupallistamme teatterin, se tietäisi kiinteiden henkilökuntien hajottamista, sen ”paheellisen” ilmapiirin palauttamista, jonka teatteri on stripteaselle menettänyt, urheilullisuuden korostamista ja suurempaa taitoa, korkeampia pääsylipun hintoja ja täyttä vastinetta rahoille.”
Kunnioituksella ajattelen Kosti Eloa, suurta yksinäistä, tai Eino Salmelaista ja hänen aktiivista rooliaan myös ulkopuolella oman ohjaajan- ja johtajantyön. Ja kyllä Kalle Holmbergistä muodostuu käsittämätön media- ja suurmieshahmo ohjaajantyön ohella. Holmberg näyttäytyy vähän kuin teatterin Mannerheimina tai Kekkosena. Julkisuuden määrä 1960- ja 1970-luvuilla ja vielä pitkälle 1980-luvulle on mittaamaton. Kuva suomalaisesta ohjaajuudesta alkaa rakentua jo hyvin varhaisessa vaiheessa.
Ehkä tässä ei ole mitään mehukasta. Kertoo enemmän omasta kiinnostuksestani.
Millaisella välineellä ja keinolla Mikropistot syntyivät?
HH: Sunnuntaiaamuisin kännykän kanssa Ilona-esitystietokannan selailua ja sieltä esityksiä pongaillen itsenäisyyden alkuajoilta, sitten kiinni joihinkin mielenkiintoiselta vaikuttaviin ja pientä lisäselvittelyä muista lähteistä. Alunperin kunnianhimoisena tavoitteenani oli käydä Teatterimuseon lehtileikearkistoa systemaattisesti lävitse – ajatuksesta luovuin jo heti. Tämä oli tällaista aamu- ja iltapuhteiden sänkyhommaa.
Työtä helpotti Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton syntyminen sekä Teatteri-lehti. Tämä materiaali oli käytössä, samoin omat arkistoni, luentoni, joita varten olin käynyt matskua lävitse, satunnaisotokset ja tietenkin teatterihistoriat ja tutkimukset, ja näyttelykäsikirjoitukset. Asiaa sujuvoitti yhdeltä osin oma kokemusmuisti, jota käytin huoletta hyväkseni.
Tajusin tätä tehdessäni olevani tosi vanha. Oma muisti kattaa puolet itsenäisen Suomen teatterihistoriasta, jollain tavoin. Idea tässä oli nopea poimiminen, ei aineiston ääreen voinut jäädä makoilemaan, eikä perustyöpäiviä voinut tällaiseen hupiin käyttää. Tämä oli yhden sortin perverssiä vapaa-ajan harrastusta.
Millaisesta ennakkoasenteesta tai valikoivasta tutkijan katseesta saatoit saada itsesi kiinni Mikropistoja tehdessäsi?
HH: Kyllä minua kiehtovat kamppailut, ristivedot näemmä. Olen sillä lailla Raymond Williamsin kasvatti. Ja tuo populaarin lumo. Itse asiassa en ehkä tarpeeksi kyennyt sitä nostamaan esiin. Sitten huomaan, että selvästi olen katsonut sillä silmällä sukupuolittunutta todellisuutta ja sukupuoli-identiteettejä. Yleisenä itsekritiikkinä tajuan, että olen ollut Helsinki-keskeinen. Huokaus ja sormenheristys.
Missä vika, mutta yleisön ja katsojan näkövinkkeli näyttää jääneen aika vähäiseksi. Ja olen varmaan hiton tosikko. Täältä puuttuu se ilo ja huumori, jota teatteri on täynnä. Olenkohan minä hiton ankeuttaja ja totuuden torvi?
Mikä on lempipistosi?
HH: Rose-Marie Precht: ”Muutto raikastaa kuin deodorantti” (1971).
(TINFO / Sari Havukainen 29.11.2017)
Sarja tulee päätökseen joulukuussa: Katso kaikki Mikropistot 1917-2017